häpeämätön sanoakseen siunatulle Teofilukselle itselleen, ettei hän
tahtonut päästä piispaksi, ellei saisi pitää vaimoansa; hän, joka
piti Pyhän Hengen lahjaa vähempiarvoisena kuin avioliiton lihallisia
nautinnoita, unhottaen raamatun sanat, että ne, jotka ovat lihasta,
eivät ole Jumalalle kelvolliset. Oikein sanoo Siricius Roomalainen
sellaisista miehistä, kysyessään: 'Voiko Jumalan Pyhä Henki asua
muissa kuin pyhissä ruumiissa?' Eipä ihmekään, että mies sellainen
kuin Synesius matelee Oresteen rakastajattaren jalkojen juuressa."
"Hän on siis ilotyttö?" kysyi Filammon.
"Epäilemättä. Onko pakanalla uskoa tai Jumalan armoa? Eikö niille,
joilla ei ole uskontoa eikä Jumalan armoa, vanhurskaus ole kuin
likainen vaippa? Mitä sanoo apostoli Paulus? -- Että Jumala on
hyljännyt heidät paatumukseensa, täyteen vääryyttä, saastaisuutta,
himoja, kavaluutta -- tunnethan jatkon: miksi kysytkään?"
"Ah, onko hän sellainen?"
"Ah! -- miksi sanot ah? Miten voisi evankeliumia ylistää, jos pakanat
olisivat pyhempiä kuin kristityt? Sen tulee niin olla, siksi se on
niin. Jos hänellä näyttää olevan hyveitä, niin ne, ilman Kristuksen
armoa syntyneinä, ovat vain kullattuja paheita, kavalaa petosta,
perkele puettuna valon enkeliksi. Ja mitä tulee siveyteen, joka on
hyveiden kukka ja kruunu ja Pyhän Hengen esikoinen ja korkein lahja,
niin ken tahansa sanoneekin, että hänellä, pakanalla, se avu olisi,
hän pilkkaa Pyhää Henkeä, ja on ikuisesti anathema maranatha! Amen!"
Ja Pietari, ristien hartaasti silmiään, kääntyi vihaisesti ja
ylenkatseellisesti pois nuoresta toveristaan.
Filammonilla oli ymmärrystä kyllin tietääkseen, ettei väite ole samaa
kuin todistus. Mutta Pietarin todistelutapa: "Sen tulee niin olla,
siksi se on niin" säästää sangen paljon vaivaa... ja epäilemättä oli
hänellä varmat tiedot. Filammon jatkoi senvuoksi matkaansa pahoillaan
-- hän ei tiennyt minkä vuoksi -- siitä uudesta kuvasta, jonka hän
oli saanut Hypatiasta. Hän oli siis kauhea Messalina-noita, jonka
luolassa velhotemppuja tehtiin ihmissielujen turmioksi. Mutta jos
noituus oli ainoa, mitä hän opetti, niin mistä hänen oppilaansa
Rafael oli saanut tuon uljaan miehuutensa? Jos filosofia oli jo,
kuten he sanoivat, sukupuuttoon kuollut, niin mitä oli Rafael?
Samassa kääntyi Pietari seurueineen eräälle sivukadulle, ja
Filammon jäi Hierakaan kanssa kahden matkaa jatkamaan. He kulkivat
äänettöminä, kunnes Filammon muun puhumisen puutteessa kysyi, minne
oltiin menossa.
"Minne minua vain haluttaa. Ei nuori mies! Jos päädiakonit ja
esilukijat minua, pappia, solvaavat, niin en sitä aijo sinun suustasi
kärsiä."
"Minä vakuutan, etten mitään pahaa tarkoittanut."
"Tietysti et! Kaikilla teillä on samat temput, ja nuoret oppivat ne
hyvin pian vanhoilta. Sanat imeliä kuin hunaja, mutta purevia kuin
miekka!"
"Ethän tällä tahtone moittia päädiakonia ja hänen toveriaan?" kysyi
Filammon luonnollisesti valmiina taistelemaan sen veljeskunnan
puolesta, johon hän kuului ja jota hän kunnioitti.
Ei vastausta.
"Mutta, herrani, eivätkö he ole ihmisistä pyhimpiä ja
uhrautuvaisimpia?"
"Ky-yllä", vastasi hänen toverinsa äänellä, joka tuntui merkitsevän
samaa kuin: "eivät".
"Etkö ole sitä mieltä?" Filammon suoraan kysyi.
"Sinä olet nuori, kovin nuori. Odotahan siksi kun olet nähnyt niin
paljon kuin minä. Aika, jossa elämme, on turmeltunut, poikani,
eikä sitä voi verrata vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin ihmiset
uskalsivat kärsiä ja kuolla uskonsa puolesta. Olemme liian rikkaita
nykyään, ja hienot naiset kävelevät kaduilla silkkinen pukunsa
Magdaleenan kuvilla koristettuna ja kaulanauhoissaan raamattua
kantaen. Minun nuorena ollessani he kuolivat sen edestä, jolla he nyt
itseään koristavat."
"Mutta minähän puhuin parabolaaneista."
"Ah, niin, heidän joukossaan on paljon sellaisia, jotka eivät juuri
mitään tee. Elä vain kerro minun sen sanoneen! Mutta löytyy paljon
rikkaita, jotka kirjoittautuvat veljeskuntaan vain päästäkseen veroa
maksamasta."
"Työn he jättävät sitte sellaisten köyhien miesten tehtäväksi kuin
sinä olet. Mädännäisyyttä, mädännäisyyttä olet kaikkialla tapaava.
Ja saarnaajat sitte -- ihmiset sanoivat -- tiedän apotti Isidoron
ainakin sanoneen että minulla oli yhtä hyvät saarnalahjat kuin
kenellä tahansa muulla Pelusiumissa, mutta tänne tultuani yksitoista
vuotta sitte -- usko tai elä -- ei minua vielä kertaakaan ole
pyydetty oman seurakuntani kirkossa saarnaamaan."
"Leikkiä kai lasket!"
"Se on yhtä totta, kuin että olen kastettu mies. Minä tiedän, mikä
siihen on syynä, minä tiedän -- täällä pelätään Isidoron miehiä...
Pelkäävät ehkä oppivansa sen pyhän miehen lailla puhumaan suoria
sanoja -- ja Aleksandriassa on niin arkoja korvia. Ja täällä on
muutamia niitäkin, jotka eivät koskaan unhota, mikä osa hänellä oli
noiden kolmen roiston Maron, Zosimuksen ja Martinianuksen asioissa,
ja eräässä kirjeessä, joka siitä johtui; ja toisessakin kirjeessä,
jonka me tunnemme, ja jossa mainittiin, miten kirkolle otetaan almuja
ryövärien ja koronkiskurien voitoista. 'Kyrillos ei unhota koskaan!'
Niin sanoo hän jokaiselle, joka hänelle jonkun hyvän työn tekee...
Ja samoin sanoo jokaiselle, jonka luulee hänelle pahan työn tehneen.
Siksipä minä saankin raataa täällä alhaisena pappina, ja sellaiset
miehet kuin Pietari esilukija katsovat minuun kuin orjaansa. Mutta
niinhän se aina on! Ei ole vielä ollut ainoatakaan piispaa, siunattua
Augustinusta lukuunottamatta -- kumpa olisinkin seurannut apottini
neuvoa ja mennyt hänen luokseen Hippoon -- jonka imartelijat ja
juorukellot, päädiakooni tavallisesti etumaisena, eivät olisi
olleet valmiit heti piispan kuoltua astumaan hänen paikalleen
todellista työtä tekevien seurakunnan pappien sivu. Ken vain on
notkein ja liukkain, ken voi enimmän kerätä rahaa hyväntekeväisyys
tarkoituksiin, saman tekevä mistä ja millä tavalla; ken haluaa ottaa
suurimman osan piispan työstä omille hartioilleen, suostua kaikkeen
mitä hän tahtoo ja vakoilemalla säästää häneltä vaivan käyttää
omia silmiään: kas siinä mies, joka menestyy Aleksandriassa taikka
Konstantinopelissa taikka itse Roomassakin! Huomaa, että koko tässä
suuressa kaupungissa kaikkine pappineen on vain seitsemän diakoonia,
ja he ja päädiakooni ovat kaupungin ja meidän herroja. He ja tuo
Pietari tekevät Kyrillon työt, ja kun Kyrillos tekee päädiakoonista
piispan, tekee tämä Pietarista päädiakoonin... He saavat palkkansa,
he saavat palkkansa; ja Kyrillos myös."
"Miten?"
"Kun vain et juorua! Mutta saman tekevä. Eihän täällä ole minulla
mitään menetettävänä. Sanotaan vain, että täällä Aleksandriassa on
kaksi tietä menestykseen; toinen on ansion kautta ja toinen kukkaron!"
"Mahdotonta!"
"Niin, niin, luonnollisesti, aivan mahdotonta. Mutta minä tiedän
kuitenkin, että kun Martianus pääsi takaisin Pelusiumiin, josta
entinen piispa oli hänet roistona ja tekopyhänä karkoittanut,
voitti hän nykyisen piispan suosion, pääsi hänen rahainvartijakseen
ja vihittiin papiksi -- minä olisin yhtä mielelläni vihkinyt tuon
juoksukoiran papiksi. -- Kun hän sitte oli varastanut isännältänsä,
tuottanut hänelle häpeää -- sillä minä en luule, että tämä piispa
itsessään on huono mies, mutta ken roistoja käyttää, hän saa itse
roiston nimen -- sortanut köyhiä ja harjoittanut koko kaupungissa
sellaista hirmuvaltaa, ettei kenenkään omaisuus tai maine tuskinpa
henkikään ollut turvassa, ja kun hänet kaiken tämän jälkeen
kutsuttiin tekemään tiliä teoistaan, niin oli hänellä otsaa kääntää
asia niin, että kirkko joutui hänelle velkaan. Tämän tiedän varmaan
ja muitten hävyttömyyksiensä lisäksi vielä senkin, että hän tarjosi
patriarkalle suuren rahasumman eräästä piispanistuimesta. Ja mitä
luulet patriarkan vastanneen?"
"Luonnollisesti hän julisti sen julkean roiston pannaan!"
"Patriarkka kirjoitti hänelle, että jos hän vielä kerran uskaltaisi
sellaisia ehdotuksia tehdä, täytyisi hänen todellakin julistaa
mies pannaan. Mutta mies ottikin rohkean askeleen ja toi ensi
kerralla itse rahat mukanaan; ja kerrotaan yleisesti että Kyrillos
olisi hänestä sittekin tehnyt piispan, ellei apotti Isidorus olisi
kirjeellisesti pannut siihen vastalausettaan."
"Kyrillos ei kai tuntenut hänen ansioitaan", sanoi Filammon parka,
koettaen keksiä jonkun puolustuksen.
"Koko Delta tunsi ne perinpohjin. Ja Isidorus kirjoitti hänelle
niistä tuontuostakin."
"Sitte oli hänellä epäilemättä tarkoituksena estää häväistystä ja
säilyttää kirkon yhtenäisyys pakanoitten silmissä."
Vanhus naurahti katkerasti.
"Äh, taas se vanha juttu -- että pahasta päästään piiloittamalla
se ja että synti on pienempi paha kuin vähän melua. Ikäänkuin ei
olisi suurin häpeä joutua kiinni häpeän piiloon painamisesta. Ja
mitä yhtenäisyyteen tulee, niin täytyy sinun sitä löytääksesi mennä
takaisin aina Diokletianuksen ja Deciuksen aikoihin."
"Vainoojiemme?"
"Aivan niin, poikani -- vainojen aikoihin, jolloin kristityt kuolivat
veljinä, kun he veljinä elivätkin. Sellaista et nykyisin tapaa juuri
missään ellet ehkä jossain syrjäisessä maalaishiippakunnassa, josta
ei mitään kuulu tänne vuosikausiin. Mutta kaupungeissa taistelevat
kaikki paikoista ja vallasta. Jokainen kadehtii toveriaan. Papit
kadehtivat diakooneja, ja syytä heillä siihen onkin. Maalaispapit
kadehtivat kaupunkipiispaa ja hän taas Pohjois-Afrikan piispoja,
eikä hänkään syyttä. Millä oikeudella he pyrkivät itsenäisiksi,
aivan kuin olisivat erehtymättömiä? Se on lahkolaisuutta sanon minä
-- täydellistä lahkolaisuutta! He ovat aivan yhtä huonoja kuin omat
donastilaisensa. Eikö Nicean kokouksessa päätetty, että Aleksandrian
arkkipiispalla pitäisi vanhan tavan mukaan olla ylin valta myös
Libyassa ja Pentapoliissa?"
"Luonnollisesti!" vastasi Filammon, joka oli arka oman patriarkkansa
kunniasta.
"Ja Rooman ja Konstantinopelin patriarkat kadehtivat meidän
patriarkkaa."
"Kyrilloako?"
"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo heitä kumarrella, eikä salli heidän
hallita ja vallita Afrikassa."
"Mutta tällaiset asiathan voitaisiin varmaan kokouksissa selvitellä."
"Kokouksissa? Sano sitte kun olet sellaisessa ollut. Siunattu apotti
Isidorus tapasi sanoa, että jos hän joskus piispaksi pääsee -- mikä
ei tule koskaan tapahtumaan -- siksi hän on liian kunniallinen --, ei
hän koskaan mene lähellekään sellaista kokousta. Hän ei näet sanonut
nähneensä ainoatakaan, joka ei olisi kiihoittanut ihmisten alhaisia
pyyteitä, ja joka ei olisi sanansaivarruksillaan sotkenut asiaa
entistään pahemmaksi, vaikka sitä ei jo etukäteen olisi päättänyt
hovista lähetetty kamariherra tai eunukki tai kokki, aivankuin hän
olisi jokin Pyhän Hengen erikoinen valittu, joka kykeni päättämään
pyhän yhteisen kirkon opista."
"Kokki?"
"Eikö Valens lähettänyt ylimmäisen kokkinsa estämään Basilius
Cæsarealaista vastustamasta hovin kannattamaa oppia? Sanon sinulle
suoraan, että tällaisissa tapauksissa on tärkeintä saada hovi
puolellensa tai päästä itse hoviin. Nuorena ollessani täytyi
Antiokuksen kokouksen laatia laki, jonka piti estää piispoja
juoksemasta kesken kaiken Konstantinopeliin muka orpojen ja leskien
puolesta puhumaan, mutta todellisuudessa vain vehkeilemään. Mutta
mitä hyötyä siitäkään on, kun jokainen suurisuinen ja kunnianhimoinen
mies siirtyy hiippakunnasta toiseen kunnes pääsee Rooman tai
Konstantinopelin likistölle, saa äänensä hallitsijan kuultaviin ja
ulottuu lahjomaan hänen hovimiehiään."
"Eikö ole kirjoitettu: elä puhu pahaa ylhäisistä?" sanoi Filammon
hurskaimmalla äänellään.
"Kuinka niin? Enhän ylhäisistä pahaa puhu, vaan -- niistä, jotka
heidän paikkansa huonosti täyttävät."
"En ole ennen kuullut niitä sanoja sillä tavalla selitettävän."
"Arvatenkaan et. Mutta sillä ei ole sanottu, ettei se selitys
olisi oikea ja puhdasoppinen. Sinä tulet kyllä piankin kuulemaan
paljon asioita, jotka ovat tosia -- mutta ovatko ne puhdasoppisia,
sen hovikokit selittäkööt. Luonnollisesti minä olen tyytymätön ja
niskoitteleva vanha napisija. Luonnollisesti; -- ja luonnollisesti
täytyy myöskin nuorukaisten saada maksaa oppirahat sen sijaan että
uskoisivat vanhuksen sanoja. Kas tuossa -- katso ja päätä itse!
Siinä saat nähdä minkälaisia pyhimyksiä nykyinen kirkon hoitotapa
kasvattaa. Tuossa tulee yksi niistä. Katso nyt, minä vaikenen!"
Heidän puhuessaan saapui kaksi kookasta neekeriä kirkon luo, jonka
ohi he juuri olivat menemässä, ja laskivat sen rappusten eteen
Filammonille uuden esineen. Se oli kantotuoli, jonka tangot olivat
norsunluulla ja hopealla koristetut, ja jonka yläosan verhosivat
ruusunkarvaiset silkkiverhot.
"Mitä tuon kojun sisässä on?" kysyi hän pappi vanhukselta, nähdessään
neekerien pyyhkivän hikeä otsaltaan ja sorean orjattaren, päivänvarjo
ja tohvelit kädessään lähestyvän tuolia ja kunnioittavasti kohottavan
sen verhoa.
"Pyhimys, sanon minä!"
Kirjailtu kenkä, jossa nilkan kohdalla kiilsi suuri kultainen risti,
ilmestyi verhon alta ja polvilleen laskeutuen pujotti tyttö tohvelin
sen päälle.
"Siinä näet", se vanha napisija kuiskasi: "Ei riitä, että kristityitä
ihmisiä pidetään kuormajuhtina. Apotti Isidorus tapasi sanoa --
asianajaja Ironillekin sanoi hän sen vasten naamaa -- ettei hän
jaksanut käsittää, miten ihminen, joka rakasti Kristusta ja tunsi sen
armon, joka tekee kaikki ihmiset vapaiksi, voi pitää orjia."
"En minäkään voi sitä käsittää", sanoi Filammon.
"Mutta me olemme toista mieltä täällä Aleksandriassa. Emme voi edes
astua ylös Herran temppelin rappusia ilman lisäsuojusta hienoissa
jaloissamme."
"Minä olen luullut, että on kirjoitettu: Vedä pois kengät jaloistasi,
sillä paikka, missä seisot on pyhä paikka."
"Löytyy paljon muitakin asioita, jotka ovat kirjoitetut, mutta joiden
muistamista me emme huomaa mukavaksi. Katso, tuossa on yksi kirkon
pylväistä -- Aleksandrian rikkain ja jumalisin nainen."
Ja verhojen välistä ilmestyi ihmisolento, jonka nähdessään Filammonin
silmät suurenivat vielä enemmän kuin Pelagian eteen jouduttuaan.
Mitä ajatuksia hänessä viimemainitun ylellinen ja hienostuneen
huoleton puku lieneekin herättänyt, ei se ainakaan loukannut hänen
synnynnäistä kreikkalaista kaunoaistiaan niin syvästi että hänen
olisi tehnyt mieli nauraa ja itkeä yhdellä kertaa, kuten nähdessään
tämän näytekappaleen, jonka hienotekoisen ja rappeutuneen sivistyksen
mauton muoti oli luonut. Hänen pukunsa oli takaa pöyhistetty
sellaisella tavalla, että kirkon rappusilla istuvat katupojat tulivat
tehneeksi siitä samanlaisia huomautuksia, joilla pyhä Klemens
ennen muinoin saarnatuolista kuritti sen ajan aleksandrialaisia
naisia. Puku oli valkoisesta silkistä valmistettu ja sen alaosa
oli koristettu punaisilla ja vihreillä ainakin jalan korkuisilla
kuvilla, joiden Filammon lopulta älysi tarkoittavan rikasta miestä ja
Lazarusta. Naisen selkäpuolella riippui kirkkaansininen viitta, jonka
liepeisiin oli ommeltu ristinmerkkejä ja keskelle Job, istumassa
saviastianpalanen kädessään ja kolme ystäväänsä ympärillään. Se
oli muisto, vanha pappi huomautti, eräältä pyhiinvaellukselta,
jonka nainen pari vuotta sitte oli tehnyt Arabiaan nähdäkseen ja
suudellakseen sitä tuhkakasaa, jolla patriarkka oli istunut.
Yhdessä niistä puolesta tusinasta ketjusta, jotka hänen kaulansa
ympäri oli kääritty, riippui kultasyrjäinen ja jalokivillä siroteltu
evankeliumien käsikirjoitus; hänen otsallaan oli päärlyistä
kokoonpantu korkea koriste, jonka keskustaan oli sovitettu suuri
kultainen risti, ja hänen voiteesta kankea tukkansa oli käherretty
ja palmikoitu ainakin puolen jalkaa korkeaksi harjaksi. Siinä oli
varmaankin onnettomalla orjattarella aamuisin ainakin tunnin työ ja
palkakseen oli hän kai saanut useamman kuin yhden ankaran sanan.
Kasvoillaan imelä hymy ja silmät maahan luotuina nousi kaunis
katujatar nöyrän näköisenä ylös rappusia. Tuon tuostakin huokasi hän
syvään, pudisti päätänsä ja painoi kädellään jalokivistä säkenöivää
rintaansa. Samassa huomasi hän papin ja munkin, ja kääntyen nöyrimmän
kunnioittavasti heidän puoleensa pyysi hän saada suudella heidän
pukunsa liepeitä.
"Parempi olisi sinulle, rouvani", Filammon kaunistelematta virkkoi,
"että suutelisit oman pukusi liepeitä. Sinulla on puvussasi kaksi
läksyä, joita et näy vielä oppineen."
Silmänräpäyksessä muuttuivat hänen kasvonsa. Ylpeys ja viha
kuvastuivat niistä nyt.
"Pyysin sinulta siunausta enkä saarnaa. Sen saan milloin hyvänsä
minua vain haluttaa."
"Ja sellaisen kuin haluat", murisi pappi vanhus.
Nainen sipsutti ylös rappusia heittäen muutamia kolikoita
kerjäläispojille ja mutisten itsekseen -- siksi selvään kuitenkin
että Filammon sen kuuli -- että "hän ei jätä tätä rippi-isälle
kertomatta eikä salli että munkki lurjukset häntä kadulla solvaavat".
"Nyt hän tunnustaa siellä syntinsä -- kaikki muut vaan ei niitä,
jotka tässä äsken teki -- ja lyö rintoihinsa ja itkee kuin oikea
Magdalena. Ja se kunnon arvoisa mies lohduttaa häntä: -- Miten kaunis
ketju! Ja miten hieno viitta -- sallikaa minun koskettaa sitä! Miten
pehmyttä ja miellyttävää tämä intialainen villa on! -- Voi, kun
tietäisitte miten suuria velkoja minun täytyy tehdä tämän pyhätön
vuoksi! -- Ja vastaus on luonnollisesti hänen toivonsa mukainen,
että, jos siitä on Herran huoneelle pienintäkään hyötyä, niin pitää
hän sitä aivan liian suurena kunniana... Ja rippi-isä saa ketjun
ja ehkä viitankin. Ja nainen menee kotiinsa uskoen, että hän on
nyt sanasta sanaan täyttänyt käskyn, joka vaatii pahojen tekojen
sovittamista almujen antamisella, ja hän vain vähän harmittelee että
pappi sattui pyytämään juuri sitä koristetta!"
"Mitä", Filammon kysyi, "eikö hän uskalla suorastaan kieltää
sellaista häpeämätöntä pyyntöä?"
"Jos on kysymyksessä minun kaltaiseni köyhä pappi, niin kyllä hän
hyvinkin uskaltaa, mutta kun kysymyksessä on hänenlaisensa, yleisesti
pidetty saarnamies... Kuten Hieronymus sanoo eräässä kirjeessään,
jonka olen nähnyt, ajattelevat naiset sellaisissa tapauksissa kahteen
kertaan päänsä ympäri ennenkuin loukkaavat kaupungin juorukelloa.
Vieläkö sinulla on jotain sanottavana?"
-- Filammonilla ei ollut, eikä hän, älykkäästi kyllä, virkkanut
mitään sittekään kun vanhus jatkoi:
"Sinun, poikaseni, on vielä kaupungin tavat opittava, Kun tulet
vähän vanhemmaksi, et sinä sano hienolle naiselle, jolla on risti
otsallaan, vastenmielisiä totuuksia, vaan olet valmis juoksemaan
hänen vihjauksestaan vaikka Herkuleen patsaille toivossa, että hän
auttaa sinua hienoa saarnapaikkaa tai piispanistuintakin kohti.
Naiset pitävät siitä huolen täällä."
"Naiset?"
"Naiset juuri, poika. Luuletko, että he ilmaiseksi ammentavat
rikkauksia papeille ja kirkolle? He saavat palkkansa. Luuletko
että pappi on tuohonkin saarnatuoliin päässyt ilman että hän
jokaisen huolellisesti kukitetun lauseensa jälkeen on levottomasti
tarkastanut, hyväksyykö sen tuo hänen pyhyytensä. Sillä rouvalla
on niin tarkka oikeauskoinen aisti että hän voi vainuta novatismiä
tai originismia siinäkin, missä sitä ei mikään muu kuolevainen nenä
kykene haistamaan. Hänen luokseen kokoontuvat kerran viikossa kaikki
kaupungin rikkaimmat ja hurskaimmat naiset keskustelemaan meidän
kirkkokuristamme aivan samoin kuin hovikokit opistamme. Kuiskaillaan
hänen sitäpaitse olevan itse keisarinna Pulkerian suosiossa ja
lähettävän hänelle Konstantinopeliin kuukausittain kirjeitä. Hän
voisi saada aikaan ikävyyksiä itse patriarkallekin, jos tämä
vastustaisi hänen pyhää tahtoansa."
"Mitä, liehakoiko Kyrillos sellaisten olennoiden edessä?"
"Kyrillos on aikansa viisas mies -- liiankin viisas valon lapseksi,
sanovat muutamat. Mutta sen hän älyää, ettei maksa vaivaa taistella
niitä vastaan, joita ei voi voittaa. Ja kun hän noilta arvokkailta
naisilta saa rahaa vaivaistalojansa, orpokotiansa, vierasmajojansa,
sairaaloitansa ja hätäaputöitänsä ja muita sellaisia laitoksiansa
varten -- ja siinä hänelle ei vedä vertoja koko maailmassa muut
kuin Ambrosius Milanolainen ja Basilius Cæsarealainen -- niin ei
häntä sovi moittia jos hän siten käyttää pahaa asiaa mahdollisimman
suureksi hyödyksi. Ja hyvin paha asia se on, ja on ollut aina niistä
ajoista asti, jolloin hallitsijat ja hoviherrat lakkasivat meitä
polttamasta ja ristiinnaulitsemasta ja sen sijaan rupesivat meitä
suojelemaan ja lahjomaan."
Äänettömänä käveli Filammon vanhan papin rinnalla. Häntä inhotti ja
ihmetytti.
"Ja tätä näkemään minä siis läksin -- tuulen heiluttelemia ruokoja
ja hienoihin pukuihin puettuja ihmisiä, jotka vain kuninkaiden
palatseissa ovat paikallaan!" Tämän vuoksi hän oli jättänyt vanhan
rakkaan Lauran lapsuuden iloineen ja tuttavuuksineen, ja heittäytynyt
puuhien ja kiusauksien pärskyvään pyörteeseen! Tällainen oli nyt se
yhteisen kirkon sopusointuinen yhtenäisyys ja voima, kirkon, jossa,
kuten hänelle lapsesta asti oli opetettu, oli vain yksi Herra,
yksi usko ja yksi henki. Tämä siis oli se jakamaton yhteiskunta,
"ilman tahraa tai virhettä; joka, yhdistettynä ja vahvistettuna sen
kautta, mitä jokainen sen jäsen, kukin sille suhteellisesti määrätyn
tarmokkaan toiminnan mukaan saa aikaan, kasvaa rakkaudessa omaksi
ylennyksekseen." Häntä värisytti nämä tutut sanat muistaessaan. Ne
tuntuivat kuin ivaavan sitä kurjaa ja sekasotkuista todellisuutta,
jonka hän kaikkialla näki. Hän oli vihoissaan vanhukselle, joka hänen
unelmansa oli särkenyt.
Hän tahtoi uskoa, että vanhuksen moitteet olivat liioiteltuja ja
johtuivat kyynillisestä äreydestä ja itsekkäästä tyytymättömyydestä.
Mutta sittekin -- eikö Arsenius ollut varoittanut häntä? Eikö hän
ollut sanasta sanaan ennustanut, mitä nuorukainen tulisi näkemään
-- mitä hän oli nähnyt? Oliko siis Pyhän Pauluksen suuremmoinen
suunnitelma vain tyhjä ja mahdoton unelma? Ei! Jumalan sana ei voi
pettää, kirkko ei voi erehtyä! Vika ei voinut olla kirkossa, vaan
sen vihollisissa, se ei voinut olla kuten vanhus sanoi, kirkon
rikkaudessa, vaan sen orjamaisuudessa. Hänen mieleensä muistuivat
Kyrillon sanat, jotka hän verhon takaa oli kuullut, ja ne tuntuivat
nyt hänestä antavan selvityksen kaikkeen. Miten voikaan kirkko
vapaasti ja menestyksellä työskennellä niin kauan kuin tämän
maailman hallitsijat sitä painoivat ja kahlehtivat? Ja miten voivat
taasen nuo hallitsijat olla muita kuin tyranneja ja antikristejä
niin kauan kuin heitä pelotteli ja peijasi pakanallinen filosofia
ja inhimillisen viisauden tyhjät oppijärjestelmät? Jos Orestes oli
Aleksandrian kirkon kirous, niin oli Hypatia Oresteen kirous. Hypatia
oli suurimpana syynä kaikkeen. Hän oli kaiken pahan alku ja juuri.
Kenessä olisi miestä hävittämään se juurinensa?...
Miksi ei hän voisi koettaa? Vaarallista se ehkä oli; mutta
kunniakas se yritys olisi, onnistuipa se tai ei. Kristikunnan
korkea tarkoitusperä vaati korkeita esikuvia. Ehkä hän -- ja hänen
nuori sydämensä löi rapisti sen ajatuksen herätessä -- ehkä hän
jonkun suuren uskaliaan teon, itseuhrautuvaisuuden, jumalaisen
uskonvimman-avulla -- kuten ennen David lähtiessään jättiläistä,
vastaan -- voisi herättää itsekkäät ja ylellisyyden hukkuneet
sielut jaloon kilpailuun, ja pakoittaa heidät muistamaan, ehkäpä
jäljittelemäänkin entisajan marttyyrejä, jotka olivat Egyptin ylpeys,
kunnia ja perintö. Ja hänen mielikuvituksensa maalasi hänen eteensä
yksinkertaisia miehiä ja heikkoja naisia, jotka olivat voittaneet
kiusauksen ja häpeän, kidutuksen ja kuoleman. Heidän maineensa
eli ikuisesti ihmisten huulilla ja he itse istuivat, loistava
marttyyrikruunu otsallaan, taivaan ylimysten joukossa. Filammonin
sydän löi kiivaasti ja hän ikävöi tilaisuutta uskaltaakseen ja
kuollakseen.
Ja ikävöity tilaisuus tulikin. Sillä tuskin hän oli jälleen päässyt
parabolaanitoveriensa joukkoon, kun nuo itsepintaiset ajatukset taas
puhkesivat sanoiksi ja hän rupesi innokkaasti kyselemään tarkemmin
Hypatiasta.