esineet ovat vain aineeseen sidottuja luulokuvia -- tämän maallisen
yön haamuja, jotka aineen mudassa ja tomussa uinuvassa sielussa
herättävät väristystä ja epämääräistä pelkoa, jota se nimittää
aistimukseksi ja havainnoksi. Ja samoin kuin öiset unemme herättävät
meissä aavistuksen että läsnä on jotain salaperäistä ja aineetonta,
jota ei aika eikä paikka millään tavoin sido, samoin vaikuttavat ne
valveilla nähdyt unet, joita nimitämme valoksi ja ääneksi. Ne ovat
jumalaisia sanansaattajia, jotka Zeus, säälien lapsiaan silloinkin
kun hän sulki heidät tähän lihalliseen vankilaan, tarkoitti
herättämään heissä hämäriä muistoja siitä sielujen todellisesta
maailmasta, josta he ovat peruisin. Kun filosofissa nämä muistot ovat
heränneet, ja hän on nähnyt aistimuksen ja ilmiön muodostaman verhon
läpi henkisen totuuden, jolle ne ovat vain tilapäisenä peitteenä ja
jonka ne samalla kertaa peittävät ja ilmaisevat, silloin voi hän
syrjäyttää ilmiön aatteen vuoksi, kuoren ytimen vuoksi, ruumiin
sielun vuoksi, jonka symbooli ja välikappale edellinen vain on.
Mitä merkitsee silloin filosofille olivatko Hektorit tai Priamot,
Helenat tai Akilleet koskaan esiintyneet ihmissilmille näkyvinä,
lihasta ja verestä koottuina luulokuvina? Mitä merkitsee silloin,
puhuivatko he ja ajattelivat kuten se Skion mies meille kertoo?
Mitä merkitsee sekään, elikö hänkään maallista elämää? Tässä on
kirja -- sanat, joita sanotaan hänen sanoikseen. Olivatpa niihin
sisältyvät ajatukset aluksi kenen tahansa, nyt ne ovat minun. Minä
olen omistanut ne itselleni, olen ajatellut ne itsekseni ja tehnyt
ne osiksi omasta sielustani. Enemmänkin: ne olivat ja tulevat aina
olemaan osia minusta, sillä ne ovat, samoinkuin oli runoilija,
samoinkuin olen minäkin, vain osa Maailmansielusta. Mitä merkitsee
silloin, mitä taruja syntyi noiden vanhojen tietäjien valtavien
ajatusten ympärille? Muut koettakoot sovitella yhteen cykliläisiä
katkelmia ja todistella laivaluettelo oikeaksi. Mitäpä kadottaisi
filosofi, vaikka edelliset todistettaisiinkin ristiriitaisiksi ja
jälkimäinen väärennetyksi? Ajatukset ovat jälellä ja ne ovat meidän.
Avatkaamme sydämemme ottamaan ne rakkaudella vastaan, tulivatpa ne
mistä tahansa. Kuten ihmisissä, samoin on kirjoissakin sielu ainoa,
jonka kanssa meidän sielumme on pidettävä yhteyttä; ja kirjan sielua
on kaikki se mitä me siinä löydämme kaunista, oikeata ja jaloa.
Meille ei merkitse mitään, oliko runoilija itse tietoinen niistä
ajatuksista, joita me löydämme hänessä. Tietoisina tai tiedottomina,
ajatusten täytyy olla olemassa, sillä jollei niitä olisi, miten
voisimme me keksiä niitä. Asiaan perehtymättömässä rahvaassa -- ja
filosofeissakin -- on paljon niitä, jotka sellaista tulkitsemista
moittivat sofistiseksi ja mielikuvituksen omavaltaiseksi urheiluksi.
Jos meidän henkinen selityksemme on mahdoton, on heidän asiansa
selittää mitä Homeros tarkoitti; osoittaa maailmalle, miten muuten
Homeros on ihailtava, ellei se, mitä me runoilijassa ihailemme,
löydykään hänessä. Tahtovatko he väittää, että se kunnioitus, jota
hän kautta vuosisatojen on nauttinut, johtuisi siitä, mikä näyttää
olevan hänen teostensa läheisin ja kirjaimenmukaisin tarkoitus?
Uskaltavatko he vielä väittää, että hän olisi tarkoittanut sitä,
mistä hänen teoksensa, kirjaimenmukaisesti ymmärrettyinä näyttävät
puhuvan. Voivatko he edellyttää, että Homeron jumalainen sielu
olisi voinut alentua kirjoittamaan todellisista ja aistinalaisista
juhlapidoista ja häistä ja hypyistä; todellisista yöllisistä
hevosvarkauksista; todellisista avioliitoista taivahisten ja ihmisten
välillä -- että tämä näennäinen jokapäiväisyys oli se, jonka takia
kaikkien aikojen viisaimmat antoivat hänelle runouden isän nimen?
Se on alentava ajatus, joka sopii vain raa'alle ja aistin sitomalle
rahvaalle, joka ei voi käsittää muuta kuin sen mikä on aisteille
havaittavaa. Yhtä hyvin voisi uskoa kristittyjen kirjoihin, kun ne
kertovat meille jumaluudesta, jolla on kädet ja jalat, silmät ja
korvat, joka alentuu määräilemään huone- ja talouskalujen muotoja,
joka on tullut täydelliseksi syntymällä -- miten inhoittavaa
-- maalaistytön poikana ja joka tahraa itsensä ottamalla osaa
alhaisimpien orjien suruihin ja murheihin!"
"Se on valhetta, jumalanpilkkaa! Raamattu ei voi valehdella!" huusi
eräs ääni salin perältä.
Se oli Filammonin. Hän oli kuunnellut luentoa alusta alkaen, taikka
oikeastaan ei kuunnellut, vaan enemmän hurmaantuneena katsellut
puhujan kauneutta, hänen liikkeittensä suloutta, hänen äänensä
sointuisuutta ja etenkin hänen kiehtovaa kaunopuheisuuttaan, joka
kimalteli hänen silmissään kuin huurainen hämähäkin verkko. Hänen
terävä kreikkalainen käsityskykynsä herätti hänessä jokaiselta
lauseelta joukon uusia ajatuksia ja kysymyksiä -- ellei juuri
epäilyksiä -- sitäkin helpommin kun hänen arvostelukykynsä oli
siihen asti saanut olla aivan toimettomana eikä hänellä ollut mitään
tieteellistä sivistystä suojana vaikutusten tulvaa vastaan. Ensi
kerran elämässään huomasi hän seisovansa silmäkkäin niiden kysymysten
kanssa, jotka ovat kaiken ajattelemisen juurena. "Mitä minä olen?
Missä minä olen? Mitä tiedän minä?" Ja taistellessaan epätoivoisesti
näitä kysymyksiä vastaan hän oli vähällä unhoittaa, missä
tarkoituksessa hän oli luentosaliin tullut. Hän tunsi, että hänen
täytyi riistäytyä lumouksesta. Eikö tuo nainen ollut pakana ja väärä
profeetta? Noissa sanoissa oli jotain, jonka kimppuun voi käydä. Ja
osaksi jumalanpilkkaamisesta raivostuneena, osaksi pakottautuakseen
toimintaan, oli hän ponnahtanut pystyyn ja keskeyttänyt luennoitsijan.
Syntyi kova melu. "Ajakaa munkki ulos! Heittäkää se moukka ulos
ikkunasta!" kirkuivat herrasmiehet. Jotkut rohkeammat rupesivat
jo kapuamaan penkkien yli hänen luokseen, ja Filammon iloitsi jo
marttyyrikuolemasta, kun Hypatian tyyni ja hopeankirkas ääni hillitsi
mellakan silmänräpäyksessä.
"Antakaa munkin kuunnella, hyvät herrat! Hän on vain munkki ja
moukka eikä tiedä sen enempää. Häntä on sillä tavalla opetettu.
Antakaa hänen istua rauhassa täällä, niin voimme ehkä opettaa hänelle
parempaa."
Ja häiriytymättä tai edes ääntään muuttamatta jatkoi hän luentoaan.
"Kuulkaa nyt palanen Iliadin kuudennesta kirjasta, jossa minä viime
yönä olin näkevinäni valtavan salaisuuden jälkiä. Paikan tunnette
kyllä, mutta minä luen sen siitä huolimatta teille; mahtavan runon
sointuvat säkeet soinnuttakoot sielumme vastaanottamaan ylevää
viisautta. Oikeassa oli Abamnon sanoessaan kauniisti, että sielu
on alkuaan muodostettu sopusointuisuudesta ja rytmistä, ja että se
ennenkuin antautui ruumiille, on kuunnellut jumalaisia sointuja.
Siitä johtuu, että kun se, ruumiiseen yhdyttyään, kuulee sellaisia
säveliä, joissa sointujen jumalaiset jäljet parhaiten ovat säilyneet,
se käsittää ne ja muistaa niiden kautta jumalaiset soinnut. Ne
vetävät sitä puoleensa, se löytää niissä kotinsa ja omistaa itselleen
niistä niin suuren osan kuin kykenee."
Ensi kerran kaikuivat nyt Filammonin korvissa Homeron mahtavat säkeet:
Näin emännöitsijä lausui, vaan heti huoneesta Hektor
tielleen syöksähti taas, katuloille liikkehikkäille
Kaupungin ison kuljettuaan kun porteille Skaian
saapui, jost' oli mentävä sen, ken kentille mieli,
sielläpä puolisons' Andromake, häälahjoja saanut,
riens' häntä vastaan, Etionin jalon kukkea impi,
Etionin, joka metsäisen Plakon rinteellä asui
Tebassa, Kilikiläisten urhojen mahtava herra.
Tään oli tyttären nainut Hektor vaskehen vyötty.
Miehensä kohtasi hän, mukanaan kävi palvelu-neito
kantaen rinnallaan ilomielistä hentoa lasta,
Hektorin poikaa, kaunista kasvoiltaan kuni tähti
Hektor kutsui häntä Skamandrioks', vaan nimeks' muilta
sai hän Astyanaks sill' yksin turvasi Troijaa
Hektor. -- Nyt hymysuin hän silmäsi poikoa kultaa,
Vaan liki heitä nyt Andromake tuli kyynelsilmin,
tarttuen sankarin kouraan, virkkoi noin, sanan lausui:
"Huima! Surmaan intosi vie sinut! Etkö sä sääli
lastasi hentoa, et mua raukkaa kun pian jäänen
leskeks' jälkehes, kun sun tappavat urhot Akaian
rynnäten kaikki sun päälles; -- mun kai ois etusampi
sun menetettyäni, maan alle vaipua -- eihän
riemua mulle jää, kun kohtalos oot perinyt sä,
pelkkää kaihoa vaan. Isätön olen, äiditön raukka.
Surmasihan isän oivimman mult' uljas Akilles
Kilikiläisten kaupungin soman sortaessansa
korkea-porttisen Teban -- tappoi Ee'etionin;
rautapa-paitoa ei toki raatsinut riisua hältä,
vaan tamineineen taiten tehtyineen hänet poltti,
päälle kumparen loi, jonk' ympäri mahtavan Zeun
tyttäret, vuorien impyet kyynäppäitäkin kylvi.
Seitsemän veljestä mull' oli koissani korkeass' ennen,
yhtenä päivänä kaikki ne erkanivat Manan maille,
kaikki ne saavutti turmallaan tyly sankari, heidän
lampaita kaitessaan sekä länkeväkinttujen karjaa.
Äitini taas, jok' ol' ollut Plakon rinteillä ennen
ruhtinatar, sen toi uro muun sotasaalihin kanssa
tänne, pois toki päästi kun lunnaat sai epäsummat,
Artemis nuolellaan pian kaas' emon linnassa taaton.
Hektor! mulle sä oot yht'aikaa äiti ja taatto,
ainoa veljeni oot, samaten myös sulhoni suuri!
Oi! ole armias nyt ja tänne linnahan jääös?
Oi! älä poikaas orvoksi tee, älä vaimoas leskeks!
Suojaa vie liki viikunapuuta, kun astua siitä
kaupunkiin vihamiehet voivat muurien päälle.
Kolmastihan sitä koettelivat jo urhoollisimmat
kumpikin Aias johtajinaan sekä Atreun poiat,
kuulusa Idomeneus sekä uljas Tydeun poika,
liekö nyt taitava mies joku neuvonut miehille tietä,
tai oma innostus heit' yllyttää sekä johtaa."
Hälle vastasi taas kypär'töyhdöin heiluva Hektor
"Huolehdin tätä kaikkea, kultani, vaan kovin Troijan
miehiä, Troijan hempeähelmoja naisia häpeen;
jos minä, kuin mikä pelkuri, värjötän taistoa väistäin.
Ei sitä sallis mielenikään, kun oppinut oon ma
ain' eturinnassa taistelemaan maanmiesteni kanssa,
suojellen isän arvoa kuuluisaa sekä omaa.
Kyllähän tiedän tuon, sen järkeni, tunteeni lausuu:
saapuva päivä se on; jona sortuu Ilios pyhä,
sortuu Priamos itse ja keihään heittäjä kanssa.
Ei toki huoleta niin mua Troijan kohtalo kurja,
ei Hekabeen, ei Priamos herran surkeus, enkä
niin veljiä, myös jotk' uljaina ollen ja monta
kentällä kaatunevat vihamiesten miekkojen alle,
kuin sua säälin, kun joku vaskeen vyötty Akaian
mies, vapautesi riistettyään sinut vie ja sä itket.
Kons' emännällesi Argossa kuot tai vettä sä noudat
Messeian tai myös Hypereian lähteestä -- työläs
tehtävä on, mutt' ankara pakko sen vaativi sulta --
kai joku virkahtaa sun kyyneltulvasi nähden:
Hektorin vaimo on tuo, hevos-oivain Iliolaisten
urheimman, kun Troijan ympäri taistelu riehui!
Näin joku virkannee, vaan siitäpä tuskasi yltyy,
kun ei miest' ole, orjuutta joka torjua voisi.
Hauta tok' ennen peittäköhön mun kuollehet luuni
niin en voihkinaas kuule kun raastavat pois sua herjat!"
Lausuttuaan uro näin kurottautui poikoa kohti;
vaan tämä kallistui somavöisen hoitajan rintaan
kirkaisten isän armaan muotoa peljästyessään,
vaskea säikähtäin sekä jouhistöyhtöä, jonka kypärin
harjalta heilahtavan näki uhkaavasti.
Tuot' isän naurahtaa sekä äidin armahan täytyi.
Päästään pois kypärin heti tempasi loistava Hektor,
laski sen kiiltoisan alas maahan, poikaansa sitten
suuteli hellään, heiluttain käsivarttensa päällä.
Lausuipa sitten Zeulle ja muillekin jumaloille:
"Zeus ja te muut jumalat, oi suokaa poikani tulla
Troijan kansassa yht' eteväksi, kuin minä, kerran,
niin väkeväks', hänen suokaa tarmolla hallita Troijaa!
Silloin lausuttakoon: 'tuo voiton vie isältäänkin.'
Kentältä kun palajaa, olallaan verinen sotasaalis
viemänsä vastustajalt', emo riemuitsee sydämessään."
Lausui ja poikuen pois käsihin hän vaimonsa laski;
tuoksuavan povivaattehen helmaan tää hänet otti
kesken kyyneliään hymyten...
[T:ri Kaarlo Koskimiehen suomennos alkukielestä.]
"Sellainen on taru. Kuvitteletteko Homeron tarkoittaneen, että
siinä kautta aikojen ihailtaisiin sellaisia jokapäiväisyyksiä kuin
äidin älytöntä rakkautta ja lapsen säikkymisiä. Omavaltaisuudesta
moittimatta voitanee epäilemättä sallia filosofin syvemmän
ymmärryksen keksiä siinä piilevän jonkun syvemmän salaisuuden."
"Eikö esimerkiksi valitun sielun nimi ole Astyanaks, kaupungin
valtias? Se on jumalaisen syntyperänsä oikeudella kaiken johtaja
ja hallitsija, vaikka se ei sitä tiedä. Se on vielä lapsi ja lepää
äitinsä Luonnon, ikuisen imettäjän ja vihollisen rinnalla. Runoilija
nimittää häntä sattuvasti Andromakeksi, koska hän taistelee sitä
olentoa vastaan, kun se on mieheksi varttunut, jota hän lapsena
ruokki. Kaunis hän on, mutta ymmärtämätön. Hän hemmoittelee
meitä, äitien tapaan, selkärangattomilla myönnytyksillään; hän
pelkää päästää meidät mietiskelyjen ulapalle keksimään suuria
totuuksia, sillä siellä me, ikuista kunniaa tavoitellessamme, hänet
ehkä unhoittaisimme. Hän tahtoisi meidän kuluttavan nuoruuden
päivämme haaremissaan ja leikkivän hänen helmoissaan. Ja eikö
valitulla sielulla ole isäkin, jota se ei tunne, Hektor, hän joka
on ulkopuolella -- rajoittamaton ja luonnosta riippumaton, mutta
kuitenkin sen herra -- tuo kaikki käsittävä sielu, joka opettaa ja
järjestää ja jota ihmiset nimittävät Zeus lainsäätäjäksi, Eetteri
tulijumalaksi, Osiris elämän antajaksi. Hänet on runoilija tässä
kuvannut tuon salaperäisen kaupungin suojelijaksi, kaikkeuden
sopusoinnun, järjestyksen ja kauneuden puolustajaksi. Syrjässä istuu
hänen suuri isänsä, Priamos, ensimmäinen kaikista olemuksista, monen
pojan isä -- absoluuttinen Järki -- näkymättömänä, kaukaisessa
loistossaan peloittavana, järkähtämättömänä, mutta kuitenkin
riippuvaisena siitä tutkimattomasta ykseydestä, jota Homeros nimittää
kohtaloksi, ja joka on kaiken olevaisen alkulähde mutta joka
itsessään on kuitenkin olemukseton, määräämätön ja nimittämätön."
"Tästä ykseydestä ja sitä varten sykkii Maailmansielu kautta
koko luomakunnan; se täyttää tuon järjen vaatimukset, josta se
vastahakoisesti vuoti aineellisten olioiden mellastukseen. Se
taistelee karkean aineen raakoja voimia vastaan; se rusentaa kaiken,
mikä sille on rumaa ja soinnutonta ja sulkee syliinsä kauniin ja
kaiken missä se huomaa kajastusta omasta itsestään. Se painaa
siihen oman leimansa ja muuttaa sen omaksi kuvakseen olipa se sitte
tähti, haltija tai valittu sielu. Ja kuitenkin, kuten runoilija
antropomorfisesti huomauttaa, seuraa suru sielua koko ajan. Sitä
painaa kaiken tuon työn kestäessä tunne kohtalosta, ajatus siitä
ensimmäisestä yksiöstä, josta sielu alunpitäen on peruisin, ja josta
se, ja sen isä, Järki, eroittautuivat, kunne uskalsivat ajatella ja
vaatia itselleen omaa, vapaata tahtoa."
"Hektor, isä, lähtee nyt taisteluun ja hänen lapsensa jäävät
nukkumaan ja syömään. Hän on poissa taistelutantereella ja he eivät
tunne häntä -- eivät tiedä, että he, yksilöt, ovat vain osia hänestä,
Maailmansielusta. Mutta hetkiä on -- oi, kolminkertaisesti siunatut
ovat ne, joille jumalainen syntyperänsä suo sellaisia hetkiä --
hetkiä on, jolloin ihmislapsessa välähtää selvä käsitys tuosta
sanoin selittämättömästä salaisuudesta. Kesäyön tähtien välkkeessä
-- Niilin tulvien myllerryksessä, jotka jokaisessa kuohussaan
hedelmällisyyttä kuljettavat -- temppeliholvien jylhissä varjoissa
-- muinaisten orfeus-laulajien voimakkaissa sävelmissä taikka noiden
jumalien kuvissa, joiden täydellisen kauneuden Kreikan jumalaiset
teosofit vilahdukselta käsittivät ja taiteellisessa ihastuksessa
kuin taikasauvalla loihtivat esiin lumivalkeassa marmorissa --
sellaisten ilmiöiden edessä välähtää sisäiselle silmälle ihana
ja valtava aavistus jostain voimasta, nerosta, jostain sielusta,
jostain aatteesta, joka on yksi, mutta samalla tuhatkertainen ja
joka tunkeutuu kaikkeen luotuun ja värähyttää sen jumalaisiin
sointuihin kuni tuuli lyyran kielet. Me aavistamme, että kaikkeuden
miljoonissa suonissa virtailee sama sydänveri, tullen yhdestä,
suuresta, näkymättömästä sydämestä, jonka mahtavat lyönnit sielumme
kuulee kaukaa, missä se ikuisesti sykkii äärettömyyden erämaassa,
ulkopuolella paikkaa ja aikaa, jotka ovat vian laskimoita sen
kaikkiluovasta merestä."
"Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia ovat ne jotka ovat
uskaltaneet -- vaikkakin henkeään pidättäen, rajattoman riemun
kyynelten sokaisemina, täydellisessä avuttomuudessaan polvilleen
vaipuneina, kun huomaavat olevansa vain kuihtuneita lehtiä, joita
kaikkeuden läpi puhaltava tuuli mielensä mukaan lennättelee --
onnellisia ovat ne, jotka ovat uskaltaneet vaikkakin vain hetkeksi
heittää katseensa tuohon kammottavan ihanaan näkyyn, eivätkä
nuoren Astyanaksin lailla ole Hektorin avaraa, säkenöivää syliä ja
hänen kypäränsä töyhdön sateenkaarenloistoa peljästyen ja parkuen
painautuneet äitinsä, Luonnon, syliin! Onnellisia, kolminkertaisesti
onnellisia he ovat, vaikka tuo yliluonnollinen loiste olisi heidän
silmänsä tuhkaksi polttanut! -- Eikö olisi ihanaa kuolla Zeus silmien
edessä, kuolla, kuten Semele, hänen loistonsa polttamana? Onnellisia,
kolminkertaisesti onnellisia, vaikka jumalainen lumous heidän
sielunsa huimaisi ja Circen elukat heitä siitä lähtien hulluiksi
ja haaveksijoiksi nimittäisivät. Haaveksijoita he ovatkin, sillä
Jumaluus on heissä ja he Jumaluudessa. Persoonallisuuden taakka
katoaa hetkeksi, ja huomaten olevansa osa Maailmansielusta, he
kohoavat sen Järjen yläpuolelle, josta sielu saa alkunsa, aina kaiken
olevaisen lähteeseen -- tuohon määräämättömään, kaikkeinkorkeimpaan
ykseyteen saakka. He näkevät sen ja muuttuvat samalla osiksi Sen
olemuksesta. He eivät puhu enää, vaan Se puhuu heidän kauttaan,
ja koko heidän olemuksensa tuon säteilevän auringon loisteen
muuntamalla, johon he, kuni kotkat, ovat uskaltaneet katseensa
kiinnittää, muodostuu jumaluuden sopusointuiseksi välikappaleeksi,
ja puhuu -- itse siihen vaikuttamatta -- kuolemattomien jumalien
salaisuuksia. Ihmekö siis, jos he raa'asta rahvaasta näyttävät
uneksijoilta?... Myhäilkää, jos teitä haluttaa; mutta elkää pyytäkö
minua opettamaan teille sanoin selittämättömiä, kaikkien tieteitten
yläpuolella olevia seikkoja, joita ei dialektikan sanasota eikä
Järjen päättelevät ponnistukset voi koskaan saavuttaa, jotka
täytyy nähdä ja nähtyä tunnustaa selittämättömiksi. Pois täältä,
sinä akateeminen väittelijä, pois sinä ivaileva kyynikko, -- pois
sinä aistia ihaileva stoalainen, joka kuvittelet, että sielu saisi
tietonsa aineellisista ilmiöistä, joita se itse luo! -- pois --.
Taikka ei; jääkää vain tänne ja ivailkaa. Ainoastaan hetkinen --
vain muutamia päiviä tässä alennustilamme vankilassa ja kaikki on
palaava alkulähteeseensä, veripisara tuohon suureen sydämeen, vesi
jokeen ja joki siihen säteilevään mereen. Ja kastepisara, joka
taivaasta tipahti, on nouseva takaisin taivaaseen. Vapautuneena
niistä tomuhiukkasista, jotka sitä alas painoivat, ja sulaneena
siitä maallisesta roudasta, joka sen tänne ruohoon ja rehuun sitoi,
se kohoaa alati ylöspäin ja ylöspäin, ohi tähtien ja aurinkojen,
ohi jumalien ja jumalien vanhempien, aste asteelta yhä puhtaampana
ja puhtaampana, kunnes se saavuttaa sen olemuksettoman, joka on
kaikkeus, ja löytää viimeinkin kotinsa..."
Puhuja äkkiä vaikeni. Hänen silmänsä kiiluivat kyynelissä ja koko
ruumiinsa värähteli innostuksesta. Hetkisen hän liikkumattomana
tuijotti kuulijakuntaansa, aivankuin toivoen voineensa heissäkin
herättää samanlaista innostusta. Sitte hän hillitsi liikutuksensa,
lisäsi hellemmällä, mutta samalla vähän surumielisellä äänellä:
"Poistukaa nyt, oppilaani. Hypatialla ei ole enempää teille tänään.
Poistukaa nyt, ja säästäkää hänet -- hän on näet kaikesta huolimatta
nainen -- ainakin siitä häpeällisestä huomiosta että hän on antanut
teille liian paljon, nostanut Isisverhon silmien edestä, jotka eivät
ole kyllin kirkastuneet käsittääkseen jumalattaren ihanuutta. --
Jääkää hyvästi!"
Hän lopetti ja Filammon, samassa kuin hänen äänensä sointu lakkasi
hänen korvissaan kaikumasta, hyppäsi pystyyn ja kiiruhti käytävän
läpi ulos kadulle...
Miten ihana! Miten hillitty ja lempeä häntä kohtaan! Miten häntä
kaikki jalo innostuttaa! Eikö hänkin puhunut näkymättömästä
maailmasta, kuolemattomuuden toivosta, hengen voitosta lihan yli --
aivankuin kristitytkin? Oliko sitten kuilu heidän välillään niin
syvä? Jos oli, niin miksi sitte olivat puhujan sanat herättäneet
hänen sydämessään samanlaista vastakaikua kuin ennen rukoukset ja
saarnat Laurassa? Jos hedelmät olivat niin yhtäläiset, niin eikö
juurienkin täytynyt olla yhtäläiset. Voiko tämä olla jäljittelyä?
Paholaisen pappiko valon enkelin vaatteissa? Valoa tuo ainakin oli
-- puhtautta, rohkeutta, vakavuutta, hellyyttä -- silmät, huulet,
liikkeet siitä puhuivat... Pakanako? uskoton?... Miten nuo syytökset
olivat ymmärrettävät?
Mutta häntä odotti vielä loppuisku, mikä oli hänen ajatuksensa
perinpohjin hämmentävä.
Tuskin sataa askelta oli tämä luentopaikasta edennyt, kun hänen pieni
ystävänsä hedelmäkauppias, jota hän ei ollut nähnyt sen jälkeen kun
tämä oli teatterin käytävässä hävinnyt väkijoukon jalkoihin, tarttui
hänen käsivarteensa ja juoksusta hengästyneenä hoki:
"Jumalat -- ammentavat -- suosiotaan -- niille, jotka -- jotka
vähimmin sitä -- ansaitsevat! -- Mieletön, tunkeileva moukka! -- Ja
se on päättömyyteni palkkio!"
"Tiehesi mies!" tiuskasi Filammon, jota ei ollenkaan haluttanut
uudistaa tuttavuuttaan kantajan kanssa. Mutta päivänvarjojen vartija
piti hellittämättä kiinni hänen lammasnahkastaan.
"Hullu! Itse Hypatia käskee! Niin, sinä saat mennä hänen luokseen,
puhella hänen kanssaan, ja minä -- minä valistunut -- minä joka
häntä kunnioitan, tottelen, jumaloin -- minä, joka jo kolme vuotta
olen katuojassa vatsallani madellut, että hänen pukunsa liepeet edes
pikkusormeni päätä koskettaisivat -- minä -- minä."
"Mikä on asiasi, mieletön?"
"Hän kutsuu sinua, sinä typerä heittiö! Theon lähetti minut sanomaan
-- ja juoksusta ja kateudesta läkähtymäisilläni toin sinulle heti
sanan: Mene, sinä kieromielisten jumalien suosikki!"
"Ken on Theon?"
"Hänen isänsä, tietämätön! Hän käskee sinua saapumaan hänen
asuntoonsa -- tuossa vastapäätä -- huomenna kolmannella tunnilla.
Kuule ja tottele! Kas niin! Nyt ne jo tulevat museosta ja kaikki
päivänvarjot menevät sekaisin! Oh, minua onnetonta!"
Mies parka juoksi takaisin, ja Filammon, pelosta ja halusta melkein
mielipuolena puhalsi myöskin juoksuun ja juoksi koko matkan kotiinsa
Serapeiumiin asti. Hän ei huolinut ajopeleistä, elefanteista eikä
kävelijöistä, eikä välittänyt vaikka muuan kärtyinen kantaja
tyrkkäsikin hänet kerran kumoon ja pala hänen nahkapuvustaan jäikin
erään vihaisen kameelin hampaitten väliin. Saavuttuaan arkkipiispan
asunnolle ja löydettyään Pietari esilukijan pyysi hän vapisten päästä
Kyrillon puheille.
9 Luku.
JÄNNE KATKEAA.
Kyrillos kuunteli äänettömänä myhäillen Filammonin kertomusta
luennosta ja Hypatian kutsusta ja lähetti sitte nuorukaisen
kaupungille tavanmukaisiin puuhiin. Hän kielsi Filammonia sanallakaan
mainitsemasta muille koko asiasta ja käski hänen saapumaan illalla
uudelleen hänen luokseen määräykset saadakseen.
Toisten seurassa samosi Filammon pitkin katuja ja kujia, joissa
saastaisuus ja kurjuus, pakanallinen laiskuus ja perinnäiset synnit
kamalina irvistivät vastaan joka taholta. Peloittavan todellista ja
totuttua se oli, mutta hän näki sen vain hämärästi, kuin unessa.
Hänen silmiensä edessä loistivat vain yhdet kasvot, korvissaan vain
yksi ääni kaikui... "Hän on vain munkki eikä tunne sen parempaa..."
Totta! Mitenpä hän parempaa tuntisikaan? Mistä hän tiesi, miten
paljon enempi tuntemista oli tuossa suuressa uudessa kaikkeudessa,
jonka niin surkean pienessä sopukassa hän oli tähän asti elänyt? Hän
oli kuullut asiat vain yhdeltä puolen. Mitähän jos toinenkin puoli
oli olemassa. Eikö hänellä ollut oikeutta -- taikka eikö ollut aivan
asianmukaista, kohtuullista ja oikeudenmukaista, että hän sai kuulla
molemmat puolet ja sitte vasta tuomitseisi?