hienoimpiinkin asuntoihin, tuli kiireesti sisään; mutta sen sijaan,
että olisi tavallisuuden mukaan istuutunut juttelemaan, hän jäi
seisomaan ja tyrkki poikaa pois huoneesta.
"Mitä kuuluu, äiti hyvä? Istu! Kas niin, sinä veijari, ethän taas
tuonut viiniä rouvalle! Etkö vielä tunne hänen tapojaan?"
"Eolla on luonnollisesti se jo oven takana valmiina", poika vastasi
loukkautuneena.
"Korjaa luusi, sinä pirun penikka!" Mirjam ärähti. "Nyt ei ole aikaa
viinin latkimiseen. Rafael Aben-Ezra, miksi yhä täällä venytteleydyt?
Etkö saanut eilisiltana kirjettä?"
"Kirjettä? Sain todellakin, mutta minua nukutti silloin niin, etten
jaksanut sitä lukea. Tuolla se onkin. Poika, tuo se tänne!... Mitä
tämä on? Värssy Jeremian kirjasta? 'Nouse ja pakene, jos henkesi
on kallis, sillä viholliset ovat tulossa koko Israelin huonetta
vastaan!' Ylimmäinen rabbiiniko tämän lähettää? Minä olin aina
pitänyt sitä kunnianarvoista vanhusta tyyniluontoisena miehenä. Mitä
sanot, Mirjam?"
"Sinä hullu! Mikset nouse ylös ja tottele profeetan sanoja, sen
sijaan että naurat niille. Minä lähetin kirjeen sinulle!"
"Miksi minä en voisi profeetan sanoja sängyssäkin totella? Tutkinhan
minä pääni puhki tässä kabbalaa, taikka Filoa -- mikä on vielä
typerämpää. Mitä muuta vielä vaadit?"
Vaimo vanhus, joka ei enää jaksanut kiukkuaan hillitä, kävi hammasta
purren häneen käsiksi ja veti hänet sängystä ylös, ennenkuin Rafael
sitä huomasikaan. Mirjamin intoa ihmetellen jäi hän paikalleen
seisomaan ja virkkoi:
"Suuret kiitokset, äiti, kun säästit minulta jokapäiväisen vaivan --
sängystä omin voimin nousemisen."
"Rafael Aben-Ezra, niinkö on sinut paaduttanut filosofiasi ja
pakanuutesi ja laiskuutesi ja Jumalan ja ihmisten ylenkatsominen,
että voit rauhassa katsella miten kansakuntasi joutuu pakanakoirien
valtaan ja omaisuutesi heidän ryöstettäväksi? Minä sanon sinulle,
että Kyrillos on vannonut, että Jumalan viha langetkoon hänen
päällensä, jos huomenna tähän aikaan ainoatakaan juutalaista on
jälellä Aleksandriassa."
"Sen parempi juutalaisille, jos he ovat tähän meluavaan
pandemoniumiin puoleksikaan niin kyllästyneitä kuin minä. Mutta mitä
minä sille voin? Olenko minä mikään Esther-kuningatar, joka voisi
mennä Ahasveruksen luo tuonne prefektin palatsiin ja saada hänet
ojentamaan minulle kultaisen valtikkansa?"
"Sinä mielipuoli! Jos olisit eilisiltana lukenut tuon kirjeen, olisit
ehkä saanut meidät pelastetuksi ja sinua olisi uutena Mordekaina
kiitetty sukukunnasta sukukuntaan."
"Äiti rakas, Ahasverus olisi ollut joko sikeässä unessa taikka liian
juopunut asiatani kuullakseen. Miksi et itse mennyt?"
"Luuletko, etten olisi mennyt, jos olisin voinut? Luuletko minua yhtä
laiskaksi kuin itse olet? Henkeni kaupalla olen kiiruhtanut tänne
koettaakseni sinut ajoissa pelastaa."
"Pitääkö minun sitte pukea päälleni? Voiko jotain vielä tehdä?"
"Ei! Kyrillon laumat ovat sulkeneet kadut. Kas niin! Kuuletko huutoa
ja melua? Ne jo mellastavat korttelin toisessa päässä."
"Mitä? Murhaavatko he meikäläisiä?" Rafael kysyi heittäen viitan
päällensä. "Jos niin on asian laita, olen minä suurimmalla
mielihyvällä käyttävä vastakeinoa. Miekkani ja tikarini, poika! Pian!"
"Ei; ne tekopyhät sanovat, ettei verta vuodateta jos me emme ryhdy
vastarintaan vaan annamme heidän rauhassa ryöstää omaisuutemme.
Kyrillos munkkineen on mukana estämässä väkivaltaisuuksia... Herran
enkeli tuhotkoon heidät."
Keskustelu keskeytyi siihen, sillä koko talon väki hyökkäsi
pelosta mielettömänä sisään. Rafael, joka lopultakin oli herännyt
toimintaan, meni kadunpuoliseen ikkunaan. Katu oli täynnä toraavia
vaimoja ja parkuvia lapsia, ja miehet, nuoret ja vanhat, katselivat
juutalaisille ominaisella juroudella, vastustamaan liian viisaina
ja valittamaan taas liian ylpeinä, miten heidän omaisuuttaan
ryöstettiin. Jokaisesta ikkunasta lenteli kadulle huonekaluja,
ja ovista työntyi ulos laumottain roskaväkeä syli täynnä rahaa,
jalokiviä, silkkitavaroita ja muita aarteita, jotka juutalaiset
koronkiskomisellaan olivat useiden sukupolvien aikana koonneet. Mutta
keskellä tuota ryöstäjien ja ryöstettyjen lainehtivaa ihmismerta
seisoi Kyrillon hengellinen poliisi ja sanansa voimalla piti yllä
järjestystä, jonkalaisen Rooman sotilaat olisivat vain keihäittensä
avulla saaneet aikaan. Väkivaltaisuuksia ei saanut tapahtua, ja niitä
ei tapahtunutkaan. Päinvastoin näki usein papinkaapuun puetun miehen
kiiruhtavan tungoksen läpi ja hellävaroen taluttavan kädestä pientä
lasta, joka oli vanhemmistaan eksynyt.
Rafael seisoi rauhallisena ikkunan ääressä katsellen näytelmää
alhaalla kadulla, mutta Mirjam mittaili raivoissaan huoneen lattiaa
pyytäen turhaan häntä joko puhumaan tai toimimaan.
"Jätä minut yksikseni, äiti", hän viimein virkkoi. "Kuluu ainakin
kymmenen minuuttia ennenkuin he tulevat minua tervehtimään ja ne
voin parhaiten käyttää katselemalla miten tämä uusi Egyptistä lähtö
tapahtuu."
"Ei se nyt tapahdu niin kuin ensi kerralla. Silloin läksimme
laulun kaikuessa ja symbaalien soidessa Punaisen meren ihmeeseen.
Silloin lainasi jokainen vaimo naapuriltaan kultaa ja jalokiviä ja
vaatekappaleita."
"Ja nyt me maksamme lainan -- -- onhan se aivan kohtuudenmukaista.
Meidän olisi pitänyt jo tuhat vuotta sitte totella Jeremiasta eikä
palata takaisin maahan, jolle olemme niin suuressa velassa."
"Kirottu maa!" Mirjam huudahti. "Onneton oli se hetki, jolloin
esi-isämme eivät totelleet profeettaa. Nyt niitämme siitä, mitä
olemme kylväneet! Poikamme ovat unhottaneet esi-isiensä uskon
pakanoiden filosofian vuoksi ja täyttävät huoneensa (tässä Mirjam
katsoi halveksien ympärilleen) pakanallisilla kuvilla. Ja meidän
tyttäriämme. -- -- Katso, katso tuonne?"
Naapuritalosta juoksi kaunis tyttö parkuen ulos, perässään juopunut
miehen roikale, joka koetti päästä käsiksi kultaketjuihin ja muihin
koristeihin, joita tytöllä juutalaisnaisten tapaan oli runsaasti
kaulassa ja rinnalla. Mies oli toisella kädellään juuri tarttunut
hänen kiiltävänmustaan tukkaansa ja toisella paksuun kultaketjuun,
joka tytöllä oli kaulan ympärillä, kun eräs pappi astui esiin
ja laski tyynesti kätensä hänen olkapäälleen. Mutta mies oli
totellakseen liian kiihtynyt ja, tyynnyttäjään kääntyen, hän tyrkkäsi
leveän käden pois hartioiltaan. Samassa silmänräpäyksessä kaatoi
hänet eräs nuori munkki yhdellä iskulla maahan.
"Kosketko kätesi Herran voideltuun, sinä katala!" karjasi erämaan
poika miehen kaatuessa saalis kädessään kadulle.
Munkki riisti häneltä kaulaketjun ja katseli sitä hetkisen ihmeissään
kuin metsäläinen jotain outoa sivistyneiden teollisuustuotetta.
Sylkäisten ylenkatseellisesti heitti hän sen katuun ja polki
koristeen lokaan.
"Seuraa Akanin kultatankoa ja Judas Iskariotin hopeapenninkejä, sinä
kaiken pahuuden alku ja juuri!" ja hän jatkoi matkaansa huutaen "alas
ympärileikkaajat, alas jumalanpilkkaajat!" tyttöraukan hävitessä
väkijoukkoon.
Rafael katseli häntä miettiväisenä ja huulillaan hieno hymy, mutta
Mirjam parahti nähdessään rakkaan romun kohtalon.
"Munkki on oikeassa, äiti. Jos nuo kristityt tuolla tavalla jatkavat,
vievät he meistä voiton. Alusta alkaen on ollut onnettomuutemme
siinä, että olemme erikoisella mielihalulla sälyttäneet selkäämme
raskasta maan multaa."
"Mitä aijot tehdä?" Mirjam huudahti tarttuen hänen käteensä.
"Mitä sinä aijot tehdä?"
"Minä olen turvassa. Minulla on venhe varattuna kanavassa puutarhan
portin luona. Aleksandriaan aijon jäädä. Ei yksikään kristitty koira
saa Mirjam vanhusta ottamaan askeltakaan vastoin tahtoansa. Kaikki
jalokiveni ovat piilossa, tyttöni ovat myydyt. Pelasta mitä voit ja
tule minun mukaani."
"Äiti hyvä, miksi sinä ennen kaikkia Juudaan poikia pidät minusta
niin erikoista huolta?"
"Siksi -- siksi -- että -- ei, sanon sen sinulle toiste. Mutta minä
rakastin sinun äitiäsi ja hän minua. Tule!"
Rafael katseli taas hetkisen äänettömänä mellakkaa kadulla.
"Miten nuo kristityt papit pitävätkin väkensä järjestyksessä! Ei auta
taistella kohtaloansa vastaan. He ovat nykyajan väkevät, sitä ei voi
kieltää; ja toisen Egyptistä lähdön täytyy mennä menoaan. Mirjam,
Jonatanin tytär --"
"En ole kenenkään tytär. Minulla ei ole isää eikä äitiä, miestä eikä
--. Kutsu minua uudestaan äidiksi!"
"Pitipä minun nimittää sinua miksi tahansa, niin tuossa rasiassa on
jalokiviä sen verran, että voisi ostaa puolet Aleksandriasta. Ota ne.
Minä lähden."
"Minun mukaani?"
"Pois avaraan maailmaan, rouva rakas. Rikkaudet minua kiusaavat. Tuo
nuori metsäläismunkki ymmärsi niitä paremmin kuin me juutalaiset.
Minä aijon kääntää pakon hyveeksi ja ruveta kerjäläiseksi?"
"Kerjäläiseksi?"
"Miksi en? Elä väitä vastaan. Nuo hirtehiset tekevät minusta
kuitenkin sen, tahdoinpa tai en. Sen vuoksi lähden. Ei ole paljoa
hyvästelemisiä. Tämä koira on ainoa ystäväni koko maailmassa, ja minä
rakastan häntä siksi että hänessä on sitä oikeata vanhaa, itsepäistä,
häijyä, viekasta, uppiniskaista sisua -- jota jos meillä juuri nyt
olisi vähänkään, niin Egyptistä lähdöstä ei tulisi mitään; vai mitä,
Bran kaunottareni?"
"Sinä pääset kanssani pakenemaan prefektin luo ja voit pelastaa
suuret rikkautesi."
"Juuri sitä minä en tahdo tehdä. Minä vihaan prefektiä kuin kuollutta
kameelia tai sitä korppikotkaa, joka sen syö. Ja totta puhuakseni
alan minä kiintyä liiaksi siihen pakanalliseen naiseen --"
"Mitä?" akka huudahti -- "Hypatiaan?"
"Vaikkapa niinkin. Kaikessa tapauksessa on helpointa selvittää pulma
pakenemalla. Minä kerjään itselleni vapaan matkan ensimmäisessä
Kyreneen lähtevässä laivassa ja menen Heraklianuksen joukkojen mukana
Italiaan sikäläistä elämää tutkimaan. Joutuin nyt -- ota jalokivet
ja hanki niillä uusia huolia itsellesi! Minä lähden. Vapauttajani jo
ryskyttävät ulko-ovea."
Ahneesti keräsi Mirjam rasiasta timantit ja päärlyt, rubinit ja
smaragdit ja piilotti ne avaran pukunsa poimuihin.
"Mene, mene! Pakene häntä! Minä säilytän jalokivesi."
"Niin vain, säilytä ne kuten maaemo säilyttää kaikki avarassa
sylissään. Tietysti olet ne kartuttanut kaksinkertaisesti, ennenkuin
jälleen toisemme tapaamme. Hyvästi, äiti!"
"Mutta ei ainiaaksi, Rafael, ei ainiaaksi! Lupaa minulle neljän
pääenkelin nimessä, että jos joudut pulaan tai vaaraan, niin
kirjoitat minulle Eudaimonin taloon."
"Senkö pienen kantajan -- filosofin, joka seisoksii Hypatian
luentosalin ovella?"
"Juuri hänen. Hän toimittaa minulle kirjeesi, ja minä vannon, että
tulen sinut pelastamaan, vaikka täytyisi minun Kaf-vuoren yli kulkea!
-- Minä maksan sinulle kaikki takaisin -- vannon sen Abrahamin,
Iisakin ja Jakobin kautta. Tarttukoon kieleni kitalakeeni, ellen tuo
sinulle takaisin kaikkea viimeiseen penniin asti."
"Elä saata itseäsi pulaan liian herkillä lupauksilla, hyvä
rouvani! Jos köyhyys alkaa minua kiusata, voin lainata muutamia
kultakolikolta joltakin rabbinilta ja ruveta kaupustelijaksi. Minä
en todellakaan usko, että sinä annat omaisuuteni minulle takaisin;
enkä senvuoksi ollenkaan pahastu, ellet lupaustasi täyttäisi. Miksipä
pahastuisinkaan?"
"Siksi -- siksi. Oi Jumalani! -- Ei, -- ei se merkitse mitään! Kaikki
olet sinä saava takaisin Pyhä Elias, missä on se musta akaatti? Miksi
se ei ole näiden joukossa? Se puolikas siitä mustasta talismanista?"
Rafael kalpeni.
"Mistä tiedät että minulla on musta akaatti?"
"Mistä tiedän? Miksi en tietäisi?" huusi hän puristaen Rafaelia
käsivarresta. "Missä se on? Kaikki riippuu siitä. Sinä mielipuoli,
oletko antanut sen sille pakanalle?"
"Kautta isieni sielun, sinä salaperäinen akka, joka näytät kaikki
tietävän, juuri niin olen tehnyt."
Mirjam löi raivoissaan kätensä yhteen.
"Kadotettu! Menetetty! Ei! Se minun täytyy saada takaisin, vaikka
pitäisi kaivaa se hänen sydämestään. Minä kostan hänelle -- sille
merkilliselle naiselle, joka sanoillaan imartelee ja jonka luo
yksinkertaiset menevät tietämättä, että kuolleet siellä oleskelevat
ja että hänen vieraansa tulevat helvetin syvyyksistä! Jumalan viha
langetkoon päälleni, jos häntä ja hänen noitatemppujansa on olemassa
vielä vuoden kuluttua tästä lukien!"
"Vaiti, sinä Isebel! Olipa hän noita tai muu, on hän yhtä puhdas
kuin auringonvalo! Annoin hänelle akaatin, kun siihen kaiverrettu
talismani huvitti häntä."
"Että hän sillä noituisi sinut turmioon!"
"Sinä katala orjakauppias! Sinä luulet kaikkia ylitä alhaisiksi
kuin ne ihmisraukat, joita ostat ja myyt häpeään, jotta niistä, jos
mahdollista, tulisi yhtä hyviä helvetin lapsia kuin itse olet!"
Mirjam tuijotti puhujaan, ja hänen suuret mustat silmänsä laajenivat
ja säkenöivät. Hän haparoi tikariansa, mutta herahti sitten
katkeraan itkuun, peitti kasvonsa kuihtuneisiin käsiinsä, ja juoksi
pois huoneesta samassa kuin ryske ja huudot ulkoa ilmaisivat oven
murtuneen.
"Siinä meni hän, jalokiveni mukanaan, ja siellä tulevat vieraani,
nuori munkki etumaisena. -- Toinen nousee kun toinen laskee. Oikeat
Dioskuri-kaksoset! Tule, Bran!... Pojat! Orjat! Missä te olette?
Varastakaa kaikki, mitä käsiinne saatte ja juoskaa henkenne edestä
takaportille!"
Orjat olivat jo totelleet. Hän käveli hymyillen tyhjien salien läpi
ja tapasi pääkäytävässä munkit, kaupustelijat, ja rantajätkät,
kalamummot ja kerjäläiset, jotka olivat pakkautuneet ahtaaseen
käytävään ja mursivat auki ovia oikealle ja vasemmalle. Heidän
johtajanaan oli sama munkki, joka äsken oli polkenut kaulaketjun
lokaan, ja tämä munkki ei ollut kukaan muu kuin Filammon.
"Tervetuloa, arvoisat vieraani. Käykää sisään, tehkää hyvin,
ja seuratkaa omalla tavallanne oppianne, joka varoittaa Teitä
liiaksi kokoomasta itsellenne tämän elämän hyvyyksiä. Syödäksenne
ja juodaksenne ovat keittiöni ja kellarini käytettävänänne.
Pukeutuaksenne on tässä intialainen vaippa ja pari silkkihousuja
sen arvoisan miehen käytettäväksi, joka haluaa osottaa minulle sen
kunnian että vaihtaa niihin pyhät ryysynsä. Ehkä sinä nuori, komea
kapteeni, tämän uuden profeettain koulun johtaja, haluat vaihtaa
pukua kanssani?"
Filammon, jolle tämä kysymys oli kohdistettu, yritti halveksien
sivuuttaa hänet.
"Anteeksi, herrani; minä osoitan täällä tietä. Tämä tikari on
myrkytetty, -- naarmu vain, niin olet hengetön. Tämä koira on oikeata
brittiläistä rotua; jos hän päällesi käy eivät tuliset raudatkaan
pysäytä häntä ennenkuin hän kuulee luusi murskautuvan. Jos ken
haluaa vaihtaa kanssani vaatteita, on kaikki, mitä minulla on,
käytettävänänne. Jos ketään ei haluta, on jokainen, joka askeleenkaan
eteenpäin astuu, kuoleman oma."
Puhujan tyyntä, ylevää päättäväisyyttä ei voinut epäillä. Jos hän
olisi raivonnut ja räyhännyt olisi Filammon voinut vastata samalla
tavalla; mutta nyt oli häntä vastassa mies, joka osotti kohteliasta
ja itsetietoista ylenkatsetta. Se sai Filammonin ja koko roskajoukon
häpeämään.
"Minä vaihdan vaatteita kanssasi, sinä juutalaiskoira!" röhisi eräs
ryysyinen mies joukosta.
"Siitä jään teille ikuiseen velkaan. Menkäämme tänne sivuhuoneeseen.
Käykää sisään hyvät ystäväni. Varokaa siellä, herrani! Se
posliinikapine on ehyenä kolmentuhannen kultakolikon arvoinen,
rikkinäisenä ei kolmen penninkään. Toivoakseni ymmärrätte sitä sen
mukaan käsitellä. Ja nyt pukua muuttamaan, ystäväni!"
Keskellä riehuvaa ryövärijoukkoa, joka kasasi käsiinsä kaiken minkä
vain voi käsissään kulettaa ja löi rikki muut esineet, heitti Rafael
pois hienot pukimensa ja pani päälleen repaleisen pumpuli tunikan ja
rutistuneen olkihatun, jotka mies hänelle ojensi.
Filammon, jolla ei alunpitäenkään ollut ryöstö mielessä, katseli
Rafaelia ihmettelystä sanattomana ja hänet valtasi katumus, itsekään
ei hän tiennyt mistä syystä, kun hän näki roskaväen repivän
maalauksia ja murskaavan kuvapatsaita. Pakanallisia ne kyllä olivat,
mutta nymfit ja Venukset näyttivät liian kauniilta noin raa'asti
hävitettäviksi... Niiden taittuneet kädet ja jalat, joita makasi
hajallaan pitkin lattioita, herättivät sääliä aivan kuin olisivat
olleet ihmisruumiin osia... Hän nauroi alle ajatukselle; mutta se ei
siltä jättänyt häntä rauhaan.
Rafael näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa sillä hän osoitti
sirpaleita ja merkitsevästi nuoreen munkkiin katsahtaen virkkoi.
"Imettäjämme tapasivat sanoa:
"Mitä et voi laittaa
Ei sun pitäis taittaa."
"Ei minulla ole imettäjää ollut", Filammon vastasi.
"Vai ei! Se selittää tämän ja paljon muutakin. Sinä olet hyvällä
tolalla, kaunis nuorukainen", jatkoi hän mitä purevimmalla
kohteliaisuudella. "Minä toivon, että sinulla olisi iloa
työtovereistasi ja harjoittelustasi jaloon munkkiammattiin. Kun
jo kahdentenakymmenentenä kesänäsi olet mukana katumellakassa ja
ryöstössä ja ajat parkuvia vaimoja ja turvattomia lapsia ulos
kodeistaan, niin on sinulla varmasti tie avoinna pyhyyteen, josta
Paulus Tarsolaisella -- joka kaikista omituisuuksistaan huolimatta
oli sivistynyt mies -- ei ollut aavistustakaan. Olen kuullut Feebus
Apollosta moninaisissa hahmoissa puhuttavan mutta tämä on ensi kerta,
jolloin näen hänet suden vaatteissa."
"Taikka jalopeuran" -- Filammon virkkoi koettaen häpeissään käyttää
suuria sanoja.
"Kuten aasi sadussa. Hyvästi! Pois tieltä ystävät! Varokaa hampaita
ja myrkkyä!"
Näin sanoen hävisi hän väkijoukkoon, joka kunnioittavasti väistyi
hänen tikarinsa ja täplikkään toverinsa tieltä.
7 Luku.
NE, JOISTA PAHENNUS TULEE.
Koko sinä päivänä rupesi Filammonin sydän rajusti sykkimään heti
kun hän vain ajatteli aamuista työtään. Siihen asti olivat kaikki
kristityt ja etenkin munkit olleet hänen silmissään erehtymättömiä,
kaikki juutalaiset ja pakanat riiviöitä ja kiroukseen tuomituita.
Sitä paitsi kehuivat kristityt yksin osoittavansa tyyneyttä
solvauksien sadellessa, ja jäntevyyttä vastoinkäymisissä, yksin
hylkivänsä maallisia nautinnolta ja yksin kunnioittavansa
köyhyyttä jalona elämän muotona. Kumpikohan puoli oli tänä aamuna
osoittautunut näissä avuissa etevämmäksi? Hän näki edessään Rafaelin,
joka itsetietoinen hymy huulillaan läksi talostaan repaleissa
ja rutiköyhänä ulos avaraan maailmaan. Toinenkin ominaisuus
hänessä, jota hän ei ollut ennen huomannut kenessäkään muussa kuin
Arseniuksessa, oli tehnyt häneen syvään vaikutuksen. Se oli tuo
levollisuus ja hienous, tuo kohteliaisuus ja maltillisuus, jotka
olivat tehneet Rafaelin moitteet kahta purevammiksi, sillä hän tunsi,
että moittija oli jollain käsittämättömällä tavalla häntä ylempänä,
luki hänen ajatuksensa ja olisi voinut voittaa hänet sanasodassa tai
missä muussa tahansa, raakaa voimaa ehkä lukuunottamatta. Omituista,
että Rafael oli hänestä niin paljon muistuttanut Arseniusta, ja
että juuri ne ominaisuudet, jotka viimemainitun tekivät niin
harvinaisen miellyttäväksi, voivat ensinmainitussa vaikuttaa niin
vastenmielisesti. Ja kuitenkin oli molemmilla epäilemättä samat
ominaisuudet. Mikä siihen oli syynä? Vaikuttiko sen arvo? Hän tiesi,
että Arsenius oli ollut suuri mies, seurustellut kuninkaitten kanssa.
Ja Rafael näytti rikkaalta. Hän oli kuullut rahvaan moittivan
prefektiä siitä, että tämä suosi Rafaelia. Johtuiko tuo etevämmyys
puheessa ja käytöksessä seurustelusta tämän maailman suurten kanssa?
Kaikessa tapauksessa oli se sekä Arseniuksessa että Rafaelissa
voima, joka hänet nöyryytti ja jota hän heissä kadehti. Jos se teki
Arseniuksen täydellisemmäksi ja miellyttävämmäksi ihmiseksi, miksi
ei se vaikuttaisi samalla tavalla hänessäkin? Miksi ei hänkin voisi
päästä siitä osalle?
Sellaisissa ajatuksissa kului aamupuoli päivää ja oli jo kohta
käsissä iltapäivä, jonka puuhia Filammon ikävällä odotti, toivoen
niiden vapauttavan hänet mietteistään.
Hän istui oikean erämaan miehen lailla pahimmassa auringonpaahteessa
portailla, joille hän oli levittänyt lammasnahkansa kun aurinko
oli lämmittänyt kiviset astuimet niin kuumiksi, ettei paljaalla
kädellä voinut niihin koskea. Katsellen miten pääskyset lentää
suhauttelivat Serapeiumin pylvästen lomissa muisteli hän, miten usein
hän oli ihaillut niiden ilmatanssia, kun ne kiisivät ristiin rastiin
rakkaassa Sketis laaksossa. Kaupunkilaisia, joilla oli toivomuksia
ja ehdotuksia patriarkalle esitettävinä kulki joukottain hänen
ohitsensa, toiset mennen patriarkan vastaanottohuoneeseen, toiset
sieltä tullen. Pietari ja päädiakoni odottivat varjossa likistöllä
parabolaanien kokoontumista ja innokkaasti kuiskailivat aamun
tapahtumista, mainiten tuon tuostakin Hypatian ja Oresteen nimiä.
Eräs vanha pappi tuli heidän luokseen ja hyvin kunnioittavasti
päädiakonille kumartaen pyysi avukseen yhtä parabolaania. Hänen
piirissään oli merimiesperhe, jonka kaikki jäsenet sairastivat
kuumetautia, ja joka sen tähden piti siirtää sairashuoneeseen.
Päädiakoni katsahti häneen ja virkkaen hajamielisesti "Vai niin",
jatkoi keskusteluaan.
Kumartaen entistä syvempään vanhus huomautti että pikainen apu oli
välttämätön.
"On se sangen omituista", Pietari puheli Serapeiumin pääskysille,
"etteivät, muutamat ihmiset voi omissa seurakunnissaan hankkia
itselleen sen vertaa vaikutusvaltaa, että saisivat vähäpätöisimmät
laupeudentyöt suoritetuiksi vaivaamatta hänen pyhyyttänsä
patriarkkaa."
Pappi vanhus mutisi anteeksipyynnön, ja päädiakoni virkkoi vähän
ylenkatseellisesti:
"Anna hänelle joku mies, Pietari, ken tahansa. Mitä tuo poika --
Filammon -- tuolla toimittaa? Menköön hän mestari Hierakan mukaan."
Pietaria ei näyttänyt tämä päätös miellyttävän ja hän kuiskasi jotain
päädiakonille...
"Ei, muut eivät jouda. Tunkeilevat ihmiset saavat tyytyä siihen
apuun, minkä saavat. Mutta täällähän ovatkin jo kaikki veljemme
koolla; menkäämme kaikki yhdessä."
"Mitä kauemmin yhdessä, sitä parempi pojalle", mutisi Pietari siksi
selvään, että Filammon ja ehkä myöskin pappi vanhus voi sen kuulla.
Filammon läksi nyt liikkeelle yhdessä toisten kanssa, ja tiellä
kyseli hän niin varovaisesti kuin mahdollista ken Rafael oli.
"Hypatian ystävä."
Sekin nimi pyöri lakkaamatta hänen mielessään, ja hän rupesi nyt
kautta rantain tiedustelemaan, mikä ilmiö Hypatia oli. Mutta
varovaisuuteen ei tässä ollut mitään syytä. Sillä heti kun hänen
nimeänsä vain mainittiin, raivostui koko joukko.
"Jumala hänet tuhotkoon, sen tenhottaren, sen velhon, sen noita-akan!
Hän on se outo nainen, josta Salomo ennusti."
"Minä luulen", sanoi toinen, "että hän on Antikristin edeltäkävijä."
"Taikka se neito, joka hänet ennustuksen mukaan synnyttää."
"Se hän ei ainakaan ole, sen minä takaan", Pietari ilkeästi hymyillen
virkkoi.
"Ja onko Rafael Aben-Ezra hänen oppilaansa filosofiassa?" kysyi
Filammon.
"Hänen oppilaansa kaikessa, mitä se nainen keksii ihmisiä
vietelläkseen", sanoi vanha pappi. "Oikea filosofia on kuollut aikoja
sitte. Mutta tämän maailman suuret katsovat maksavan vaivan palvella
sen varjoa."
"Jotkut heistä palvelevat enempääkin kuin varjoa myötäänsä hänen
talossa juoksennellessaan," sanoi Pietari. "Luuletko, että Orestes
menee sinne vain filosofian vuoksi?"
"Elkäämme liian ankarasti tuomitko," sanoi pappi vanhus. "Synenius
Kyreneläinen on pyhä mies, mutta hän pitää kuitenkin Hypatiaa
suuressa arvossa."