uneksi, että gootit tanssivat parabolaanien kanssa ja Pelagia oli
heidän joukossaan enkelinä riikinkukon siivet hartioillaan; Hypatia
ratsasti sarvipäisenä ja kaviojalkaisena: teatterin ympäri istuen
samalla kertaa kolmen virtahevon selässä; Kyrillos seisoi avonaisessa
ikkunassa ja pommitti häntä kukka-astioilla -- ja muuta samaan
suuntaan. Kesken uniaan heräsi hän ulkoa kadulta kuuluviin kiireisiin
askeleihin ja huutoihin, jotka, sen mukaan kuin hän unenhorroksista
selvisi, pukeutuivat sanoiksi "Aleksanterin kirkko on tulessa! Apuun
kristityt! Tuli on irti! Apuun!"
Hän nousi vuoteessaan istualleen ja koetti muistella, missä hän
oikeastaan oli. Onnistuttuaan lopulta siinä, heitti hän lammasnahkan
päälleen ja juoksi ulos kysymään tarkemmin käytävää pitkin
kiiruhtavilta diakooneilta ja munkeilta. "Niin niin, Aleksanterin
kirkko palaa!" huudettiin hänelle vastaukseksi ja yhdessä toisten
kanssa riensi Filammon alas rappusia yli pihan ja ulos kadulle.
Pietarin korkea vartalo oli heille lippuna ja suunnan määrääjänä.
Porttikäytävästä ulos päästessään Filammon pysähtyi
silmänräpäykseksi, kun kirkas kuunvalo ulkona häikäisi pimeään
tottuneita silmiään. Mutta tämä pieni pysähdys pelasti hänen
henkensä, sillä samassa hän näki tumman haamun syöksyvän esiin seinän
varjosta, pitkä puukko välähti hänen silmiensä edessä ja pappi, jonka
kintereillä hän oli juossut, vaipui maahan. Murhaaja pakeni alas
katua minkä jalat kannattivat, ja munkit ja parabolaanit syöksyivät
hänen perässään.
Filammon, joka juoksi kuin aron peura, oli jo sivuuttanut kaikki muut
paitsi Pietarin kun useita muita mustia haamuja ilmestyi oviaukoista
ja kulmien takaa ja yhtyi, tai näytti yhtyvän takaa-ajoon. Mutta
jonkun matkaa juostuaan pysähtyivätkin ne muutaman poikkikadun
suulle. Murhaaja pysähtyi myös. Pietari, joka vainusi vaaran,
hiljensi vauhtia ja tarttui Filammonin käsivarteen.
"Näetkö noita-miehiä tuolla varjossa?"
Mutta ennenkuin Filammon ennätti vastata, marssi varjosta keskelle
katua kolme tai neljäkymmentä miestä, kuunvalossa välkkyvät tikarit
käsissään ja pakenevat yhtyivät heidän riveihinsä. Mitä tämä
tarkoitti? Olipa tämä sangen merkillinen näyte siitä, miten koko
keisarikunnan kristillisimmässä ja sivistyneimmässä kaupungissa
menetellään!
"Olen kyllä lähtenyt maailmaa näkemään, mutta minusta tuntuu kuin
olisin tällä kertaa sitä jo aivan tarpeeksi nähnyt", Filammon
ajatteli.
Pietari pyörsi heti ympäri ja pakeni yhtä nopeasti kuin äsken oli
takaa-ajanut, ja katsoen varovaisuuden tässä parhaimmaksi, seurasi
Filammon häntä. Juoksusta hengästyneenä pääsivät he toveriensa luo.
"Asestettu joukkue on kadun päässä!"
"Murhaajat!" "Juutalaiset!". "Salaliitto!" Kaikki huusivat yhteen
ääneen. Vihollinen tuli samassa näkyviin, edeten varovaisesti, ja
koko munkkijoukko pötki pakoon, etumaisena taas Pietari, joka oman
nahkansa pelastukseksi näytti päättäneen kykynsä mukaan käyttää
pitkiä koipiaan, jotka luonto oli hänelle lahjoittanut.
Vähän vastahakoisesti seurasi Filammon hänen kintereillään;
parisenkymmentä askelta otettuaan kuuli hän valittavan äänen
jalkojensa juuresta huutavan hänelle:
"Auttakaa! Armahtakaa! Elkää jättäkö minua tähän murhattavaksi! Olen
kristitty, valhettelematta olen kristitty!"
Filammon pysähtyi ja nosti maasta uhkeavartaloisen neekerinaisen,
joka itkien värisi pukunsa riekaleissa.
"Juoksin ulos kun kuulin heidän huutavan, että kirkko on tulessa",
nyyhkytti vaimo parka "mutta juutalaiset ottivat minut kiinni ja
rääkkäsivät minua. He repivät päältäni viittani ja tunikkani,
ennenkuin heidän käsistään pääsin, ja sitte juoksivat omat
uskontoverini minut kumoon ja polkivat minut jalkoihinsa. Ja
nyt pieksää minut mieheni, jos vaan kotia pääsen. Pian tuolle
sivukadulle, muuten ne tappavat meidät!"
Asestettu joukkue oli jo hänen kintereillään. Jokainen silmänräpäys
oli kallis, ja Filammon, vakuuttaen vaimolle, ettei hän jättäisi
häntä pulaan, kiiruhti hänen kanssaan syrjään. Mutta vainoojat olivat
huomanneet heidät ja pääjoukon jatkaessa kulkuaan pitkin pääkatua,
erosi kolme tai neljä miestä siitä heidän jälkeensä. Vaimo parka
kykeni vain vaivaloisesti liikkumaan, ja kun aseeton Filammon vilkasi
taakseen, näki hän kirkkaitten tikarien välkkyvän kuun valossa
ja hän päätti kuolla kuten munkille sopii. Nuori ei kuitenkaan
toivoa kadota, ja hän päätti ainakin koettaa pelastaa henkensä. Hän
tyrkkäsi neekerivaimon pimeään porttikäytävään, josta häntä värinsä
takia ei voitu huomata. Itse ennätti hän parhaiksi piiloittautua
muutaman pilarin taa, kun etumainen takaa-ajaja saapui paikalle.
Filammon pidätti henkeänsä tuskallisessa jännityksessä. Huomaakohan
mies hänet? Ei hän ainakaan puolustamatta kuolisi. Ei! Mies juoksi
läähättäen ohi! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi toinen,
huomasi hänet äkkiä ja heittäytyi hämmentyneenä syrjään. Se pelasti
Filammonin. Vikkelästi kuin kissa juoksi hän miehen kimppuun, kaatoi
hänet yhdellä iskulla maahan, tempasi tikarin hänen kädestään
ja hyppäsi pystyyn parhaaksi ennättääkseen iskeä uuden aseensa
kolmannen vainoojansa kasvoihin. Mies tavoitti kädellään päätään
ja horjahti takaperin kintereillä seuranneen toverinsa päälle.
Voiton hurmaamana käytti Filammon hyväkseen miesten hämmästystä ja
ennenkuin he olivat siitä toipuneet, oli hän jo antanut heille puolen
tusinaa iskuja. Miesten onneksi oli nuori munkki kuitenkin aseen
käyttelyyn tottumaton; muuten hänellä olisi ollut useampi kuin yksi
murha omallatunnollaan. Nyt he pötkivät nilkuttaen pakoon kiroillen
jollain vieraalla kielellä, ja Filammon huomasi olevansa voittaja ja
yksin vapisevan neekerivaimon ja iskusta pyörtyneen kadulla makaavan
roiston seurassa.
Kaikki oli tapahtunut muutamassa minuutissa.
Neekerivaimo oli porttikäytävässä polvillaan kiittäen yksinkertaisin
sanoin taivasta tästä odottamattomasta pelastuksesta, ja Filammon
oli hänkin polvistumaisillaan, kun uusi ajatus pisti hänen päähänsä.
Hän otti juutalaiselta tämän vaipan ja kangasvyön ja ojensi ne
vaimoparalle ajatellen, että hänellä voittajana oli siihen oikeus.
Mutta voi kauhistus! Juuri kun neekerin kiittelyt vuolaimpina
valuivat, täytti uusi väkijoukko kadun toisen pään, ja ennenkuin he
sitä huomasivat, oli se jo aivan lähellä. Pelko ja epätoivo valtasi
heidät, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he jo riemuitsivat, sillä
kuunvalossa erotti Filammon joukossa papinkaapuja ja ensimmäisessä
rivissä -- vaaraa näet ei näyttänyt olevan tarjolla -- Pietari
esilukijan. Hän näytti tahtovan välttää kysymyksiä ja puhkesi sen
vuoksi heti luistavasti puhumaan:
"Ah, sinä poika! Olet siis turvassa? Pyhimykset olkoot kiitetyt! Me
jo pidimme sinua kuolleena. Ken sinulla täällä on? Vanki? Ja meillä
on toinen. Hän juoksi tuolla suoraan meidän syliimme ja Herra antoi
hänet meidän käsiimme. Hänen on täytynyt sivuuttaa sinut."
"Kyllä hän sivuuttikin", Filammon vastasi, laahaten esiin vankinsa,
"ja tässä on hänen rikostoverinsa."
Vangit sidottiin käsivarsistaan yhteen ja joukkue läksi uudelleen
marssimaan Aleksanterin kirkolle auttamaan muka sen sammutuksessa.
Filammon vilkasi ympärilleen etsien neekerivaimoa, mutta hän
oli hävinnyt. Hän oli liiaksi häpeissään siitä, että oli ollut
kahdenkesken vaimoihmisen kanssa, mainitakseen sanaakaan koko
asiasta. Hän toivoi kuitenkin hänet uudelleen tapaavansa. Hänen
sydämessään oli jo herännyt osanotto, melkeinpä mieltymys, tuota
koristelematonta vaimo-parkaa kohtaan, jonka hän oli kuolemasta
pelastanut.
Sen sijaan että olisi pitänyt häntä kiittämättömänä, kun ei ollut
jäänyt kertomaan, mitä kaikkea hän oli tälle tehnyt, oli Filammon
vaimolle kiitollinen siitä, että tämä niin sopivassa tilaisuudessa
häviämällä oli säästänyt hänet monilta punastumisilta. Filammonin
teki mieli päästä kertomaan hänelle näistä ajatuksistaan --
kuulemaan, oliko hän loukkaantunut -- ja --. Voi voi, Filammon! Vain
neljä päivää olet ollut Laurasta poissa ja jo kokonainen rykmentti
naistuttavia! Mutta olihan kohtalo lähettänyt maailmaan yhtä monta
naista kuin miestäkin, ja vaikeahan oli pysyttäytyä kokonaan poissa
heidän tieltään. Ehkä kohtalo olikin aikonut heidät joksikin avuksi
toiselle sukupuolelle, koska heidät oli niin erottamattomasti
toisiinsa sekoittanut. Elä väittele turhia, Filammon! Aleksanterin
kirkko palaa! -- Eteenpäin!
Ja väkijoukko jatkoi yhä kulkuaan. Siinä oli munkkeja ja muita
kaupungin asukkaita. Avuttomat vangit heillä oli keskellään ja
parisenkymmentä omavaltaista tutkijatuomaria laahasi heitä pitkin
katua, tyrkki, noitui ja tutki heitä yhtä haavaa. Mutta vangit joko
juutalaiselle ominaisesta itsepäisyydestä tai pelkästään pelosta
eivät nähneet hyväksi antaa itsestään minkäänlaisia tietoja.
Kun he kääntyivät muutamassa kulmauksessa toiselle kadulle, avautui
eräs suuri portti ja pitkä rivi kiiltäviin haarniskoihin puettuja
miehiä marssi siitä poikki kadun. He laskivat kaikki yhdellä kertaa
keihäänsä alas ja jäivät liikkumattomina seisomaan paikoilleen.
Väkijoukon etumainen rivi pysähtyi ja kuului hämmästynyt kuiske:
"Henkivartijat!"
"Ketä ne ovat?" Filammon kuiskaten kysyi.
"Sotureja -- roomalaisia sotureja", joku kuiskaten vastasi.
Filammon, joka oli etumaisten joukossa, oli myöskin pysähtynyt -- ei
hän itsekään tiennyt miksi -- kun näki tuon taipumattoman näköisen
miesrivin, mutta samassa hänessä jo heräsi halu mennä sitä niin
likelle, kuin suinkin uskalsi... Nämä siis olivat Rooman sotureja
-- maailman valloittajia -- miehiä, joiden nimen kaiku oli hänessä
lapsuudesta asti herättänyt jonkunlaisen pelon ja ihailun sekaisen
tunteen vaikka tiedot heistä siellä yksinäisessä Laurassa olivatkin
häilyviä... Rooman sotureja! Ja nyt hän katseli heitä kasvoista
kasvoihin!
Hänen uteliaisuutensa häipyi kuitenkin äkkiä kun eräs sotureista,
joka kypäränsä ja haarniskansa kultakoristeista päättäen oli upseeri,
tarttui hänen käsivarteensa ja kohottaen viinipuisen keppinsä
uhkaavaan asentoon, kysyi ankarasti:
"Mikä tällä kaikella on tarkoituksena? Miksi te ette pysy rauhassa
sängyssänne te aleksandrialaiset roistot?"
"Aleksanterin kirkko on tulessa", Filammon vastasi pitäen parhaana
välttää liikoja sanoja.
"Sen parempi."
"Ja juutalaiset murhaavat kristityitä."
"Puolustakaa sitte itseänne. -- Käännös perinpäin, miehet. Ne vain
vähän räyhäävät."
Ja teräspukuinen ilmiö pyörähti samassa ympäri ja helisten ja
rämisten hävisi kasarminportin pimeään kitaan. Väkijoukko, jonka tie
taas oli vapaa, ryntäsi nyt entistä rajummin eteenpäin.
Filammon seurasi mukana, mutta pettyneenä. "Vain vähän räyhäävät!"
Pietari selitti tovereilleen miten älykkäitä he olivat olleet kun
"olivat piilottaneet vangit keskelleen ja pitäneet heidän suunsa
tukossa siksi kuin olivat päässeet kasarmin ohi". "Onpa siinäkin
kehuskelemisen aihe", Filammon ajatteli, "kun on kysymys miehistä,
jotka tekevät ja erottavat kuninkaita ja Cæsareja!" "Vain vähän
räyhäävät!" Hän ja parabolaanien veljeskunta -- jonka hän oli
kuvitellut maailman etevimmäksi järjestöksi -- ja Aleksanterin
kirkko, kristittyjen murhaaminen ja yhteisen uskon vainoaminen,
kaikki oli noille neljällekymmenelle miehelle niin arvotonta
ettei se edes ansainnut heidän huomiotansa. Voimastaan ja hyvästä
järjestyksestään tietoisina tunsivat he olevansa täydessä turvassa
kymmenien tuhansien kurissa pidettävien keskellä. -- -- Hän vihasi
noita sotureja. Siksikö, etteivät he kirkon asiasta välittäneet,
tai siksikö etteivät he pitäneet väliä siitä veljeskunnasta, jonka
sangen tärkeänä jäsenenä hän piti itseään juutalaisista vainoojista
äskettäin saavuttamansa Simsonin voiton takia? Joka tapauksessa hän
kuitenkin seurasi sen pienen kantajan neuvoa ja tunsi itsensä sangen
vähäpätöiseksi.
Ja vielä vähäpätöisemmäksi tunsi hän itsensä -- hän oli näet nuori
eikä tahtonut joutua naurunalaiseksi -- kun väkijoukon pysäytti eräs
nainen, joka muutamasta ikkunasta huusi sille, ettei Aleksanterin
kirkko ollutkaan tulessa, että hän oli ollut talon katolla, minkä
muutkin olisivat voineet tehdä elleivät olisi olleet hulluja y.m.
y.m. ja että kirkko seisoi siellä yhtä hyvässä turvassa ja yhtä
ruman näköisenä kuin ennenkin. Vastaukseksi lensi väkijoukosta
muutamia tiilenkappaleita vaimoa kohti, joka hävisi ikkunasta sulkien
sen. Väkijoukko jäi seisomaan paikalleen; kyseltiin toisiltaan ja
huomattiin vähitellen, että oli käynyt kuten tavallisesti tällaisissa
rahvaslaumoissa: ei kukaan ollut nähnyt kirkon palavan eikä edes
henkilöä, joka sen olisi omin silmin nähnyt. Ei edes oltu millään
suunnalla nähty tulipalon kajastusta eikä tiedetty kuka oli hölyn
siitä pannut alkuun. Lyhyesti sanoen tultiin siihen lopputulokseen,
että Aleksanterin kirkolle oli matkaa pari peninkulmaa ja että jos se
oli tulessa, se oli jo ennättänyt joko palaa tai pelastua. Jos taas
se ei ollut tulessa, niin olihan yöilma lievimmin sanoen kolea, ja
jos siitäkään ei välittäisi, niin olihan juutalaisia väijyksissä --
itse paholainen tiesi, miten paljon heitä oli -- jok'ainoalla kadulla
heidän ja kirkon välillä. Eiköhän siis ollut parasta viedä vangit
varmaan paikkaan ja pyytää arkkipiispalta tarkempia ohjeita? Ja
väkijoukko alkoi pienissä parvissa hajaantua kukin taholleen kunnes
toista mieltä olevat huomasivat jääneensä aivan yksin ja juutalaisten
tikareita peläten kiiruhtivat hekin muiden jälkeen.
Säikähdettyään muutamia kertoja aivan pahanpäiväiseksi huudosta
"juutalaiset ovat kimpussamme!" -- jolloin muutamat, turhasta
hälyytyksestä mielettöminä, pakenivat naapuritalojen sisäänkäytäviin,
otettiin siellä varkaina kiinni ja lähetettiin sittemmin pakkotyöhön
-- saapui joukkue lopulta Serapeiumiin. Siellä oli luonnollisesti
toinen väkijoukko vastassa ja tulijoille kerrottiin, että heitä oli
vedetty nenästä, että Aleksanterin kirkko ei ollut ollenkaan syttynyt
tuleen, että juutalaiset olivat murhanneet tuhansittain kristityitä,
-- vaikka kukaan ei ollut nähnyt useampaa kuin kolme kuollutta,
niihin luettuna se pappi parka, joka makasi ruumiina asunnossaan, --
ja että koko juutalainen väestö marssi kristittyjä vastaan. Näiden
uutisten johdosta katsottiin parhaimmaksi vetäytyä arkkipiispan
talolle niin pian kuin mahdollista, pönkittää ovet kiinni ja
valmistautua piiritystä kestämään. Siinä työssä teki Filammon oikeita
ihmetöitä. Hän repi irti puuosat huoneista ja kiviä suojusmuurista.
Lopulta pisti jollekin tyyniluontoisemmalle päähän, että eiköhän
kuitenkin olisi parempi odottaa jotain vakavampia enteitä rynnäköstä,
ennenkuin talolle suurempia turmioita tehdään.
Viimein kuultiin raskaiden askelien lähenevän katua alas.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki ikkunat täynnä uteliaita kasvoja ja
Pietari, joka tiesi että kuumalla vedelläkin voi sangen tehokkaasti
puolustautua, juoksi alas kuumentamaan suuria kattiloita. Kirkkaassa
kuunvalossa välkkyi rivi kypärejä ja haarniskoja. Kiitos Jumalan!
Soturithan siellä tulivatkin!
"Joko juutalaiset tulevat?" "Onko kaupungilla rauhallista?" "Miksi
ette näitä konnuuksia estäneet?" "Tuhansia ihmisiä surmattiin teidän
torkkuessa!"
Näillä ja muilla samanlaisilla huudahduksilla tervehdittiin
sotureita. Vastaus kuului:
"Yöpuillenne nukkumaan, te kaakattavat kanat! Muuten pistämme
kanakoppinne tuleen!"
Äkäiset huudot olivat vastauksena tähän kohteliaaseen huomautukseen,
ja soturit, jotka hyvin tiesivät ettei näiden aseettomien
sananmiesten kanssa ollut leikkimistä eivätkä ollenkaan halunneet
saada kivi- tai kuumavesisadetta korvillensa, marssivat pitemmittä
puheitta tiehensä.
Kaikki vaara oli nyt ohi ja munkit rupesivat entistään äänekkäämmin
ilosta meluamaan. Sitä olisi kai jatkunut aamuun asti, ellei eräs
ikkuna pihalla päin olisi äkkiä lentänyt auki ja Kyrillon jyrisevä
ääni käskenyt heitä vaikenemaan.
"Kukin nukkukoon, missä vain paikan saa. Tarvitsen teitä päivän
sarastaessa. Parabolaanien vanhimmat tuokoot luokseni vangit sekä
miehet, jotka ottivat heidät kiini!"
Muutaman minuutin kuluttua oli Filammon parinkymmenen muun seurassa
arkkipiispan edessä. Hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti ääneti
kirjelmiä paperiliuskoille.
"Tässä on nuorukainen, joka auttoi minua ajaessani murhaajaa
takaa, ja kun hän oli päässyt edelleni, hyökkäsivät vangit hänen
kimppuunsa", Pietari selitti. "Käteni ovat verestä puhtaat, Jumalan
kiitos!"
"Kolme miestä kävi päälleni tikarit kädessä", selitti Filammon
puolustuksekseen, "ja minun täytyi ottaa yhdeltä tikari ja karkottaa
sillä toiset."
Kyrillos pudisti hymyillen päätään.
"Sinä olet urhakka poika; mutta etkö ole lukenut, että jos joku lyö
sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle myös toinen!"
"Minä en voinut juosta pakoon, kuten mestari Pietari ja muut."
"Vai juoksit sinä pakoon, arvoisa ystäväni?"
"Eikö ole kirjoitettu", vastasi Pietari sulavimmalla äänellään, "että
jos sinua yhdessä kaupungissa vainotaan, niin pakene toiseen!"
Kyrillos hymyili uudelleen.
"Ja miksi et voinut juosta pakoon, poikani?"
Filammon sävähti tulipunaiseksi, mutta ei uskaltanut valhetella.
"Kadulla oli eräs -- eräs mustaihoinen vaimoparka, haavottunut ja
toisten jalkoihin polkema, ja minä en uskaltanut jättää häntä sinne,
kun hän sanoi olevansa kristitty."
"Oikein, poikani, oikein. Minä pidän tämän muistissani. Mikä oli
hänen nimensä."
"En kuullut sitä. -- Ei, odottakaapa, hän taisi sanoa, että hänen
nimensä oli Judit!"
"Ahaa, sen palvelijan vaimo, joka aina seisoo luentohuoneen ovella,
minkä Jumala hävittäköön! Hän on Jumalaa pelkääväinen nainen, aina
altis hyviin töihin, mutta pakanallinen miehensä kohtelee häntä
hyvin huonosti. Pietari, huomenna menet hänen luokseen lääkärin
kanssa ottamaan selvää, onko hän avun tarpeessa. Poikani, sinä olet
tehnyt hyvän työn. Kyrillos ei unhoita sitä koskaan. Tuokaa nyt ne
juutalaiset sisään! Heidän rabbiininsa olivat luonani pari tuntia
sitte ja lupasivat rauhaa. Tällä tavalla he ovat nyt lupauksensa
pitäneet. Mutta paha takertuu omaan verkkoonsa."
Juutalaiset tuotiin sisään, mutta he vaikenivat kuin muuri.
"Teidän pyhyytenne kai huomaa", joku virkkoi, "että kummallakin
heillä on vihreä palmurengas oikean käden ympärillä."
"Se on hyvin vaarallinen enne! Selvä salaliitto!" Pietari selitti.
"Vai niin! Mitä se merkitsee, roistot? Vastatkaa, jos henkenne on
teille kallis."
"Sinulla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme; me olemme
juutalaisia emmekä kuulu sinun väkeesi", vastasi toinen heistä
synkästi.
"Vai ette kuulu minun väkeeni! Te olette minun väkeäni teurastanut!
Vai ette kuulu minun väkeeni! Jok'ainoa sielu Aleksandriassa kuuluu
minulle, jos Jumalan valtakunnalla on jokin tarkoitus, ja sen te
tulette pian huomaamaan. En ryhdy kanssanne sanakiistaan, hyvät
ystävät, yhtä vähän kuin rabbiiniennekaan kanssa kiistelin. Vie nämä
miehet pois, Pietari, ja lukitse heidät halkokellariin ja katso, että
heitä tarkasti vartioidaan. Jos ken heidät päästää pakenemaan, niin
on hänen hengellään vastattava teostaan."
Miehet vietiin ulos.
"Ja nyt, veljeni, tässä saatte te ohjeenne! Jakakaa nämä kirjelmät
keskenänne ja levittäkää niitä myös luotettaville ja Jumalaa
pelkääville uskontovereille piireissänne! Odottakaa vielä tunti,
siksi kun kaupungilla on hiljaista, ja sitten käykää herättämään
kaikki ristinveljet. Auringon noustessa täytyy minulla olla
kolmekymmentätuhatta miestä käskettävänäni."
"Mitä varten, teidän pyhyytenne?"
"Lukekaa ohjeenne! Jokainen, ken taistelee huomenna Herran lipun
alla, saa vapaasti ryöstää Juutalaisten korttelissa. Mutta ihmisten
rääkkäämisen ja surmaamisen minä kiellän ankarasti. Jumalan viha
langetkoon päälleni, jos huomenna päivällisen aikaan ainoatakaan
juutalaista on jälellä Aleksandriassa. Menkää!"
Lähettijoukko poistui huoneesta ja kiitti taivasta, joka oli heille
lahjoittanut niin päättäväisen ja miehekkään johtajan. Seuraavan
tunnin kuluttivat he takkavalkean ääressä, korppuja syöden ja huonoa
olutta särpien ja verraten Kyrilloa Barukiin, Gideoniin, Simsoniin,
Jeftaan, Juudas Makkabeukseen ja kaikkiin muihin Vanhan Testamentin
urhoihin. Sitte he läksivät rauhalliselle asialleen.
Filammon oli juuri lähtemässä heidän mukaansa, kun Kyrillos pysäytti
hänet.
"Jää tänne, poikani! Sinä olet nuori ja tulinen etkä tunne kaupunkia.
Laskeudu levolle tuonne etuhuoneeseen. Kolmen tunnin kuluttua nousee
aurinko, ja silloin me lähdemme Herran vihollisia vastaan."
Filammon heittäytyi lattialle muutamaan nurkkaan ja nukkui
levollisesti kuin lapsi, kunnes eräs parabolaani päivän sarastaessa
hänet herätti.
"Ylös, poika! Joudu katsomaan mitä me saamme aikaan! Kyrillos
lähtee liikkeelle mahtavampana kuin Baruk, Abinoamin poika. Hänen
johdettavanaan ei ole kymmenen vaan kolmekymmentätuhatta miestä."
"Katsokaa, veljet", Kyrillos huudahti astuessaan ulos täydessä
virkapuvussaan ja ympärillään komea seurue pappeja ja diakooneja,
"yhteisellä kirkolla on järjestönsä, yksimielisyytensä, yhdistävä
aatteensa ja tunnussanansa, joita tämän maailman heikot ja
eripuraiset tyrannit kadehtivat ja pelkäävät, mutta joiden veroisia
he eivät kykene aikaan saamaan. Kykenisikö Orestes kolmessa tunnissa
kokoamaan ympärilleen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka olisivat
valmiit kuolemaan hänen puolestansa?"
"Kuten me sinun puolestasi!" huudahti moni. "Sanokaa Jumalan
valtakunnan puolesta", Kyrillos virkkoi lähtien liikkeelle.
Ja niin päättyi ensimmäinen päivä, jonka Filammon vietti
Aleksandriassa.
6 Luku.
UUSI DIOGENES.
Seuraavana aamuna kello viiden seuduissa tapaamme Rafael Aben-Ezran
lojumassa vuoteellaan, vuoroin Filo juutalaisen käsikirjoituksen
ääressä haukotellen, vuoroin pihamaalla pulppuilevan suihkulähteen
vesihelmiä seuraten ja ihmetellen milloin se laiska lurjus
palvelijaksi tulisi sanomaan, että kylpy oli valmis. Hän mietti
puoliääneen:
"Kas niin, tässä taas olen -- aivan samassa paikassa, mistä
läksin!... Mitenhän pääsisinkään vapaaksi tuosta pakanallisesta
tenhottaresta? Rutto hänet nielköön! Minä vielä kaiken hyvän lopuksi
rakastun häneen... Enkä ole varma, etten olekin jo saanut sen sokean
pikkupojan nuolen ruumiiseeni. Minä tunsin itseni niin hirveän
iloiseksi tässä tuonoin, kun se hullu sanoi, ettei hän uskalla
suostua hänen kohtuulliseen tarjoukseensa! Ha ha ha! Olisipa ollut
mieltäylentävää nähdä Oresteen puita ja kiviä palvelevan ja Hypatian,
hävityksen kauhistuksen ylimmäisenä papittarena, ottavan Serapeumin
rauniot asunnokseen!... Ja nyt... Mutta minä otan taivaan ja maan
todistajikseni siitä että minä olen miehekkäästi taistellut. Piiska
kädessä olen vastustanut sitä pahankurista Eros-poikaa. Mitäpä
inehmo parka voi muuta tehdä kuin koettaa naittaa tyttö jollekin
toiselle, että sillä tavalla kyllästyisi koko juttuun. Niin niin;
kullakin koilla on kynttilänsä ja kullakin ihmisellä kohtalonsa. --
Mutta sen pienen hupakan uskallusta! Miten pilviäpiirtäviä ovatkaan
hänen haaveilunsa! Hänestä tulisi uusi Zenobia, Orestes Odenatuksena
ja Rafael Aben-Ezra Longinuksen osan näyttelijänä... palkkanaan
kirves tai myrkky kuten Longinuksellakin. Hän ei välitä minusta. Hän
uhraisi minut ja tuhannet minun kaltaiset, se kylmäverinen pääenkeli,
kastellakseen verellämme uuden, poisheitetyille ryysyille ja
rikkonaisille nukille pyhitetyn temppelin perustuksia... Äh, Rafael
Aben-Ezra, mikä hullu sinä oletkin... Tiedäthän, että sinä taas
tänäänkin menet tavallisuuden mukaan hänen luennoilleen!"
Tässä keskeytti hänen itsetunnustuksensa palvelija, joka ei
ilmoittanut kylvystä, vaan Mirjamin.