olivat tarpeeksi purkaneet kiukkuaan Hypatia-noitaa vastaan, ja
selitelleet sitä voittoa, jonka oikeauskoisuus sinä aamuna oli
saavuttanut, rupesivat he puhumaan pakanoitten kukistamisesta
Teofilus patriarkan aikana kaksikymmentä vuotta sitte. He puhuivat
Olympiodoruksesta ja hänen roskajoukoistaan, joka monta päivää oli
asevoimalla puolustanut Serapeiumia kristityitä vastaan, tehnyt
hyökkäyksiä kaupunkiin ja kiduttanut ja murhannut vankejaan. He
puhuivat marttyyreistä, jotka tuon pilariston keskellä mieluummin
olivat kiusautuneet kuoliaaksi, kuin uhranneet Serapikselle; ja
lopullisesta voitosta ja sotilaasta, joka vapisevan rahvaan silmäin
edessä iski suunnattoman suuren epäjumalankuvan palasiksi ja siten
ikiajoiksi mursi pakanuuden noitavoiman. Filammonin mieli paloi
samanlaiseen suurtyöhön kuin tuo sotilas oli tehnyt. Hän tahtoi
tukahuttaa omantuntonsa epäilykset vielä valtavammalla kristillisellä
urotyöllä. Epäjumalain kuvia ei enää ollut murskattavina, mutta
olihan filosofia.
"Miksi ei hyökätä keskelle vihollisen leiriä ja uhmata pirua omassa
pesässään? Miksi ei joku Jumalan mies häikäilemättä mene sen noidan
luentosaliin ja hänen kuulijakuntansa edessä todista hänen väitteensä
kumoon."
"Tee itse, jos uskallat," sanoi Pietari. "Meitä ei ollenkaan
haluta joutua kaupungin kaikkien nuorten irstailevien herrojen
kolhittavaksi."
"Minä teen sen," sanoi Filammon.
"Kyllä, jos vaan hänen pyhyytensä sallii sinun sellaisiin
hullutuksiin ryhtyä."
"Hillitkää kielenne, herrani! Te solvaatte kaikkia marttyyrejä,
pyhästä Stefanuksesta pyhään Telemakukseen asti, nimittäessänne
sellaista tekoa hullutukseksi."
"Tästä röyhkeydestä en voi olla ilmoittamatta hänen pyhyydelleen."
"Ilmoittakaa vain", sanoi Filammon, jolle välähti mieleen eräs uusi
suunnitelma, minkä toteuttamiseksi Pietarin uhkaus sopi erinomaisesti.
Siihen jäi asia sillä kertaa.
* * * * *
"Nykyaikaisen nuorison intoileminen alkaa käydä aivan
sietämättömäksi", sanoi Pietari herralleen samana iltana.
"Sen parempi! He pakoittavat siten vanhemmat kilpailemaan kanssaan
hyvissä töissä. Mutta ken on intoillut tänään?"
"Se hurja poika, jonka Pambo lähetti meille erämaasta, uskalsi
tarjoutua uskon sankariksi Hypatiaa vastaan. Hän suorastaan tarjoutui
menemään hänen luentosaliinsa ja väittelemään siellä hänen kanssaan.
Mitä arvelette sellaisesta nuorison vaatimattomuudesta ja arkuudesta?"
Kyrillos vaikeni.
"Minkä vastauksen saan hänelle viedä? Karkotus kuukaudeksi Nitriaan
vedelle ja leivälle? Ette kai aikone jättää sellaista rankaisematta,
sillä jos niin teette, niin totisesti on silloin kaikki sananvalta ja
kurinpito täällä lopussa."
Kyrillos vaikeni yhä, ja Pietarin otsa synkkeni.
Viimein vastasi patriarkka:
"Tässä tarvitaan marttyyrejä. Lähetä poika minun luokseni!"
Olkapäitään kohauttaen ja kasvoillaan ilme, joka sangen paljon
muistutti kateutta, meni Pietari alas ja hetken kuluttua toi sisään
vapisevan nuorukaisen, joka heti lankesi polvilleen.
"Sinä siis tahdot uhmata sitä pakanallista naista hänen omassa
luentosalissaan? Onko sinulla rohkeutta siihen?"
"Jumala on antava sitä minulle."
"Hänen oppilaansa murhaavat sinut."
"Kykenen puolustautumaankin", Filammon huomautti silmäillen anteeksi
annettavalla ylpeydellä teräksisiä jäntereitään. "Ja jos en onnistu:
onko kuolemaa kunniakkaampaa muu kuin marttyyrikuolema?"
Kyrillos hymyili sangen mielissään.
"Lupaa minulle kaksi asiaa."
"Vaikka tuhat."
"Kahdessakin on sinulle tarpeeksi. Nuori on herkkä lupaamaan, mutta
vielä herkempi unhottamaan. Lupaa minulle, että, tapahtuipa mitä
tahansa, sinä et heitä ensimmäistä kiveä."
"Minä lupaan."
"Lupaa minulle vielä, ettet ryhdy väittelyyn hänen kanssaan."
"Mitenkäs minä muuten?"
"Pane vastaan, syytä, pilkkaa! Mutta syitäsi elä ilmota. Jos sen
teet, joudut tappiolle. Hän on liukkaampi kuin ankerias, harjaantunut
kaikkiin logiikan mutkiin. Sinä joudut kaikkien pilkattavaksi ja saat
häpeissäsi luikkia tiehesi. Lupaatko?"
"Lupaan."
"Mene sitte."
"Milloin?"
"Sitä parempi mitä pikemmin. Mihin aikaan luennoitsee se kirottu
nainen huomenna, Pietari?"
"Näimme hänen menevän tänä aamuna Museoon yhdeksän aikaan."
"Mene sitte huomenna kello yhdeksän. Tässä on sinulle rahaa."
"Mitä minä näillä?" Filammon kysyi käännellen uteliaasti käsissään
ensimmäisiä rahoja, mitä koskaan oli käsitellyt.
"Maksaaksesi sisäänpääsyn. Filosofin luo ei kukaan rahatta pääse.
Toisin kirkkoon, joka on päivät pitkät auki orjille ja kerjäläisille.
-- Hyvä on jos hänet käännytät. Ja jos et..." Hän lisäsi hiljaa
hampaittensa välistä. "Ja jos et, on sekin hyvä -- ehkä parempikin."
"Kas niin!" Pietari katkerasti virkkoi viedessään Filammonin ulos.
"Mene nyt Ramoth Gileadiin, sinä nuori hupsu; ja onnea matkalle! Mikä
paholainen sinut lähettikin tänne lietsomaan jalon patriarkan ainoata
heikkoutta?"
"Mitä tarkotatte?" tiuskasi Filammon niin äkäisesti kuin uskalsi.
"Sitä houretta että saarnat, vastaväitteet ja marttyyrikuolemat
voivat karkoittaa Kananiitit, joihin vain Herran ja Gideonin miekka
tepsii! Hänen enonsa Teofilus ymmärsi asian paremmin. Jos hän ei
olisi ymmärtänyt, vallitsisi ehkä Olympiodorus vieläkin Aleksandriaa
ja uhrituli palaisi tänäkin päivänä Serapiksen edessä. Niin mene,
mene, että hän sinut käännyttäisi! Anna pirulle sormesi kuten Achan,
niin saat nähdä, eikö hän lopuksi ole huoneessasi. Seurustele
Midianin tyttärien kanssa, niin saat nähdä etkö pian itsekin Baal
Peoria rukoile ja syö kuolleitten pöydältä!"
Näillä rohkaisevilla sanoilla erosivat miehet sinä iltana.
8 Luku.
ITÄTUULI.
Kun Hypatia seuraavana aamuna kaikessa loistossaan astui ulos
huoneestaan ympärillään parvi filosofeja, filosofastereja, oppilaita
ja hienoja herrasmiehiä, jotka ihaillen seurasivat häntä kadun yli
luentosaliin, asettui muuan ryysyinen kerjäläisukko, seurassaan
tavattoman suuri ja äkäisen näköinen koira, suoraan hänen eteensä ja
ojensi likaisen kätensä mankuen almua.
Hypatia, jonka hienostunut maku ei sietänyt nähdä sen vähemmin
koskettaa, mitään likaista ja rumaa, käski palvelustytön antamaan
miehelle jonkun kolikon. Nuoret herrat sen sijaan katsoivat olevansa
täysin oppineita jalossa "ällistyttämis"-taidossa, joka siihen
aikaan oli muodissa Afrikan oppilaitoksissa, ja jolle me saamme olla
kiitollisia siitä, että se ajoi pyhän Augustinuksen Karthagosta
Roomaan. Tottuneina näykkimään ja solvaamaan kaikkia köyhiä, jotka
vain heidän tielleen sattuivat, rupesivat he nytkin laskettelemaan
sukkeluuksiaan kerjäläiselle. Mutta tämä ei niistä välittänyt.
Hänelle tarjottiin rahaa, mutta hän työnsi antajan käden syrjään ja
paikalleen jääden näytti aikovan estää Hypatialta pääsyn eteenpäin.
"Mitä sinä tahdot? Laittakaa tuo hurjimus ja hänen hirveä koiransa
pois tieltä, hyvät herrat!" sanoi filosofi parka vähän peloissaan.
"Minä tunnen tuon koiran," sanoi eräs herroista; "se on Aben-Ezran.
Mistä sen löysit ennenkuin se isännältään hävisi, sinä hirtehinen?"
"Sieltä, mistä äitisi löysi sinut, nulikka, kun hän petkutti sinut
miehelleen -- orjamarkkinoilta näes! Ihana Sibylla, oletko jo
unhottanut nöyrimmän oppilaasi, kuten nuo koirat, jotka jo yrittävät
ällistyttää opettajaansa ja mestariansa nolaamisen jalossa taidossa?"
Kerjäläinen otti samassa leveän olkihatun päästään ja paljasti Rafael
Aben-Ezran kasvonpiirteet. Hypatia hätkähti ja huudahti hämmästyneenä.
"Ah, te hämmästytte! Miksi, jos saan luvan kysyä?"
"Kun teidät tuollaisena näen."
"Mitä siinä on ihmeellistä? Olettehan te pitkät ajat saarnannut
meille kaikille, miten kunniakasta on irroittautua kaikista aistien
viettelyksistä. Ei se ole kunniaksi teidän oppilaillenne eikä
kaunopuheisuudellenne, jos noin pahasti hämmästytte kun yksi heistä
lopultakin seuraa sanasta sanaan opetuksianne."
"Mikä tämän ilveilyn tarkoitus oikeastaan on, arvoisa herrani?" kysyi
Hypatia ja monet muut.
"Kysykää Kyrillolta. Minä olen uutena Diogeneksena matkalla Italiaan
etsimään ihmistä kuten hänkin aikoinaan. Heti sellaisen löydettyäni
olen minä suurimmalla mielihyvällä palaava takaisin ilmoittaakseni
teille sen hämmästyttävän uutisen. Jääkää hyvästi! Tahdoin vielä
kerran nähdä eräät kasvot, vaikka minusta onkin tullut kyynikko,
kuten huomaatte, enkä aijo tästä puoleen kuunnella ketään muita
opettajia kuin tätä koiraani, joka onneksi ei vaadi mitään maksua
opetuksestaan. Jos hän vaatisi, täytyisi minun jäädä sitäkin opetusta
vaille, sillä isiltä peritty omaisuuteni näki eilisaamuna hyväksi
lentää tiehensä. Olette kai kuulleet siitä juutalaisia vastaan
tehdystä kansanpäätöksestä, joka pantiin täytäntöön erään pyhän
kansantribuunin johdolla?"
"Halpamaista!"
"Ja vaarallista, neiti rakas. Menestys innostuttaa... ja Theonin
talo on aivan yhtä helposti ryöstetty kuin juutalaiskortteli. Olkaa
varuillanne!"
"Ei, ei, Aben-Ezra", nuoret herrat huudahtivat. "Teidän seuranne
on meille liian hauska luopuaksemme siitä noin vain sen patriarkka
hirtehisen päähänpiston takia. Me panemme listan kiertämään teidän
hyväksenne. Ja te saatte asua kunkin meidän luona vuorotellen.
Aivanhan meiltä unehtuisivat kaikki kompeilemistemput ilman teitä!"
"Kiitoksia, herrat. Mutta se on nyt kuitenkin niin, että te
olette olleet liian kauan minun narrejani, ruvetakseni nyt teidän
narriksenne. -- Neitiseni, pari sanaa teille yksityisesti ennenkuin
lähden."
Hypatia kumartui eteenpäin ja kuiskasi hätäisesti syyriankielellä:
"Voi jääkää, minä rukoilen! Te olette oppilaistani terävin -- ehkä
ainoa todellinen oppilaani... Isäni kyllä keksii teille jonkun
piilopaikan ja jos rahaa tarvitsette, niin muistakaa, että hän
on teille velkaa. Emme ole vielä maksaneet teille takaisin sitä
rahasummaa, jonka --"
"Ihanin runotar, sehän oli vain sisäänpääsymaksuni Parnassukseen.
Minä teille velassa olen ja tällä opaalisormuksella suorittaisin nyt
loppuvelkani. Mitä tulee pakopaikkaan teidän lähellänne", hän jatkoi
alentaen ääntään ja käyttäen hänkin syyriankieltä -- "niin on Hypatia
Pakana liian ihana Rafael Juutalaisen mielenrauhalle."
Hän veti sormestaan Mirjamin sormuksen ja tarjosi sitä Hypatialle.
"Mahdotonta", tämä virkkoi karahtaen tulipunaiseksi. "Minä en voi
ottaa sitä vastaan."
"Ottakaa, minä rukoilen! Se on viimeinen maallinen taakka, joka
minulla on, lukuunottamatta tätä lihasta ja verestä kyhättyä etanan
koteloa. Siihen taas voin kaivaa tikarillani kolon heti kun se käy
minulle kiusalliseksi. Mutta sen aijon tehdä vasta sitte ja sillä
tavalla kuin minua haluttaa; jos taas sormuksen otan mukaani, lyövät
Heraklianuksen soturit aivan varmaan kalloni sen takia rikki. --
Minun täytyy pyytää teitä se ottamaan."
"En koskaan! Ettekö voi myydä sormusta ja paeta Synesiuksen luo. Hän
kyllä suo teille suojaa."
"Sekö vieraanvarainen myrskytuuli? Suojaa kyllä, mutta lepoa ei.
Yhtä hyvin voisin pystyttää telttani Etnan kitaan. Yöt ja päivät hän
käännyttäisi minua siihen kokoonhaalittuun sekasotkuun, jota hän
filosofilliseksi kristinuskoksi nimittää. No niin, kun ette tahdo
sormusta ottaa, niin pian siitä päästään. Me Itämaan miehet osaamme
esiintyä suurellisesti ja kadota kuten maailman herroille sopii."
Ja hän kääntyi filosofien puoleen.
"Kuulkaapa, te aleksandrialaiset herrasmiehet! Haluaako joku
teistä maksaa kaikki velkansa yhdellä kertaa? Tässä on Salomonin
sateenkaari, opaali, jollaista Aleksandriassa ei ole koskaan
ennen nähty. Millä maailman orjamarkkinoina tahansa voisi sillä
vaikka kahteen kertaan ostaa kenen tahansa teistä makedonialaisine
pappoineen ja makedonialaisine mammoineen ja makedonialaisine
sisarineen ja hevosineen ja papukaijoineen ja riikinkukkoineen.
Ken vain haluaa omistaa kymmenen tuhannen kultakolikon arvoisen
jalokiven, hänen ei tarvitse muuta kuin kaivaa se käsiinsä loasta,
johon minä sen heitän. Näykätkää joutuin, te nuoret Fedriakset
ja Pamfiliukset! Thaiksia ja Laiksia löytyy kyllä tarpeeksi sen
tuhlataksenne."
Hän oli juuri heittämäisillään jalokiven kadulle, kun joku takaapäin
tarttui hänen käsivarteensa ja sieppasi sormuksen hänen kädestään.
Raivostuneena katsahti hän taakseen ja näki Mirjam vanhuksen seisovan
siellä silmät vihasta ja ylenkatseesta säkenöiden.
Silmänräpäyksessä hyökkäsi Bran akan kimppuun, mutta säikähti loimua
hänen silmissään ja vetäytyi takaisin. Rafael kutsui koiransa
luokseen ja kääntyen tyynesti pettyneihin kuulijoihinsa virkkoi:
"Kas niin, onnettomat ystäväni! Teidän täytyy sittekin itse hankkia
rahat, mikä meikäläisten poistuttua käynee vähän tukalammaksi kuin
ennen. Se kaikkea hallitseva kohtalo, jota -- kuten tekin hutikassa
ollessanne hyvin tiedätte -- ei filosofikaan voi vastustaa, on
antanut Salomonin sateenkaaren takaisin oikealle omistajalleen."
"Jää hyvästi, filosofian kuningatar! Kun ihmisen löydän, ilmoitan
siitä teille. -- Äiti, minä tulen kanssasi jonkun matkaa,
vaihtaakseni parisen ystävällistä sanaa ennen eroamistamme --
vaikka," jatkoi hän nauraen, kun kahden poistuivat, "huonoa oli
pilasi kun et suonut omalle kansalaisellesi huvia katsella miten nuo
pakana koirat olisivat loassa kiistelleet hänen almustaan."
Hypatia jatkoi matkaansa museoon merkillisestä kohtauksesta ja sen
vielä merkillisemmästä lopusta peräti hämmentyneenä. Hän varoi
kuitenkin ilmaisemasta pienimmälläkään tavalla mielenliikutustaan,
ennenkuin oli yksin luentosalinsa viereisessä, pienessä
odotushuoneessa. Siellä hän heittäytyi tuolille ja jäi siihen
miettimään siksi kuin hämmästyksekseen ja harmikseen huomasi
kyyneleiden valuvan pitkin kasvojaan. Hänen sydämessään ei siltä
ollut kipinääkään rakkautta Rafaeliin. Jos hänen tunteensa olisivat
ruvenneet vähänkin sinne päin kallistumaan, olisi se kavala
juutalainen kyllä tiennyt estää sen ivallisilla ja kevytmielisillä
puheillaan, joilla hän tukahutti kaikki syvemmät tunteet sekä
itsessään että muissa. Ja mitä hänen kauneudesta lausumiin
kohteliaisuuksiin tuli, eivät ne Hypatiasta olleet mieluisia eivätkä
vastenmielisiä, sillä sellaisiin hän oli tottunut. Mutta hän tunsi,
kuten hän oli sanonutkin, että hän Rafaelissa kadotti ehkä ainoan
todellisen oppilaansa, ja enemmänkin -- ehkä ainoan todellisen
opettajansa. Sillä hän näki selvästi, että tuon Silenus-naamarin
alla piili luonne, joka kykeni ehkä enempään kuin hän uskalsi
ajatellakaan. Aina hän oli huomannut Rafaelin käytännöllisessä
neuvokkaisuudessa itseään etevämmäksi, ja äskeinen tapaus oli
osoittanut todeksi hänen aavistuksensa että Rafael oli häntä ylempänä
myöskin siinä henkisessä voimassa ja vakavuudessa, jota hän turhaan
oli etsinyt ympärillään parveilevista veltostuneista kreikkalaisista.
Sama oli asian laita sellaisissakin aineissa, joissa Rafael tunnusti
hänet opettajakseen. Vuoroin hän ilolla huomasi että hän yksin koko
oppilasjoukosta näytti perinpohjin ja vaistomaisesti käsittävän
jokaisen hänen sanansa; vuoroin hänessä heräsi vastenmielinen
epäilys, että Rafael vain leikki hänellä ja hänen matematiikallaan
ja geometriallaan, metafysiikallaan ja logiikallaan, kuten
miekkailija, joka harjoittelee floretilla, ja säästi todellisen
voimansa jotakin hänelle arvokkaampaa varten. Useamman kuin kerran
oli Rafaelin paradoksi tai kysymys särkenyt hänen kauneimmankin
järjestelmänsä tuhansiksi sirpaleiksi ja avannut hänelle synkkiä
epäilyksen kuiluja sellaisistakin asioista, jotka olivat näyttäneet
mitä luotettavimmilta totuuksilta. Joskus oli vielä Rafael puoleksi
piloillaan viitannut hebrealaisten pyhiin kirjoihin, kuitenkaan
millään tavoin ilmaisematta, uskoiko hän ja miten paljon niihin.
Häntä oli silloin aina suututtanut että Rafael katsoi itsellään
olevan salaisia tietolähteitä, syvempiä ja todenperäisempiä kuin
hänen, joista Rafael ei tahtonut päästää häntä osalle.
Ja kuitenkin veti Rafael häntä vastustamattomasti puoleensa. Tämä oli
aina väittänyt, että tuo tahallinen ja johdonmukainen ylellisyys,
jota Hypatia vieroi, oli kuin puku, jonka hän voi milloin tahansa
heittää pois tai jälleen ottaa päälleen. Ja nyt oli hän nähtävästi
osoittanut väitöksensä todeksi, ja näyttäytynyt siinä suhteessa
kykenevänsä kilpailemaan vanhanajan suurten stoalaisten kanssa.
Olisiko itse Zenokaan voinut vaatia enemmän heikolta ihmisolennolta?
Sitäpaitsi oli Rafaelista ollut hänelle suurta käytännöllistä hyötyä.
Tämä selvitteli pyytämättä hänelle laskuopilliset tehtävät; etsi
sopivia todistuslähteitä, piti terävällä kielellään hänen oppilaansa
kurissa, ja nerokkaisuudellaan ja etenkin verrattoman kokkinsa ja
kellarinsa kautta veti yhä uusia oppilaita hänen luennoillensa. Ja
kaikesta tärkeintä oli, että Rafael puolusti häntä tulisesti ja
taitavasti noita moukkamaisia ja usein raakojakin sofisteja vastaan,
jotka olivat muodostuneet kyyriläisten, stoalaisten ja akadeemisten
koulujen tähteistä. Nämä sofistit kävivät sitä sapekkaammin, mitä
selvemmäksi heidän oma raihnaisuutensa tuli, uusplatonilaisten
koreaksi koristetun korttilinnan kimppuun ja väittivät, että se oli
vain sisällyksetön sekotus kaikkien kreikkalaisten filosofien opeista
ja itämaalaisten taikauskoista. Tähän asti olivat kaikki sellaiset
poroporvarit pelänneet Rafaelin kynää ja kieltä vielä enemmän kuin
ritarillista Kyrenen piispaa, vaikka viimemainittu muutamista
kirjeistään päättäen vihasi heitä epäilemättä niin katkerasti kuin
hän ketään ihmisolentoa voi vihata mikä ei kuitenkaan merkinnyt kovin
suurta katkeruutta.
Mutta Synesiuksen käynnit olivat harvinaisia ja Karthagon ja
Aleksandrian välinen pitkä matka, hänen paljotöinen virkansa ja, mikä
pahinta, yhä kasvava erimielisyys hänen ja hänen ihanan opettajansa
välillä teki hänen suojeluksensa melkein arvottomaksi. Ja nyt oli
Aben-Ezrakin poissa ja hänen mukanaan lukemattomat suunnitelmat
ja toiveet. Olisipa hän lopultakin saanut Rafaelin käännytetyksi
filosofiseen uskoon, vanhojen jumalien palvelijaksi! Hän olisi saanut
hänestä välikappaleen pysäyttääkseen inhimillisten erehdysten virran!
Miten usein olikaan se unelma hänet pettänyt! Ken saada taas Rafaelin
paikalle! Athanasius? Hyväluontoinen Synesius oli kyllä kunnioittanut
häntä veljen nimellä, mutta Hypatialle oli hän voimaton koulumestari,
joka oli tuomittu kuolemaan voimatta viedä maailmaa tuumaakaan
eteenpäin vapautusta kohti -- ja tulevaisuus osoittikin tämän
arvostelun oikeaksi. Plutarkos Atheenalainen? Hän oli yli-ikäinen.
Syrianus? Hän oli ainoastaan ajattelija, joka koetti saada
Aristoteleen tarkoittamaan mitä tämä ei ollut koskaan tarkoittanut.
Isä? Kolmioiden ja kartion leikkausten mies! Miten viheliäisiltä
he kaikki näyttivätkään tuon käsittämättömän juutalaisen rinnalla!
-- Kauniiden hämähäkkiverkkojen kutojia -- mutta ottaisivatkohan
hyttyset niihin mennäkseen! Komeiden talojen rakentajia -- jos vain
ihmiset niihin menisivät ja niissä pysyisivät! Peräti hienostuneen
siveellisyyden saarnaajia... jota heidän ihailevat oppilaansa eivät
uneksineetkaan käytännössä toteuttavansa. Hypatia ymmärsi, että ilman
häntä itseään oli filosofia Aleksandriassa kuolemaan tuomittu. Oliko
se hänen viisautensa -- vai joku hänen maallisempi viehätysvoimansa,
jonka avulla hän siihen kykeni? Vastenmielinen ajatus! Oi jos hän
olisi ruma -- koetellakseen vain oppinsa voimaa!
Oh! Ristiriidat olivat jo liian peloittavia; pienikin apu, olipa
se sitte miten maallinen ja miten alhainen tahansa, oli hänelle
tervetullut. Mutta eikö työ ollut toivotonta? Hän kaipasi miehiä,
jotka kykenivät toimimaan silloin kun hän ajatteli. Ja juuri
sellaisia miehiä löytäisi hän nytkin, mutta -- sen hän tiesi vallan
hyvin -- vihatussa kristityssä papistossa. Ja sitte se kammottava
Ifigenian uhri näyttäytyi välttämättömältä tulevaisuudessa.
Filosofian ainoa toivo oli hänen epätoivonsa.
* * * * *
Hän pyyhkäsi pois kyyneleet, astui ylpeänä luentosaliin ja nousi
puhujalavalle kuin jumalatar kuulijakuntansa ihastushuutojen
kaikuessa... Mitä hän heistä välitti? Seuraisivatko he hänen
opetuksiaan? Hänen luentonsa oli jo puolissa, ennenkuin hän oli
täydelleen tointunut ja päässyt vapaaksi äskeisistä kiusallisista
ajatuksistaan. Ja siitä lähtien seuraamme hänen luentoaan.
* * * * *