että mitähän tuo filosofia mahtoi olla, joka niin surkuteltavassa
olennossa, kuin hänen repaleisessa ja apinamaisessa pikku
oppaassaankin, voi pitää vireillä itserakkautta. Mutta tuo hänelle
outo jyrinä ja melu kaduilla, jännitettyjen kasvojen alituinen
vilinä, pitkissä jonoissa kulkevat ajopelit, kantotuolit, lastatut
aasit, kameelit ja elefantit, jotka matkallaan Moonkadun kautta
sen takana olevalle valtakadulle myllersivät hänen ohitsensa ja
pakottivat hänet usein pakenemaan portaille tai porraskäytäviin,
täyttivät pian hänen mielensä ihmettelevällä uteliaisuudella. Ja
samalla häntä rupesi tämä elävä erämaa pelottamaan paljoa enemmän
kuin konsaan se kuollut hiekkaerämaa, jonka hän oli jättänyt. Hän
rupesi jo kaipaamaan Lauran rauhaa ja lepoa, ihmisiä, jotka hänet
tunsivat ja hänelle hymyilivät. Mutta liian myöhäistä oli nyt kääntyä
takaisin. Hänen oppaansa seurasi pari mailia suurta pääkatua, jota
kaupungin keskustassa leikkasi kohtisuorana viivana toinen yhtä
komea katu. Sen molemmissa päissä häämöittivät epäselvinä liikkuvan
ihmisvirran yläpuolelta erämaan keltaiset hietakummut. Mutta suoraan
edestäpäin välkkyi mastometsän läpi sinervä meri.
Vihoviimein saapuivat he satamaan kadun toisessa päässä. Ja siellä
ilmestyi Filammonin hämmästyneiden silmien eteen ääretön sininen
ulappa, joka puoliympyränä kaareutui palatsin ja torien edustalla...
Hän pysähtyi vaistomaisesti, pieni opas pysähtyi myöskin ja silmäili
syrjästä nuoreen munkkiin nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä
suuremmoinen panoraama tekisi häneen.
"Kas siinä! -- katso käsialojamme! Meidän kreikkalaisten! --
meidän pimeässä elävien pakanoiden! Katso sitä ja tunne itsesi
sellaiseksi kuin olet, hyvin pieneksi, itserakkaaksi, tietämättömäksi
nuorukaiseksi, joka luulee, että teidän uusi uskontonne oikeuttaa
teidät hylkäämään kaikki muut. Kristitytkö tämän ovat tehneet,
kristitytkö rakensivat tuon Faros-majakan tuolla vasemmalla, joka on
yksi maailman seitsemästä ihmeestä? Kristitytkö sommittelivat tuon
monta mailia pitkän laiturin sekä siinä olevat kaksi nostosiltaa,
jotka yhdistävät molemmat satamat toisiinsa? Kristitytkö istuttivat
tämän puiston ja tämän auringonportin rakensivat, tämän, jonka alitse
nyt kuljemme? Taikka tuon Cæsareumin tuolla oikealla? Katsoppa noita
obeliskeja sen edustalla!"
Hän viittasi noihin kahteen maailman kuuluun obeliskiin, joista
toinen, "Kleopartan neulaksi" kutsuttu, seisoo vieläkin paikallaan.
[Vuodesta 1877 lähtien kuitenkin Lontoossa. Suom. muist.]
"Katsele niitä, katso ylös niihin, sanon minä, ja tunne itsesi
pieneksi, hyvin pieneksi! Kristitytkö ne pystyttivät ja hekö
kaiversivat niiden sivut täpötäyteen muinaisaikojen viisautta?
Kristitytkö rakensivat tuon museon tuolla, nekö muovailivat sen
veistokset ja maalaukset, joiden keskellä attikalaiset mehiläiset
eivät, sen pahempi, enää surise. Hekö ovat tuon toisen palatsin,
pörssin, laineista kohottaneet; hekö täyttivät tuon Neptunon
temppelin kuparilla, joka hengittää, ja marmorilla, joka punastuu?
Hekö tuonne niemelle rakensivat tuon Timoniumin, jossa Aktiumin luona
tappiolle joutunut Antonius unhotti häpeänsä Kleopatran sylissä. Hekö
louhivat tuon Antirrhodussaaren lukemattomiksi satamiksi, taikka
peittivät nämä vedet kaiken maailman kansojen purjelaivoilla? Vastaa,
sinä myyrien ja yökköjen penikka, sinä kolme kyynärää maan tomua,
sinä muumio kallioluolista! Kykenevätkö munkit tällaisia tuloksia
aikaansaamaan?"
"Toiset ovat työtä tehneet, me olemme heidän urallensa astuneet",
Filammon vastasi koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin
mahdollista. Todellisuudessa hän oli liian ällistynyt mistään
suuttuakseen. Koko näköalan suunnaton laajuus, moniaisuus ja
mahtavuus, nuo monet rakennukset, jonkalaisia maaemo tuskin koskaan
ennen tai sen jälkeen on pinnallaan kantanut, muotojen tavaton
vaihtelevaisuus -- aina ensimmäisestä Ptolemejien puhtaasta
doorilaisesta ja joonilaisesta tyylistä myöhäisempään roomalaiseen,
mauttomaan ja sekavaan ylellisyyteen asti ja niiden seassa
jäljittelyjä vanhan Egyptin suurpiirteisestä elefanttityylistä,
joissa iloiset värit kevensivät jykevien ja yksinkertaisten
ulkopiirteitten vaikutusta -- tämän kivisen vyön ikuinen tyyneys
jäsen vastakohtana kimmeltelevien laineiden herkeämätön loiske
ja lukemattomat purjealukset, jotka ohjasivat ulos ulapalle kuin
valkoiset kyyhkyset, jotka lentävät rannattomaan avaruuteen --
kaikki tämä häikäisi, huimasi ja huolestutti häntä... Tämä siis
oli se maailma... Eikö se ollut kaunis?... Eikö niiden ihmisten,
jotka kaiken tämän saivat aikaan, täytynyt olla -- jos ei juuri
suuria... niin... hän ei osannut sanoa mitä? Aivan varmaan
heillä oli suuri sielu ja jalot ajatukset. Aivan varmaan oli
jotain jumalallista siinä, että kykeni luomaan tällaista. Ei se
ollut vain heille itselleen vaan kokonaiselle kansalle -- niin,
tuleville sukupolvillekin... Ja tuossa on meri ja sen takana --
uusia kansakuntia, lukemattomia ihmisiä... hänen mielikuvituksensa
lento pysähtyi ajatellessaan sitä. Olivatko he kaikki tuomitut --
kadotetut?... Eikö Jumalalla ollut ollenkaan rakkautta heidän
osalleen?
Vihdoin toinnuttuaan muisti hän asiansa ja kysyi uudelleen tietä
arkkipiispan asunnolle.
"Tännepäin sinä nuori mitättömyys", vastasi pikku mies ohjaten
kulkunsa obeliskien vieritse Cæsareumin ympäri.
Filammonin silmät sattuivat samalla äsken muurattuun
seinäkoristeeseen, jossa näkyi kristittyjen symbooleja.
"Mitä, onko tämä kirkko?"
"Se on Cæsareum; väliaikaisesti se on kirkoksi muutettu.
Kuolemattomat jumalat ovat nyt nähneet hyväksi luopua oikeuksistaan,
mutta Cæsareum se on siitä huolimatta. -- Tännepäin, alas tuota katua
oikealle. Tuossa", virkkoi hän, osottaen muuatta museorakennuksen
sisäänkäytävää, "on runottarien viimeinen tyyssija -- Hypatian
luentosali, minun arvottomuuteni koulu... Ja tässä", pysähtyen kadun
toisella puolen olevan komean talon ovelle, "on Atheenen siunatun
suosikin asunto. Egyptin raakalaiset nimittävät mainittua jumalatarta
Neith'iksi, mutta me, Makedonian miehet, pysytämme vanhat ja
kunniakkaat kreikkalaiset nimitykset... Voit laskea korisi maahan."
Hän koputti ovelle ja antaen hedelmät mustaihoiselle palvelijalle
teki kohteliaan kumarruksen Filammonille ja yritti mennä tiehensä.
"Mutta missä on arkkipiispan talo?"
"Serapeiumin vieressä. Sen kyllä löydät: muutamalla kummulla näet
neljäsataa marmoripylvästä, nykyisin kristittyjen hävittäjien
turmelemia."
"Mutta pitkältikö sinne on?"
"Noin kolme mailia; siellä Moon-kadun likistöllä."
"Mitä? Sitähän katua tulimme satamasta kaupunkiin."
"Aivan niin; osaatpahan nyt palata takaisin samaa tietä, jota jo
kerran kuljit."
Filammonin teki mieli tarttua miestä kurkkuun ja iskeä hänen päänsä
seinään, mutta hän hillitsi itsensä ja tyyntyi sanomaan, "sinä
pakanan penikka olet siis vienyt minut kuusi tai seitsemän mailia
syrjään?"
"Hiljaa, hiljaa, nuori mies! Jos sinä teet minulle jotain pahaa,
huudan minä apua. Juutalaiskorttelit ovat tässä lähellä ja siellä on
tuhansia, jotka pyrähtävät ulos kuin ampiaiset heti kun tarjoutuu
tilaisuus kepittää munkki kuoliaaksi. Kaikista huolimatta olen
menetellyt hyvässä tarkoituksessa. Ensiksikin -- poliitillisesti eli
käytännöllisen viisauden vaatimusten mukaan -- siten nimittäin, että
sinä tulit kantaneeksi korin enkä minä. Toiseksi filosofillisesti
eli puhtaan järjen vaatimusten mukaan -- siten nimittäin, että sinä
nähtyäsi sen sivistyksen suuremmoisuuden, jonka sinun toverisi
tahtovat hävittää, oppisit älyämään, että sinä olet aasi ja
kilpikonna ja nolla; ja huomattuasi, ettet ole mitään, voisit ruveta
toivomaan joksikin tulevasi."
Näin sanoen hän kääntyi mennäkseen.
Mutta Filammon tarttui hänen repaleiseen tunikkansa kaulukseen ja
niin lujasti, ettei mies, vaikka hän ankeriaana kiemurteli, päässyt
pakoon.
"Hyvällä taikka pahalla täytyy sinun seurata minua takaisin ja
näyttää minulle tie askel askeleelta. Se riittäköön rangaistukseksi."
"Filosofi hallitsee asemaa mukautumalla siihen. Tulen hyvällä. Sitä
paitsi siihen sikopahnaan kuuluvan olemukseni osan alhaiset tarpeet
pakottavatkin minut menemään takaisin Moon-kadulle noutaakseni toisen
korillisen hedelmiä."
He läksivät nyt yhdessä matkalle.
Psykologit saavat selittää, miksi Filammonin ajatukset nyt
itsepintaisesti tahtoivat pyöriä sen vaimoihmisen ympärillä, jonka
hän oli oppinut tuntemaan, vaikkakin vain nimeltä. Varmaa vain on,
että hän kuljettuaan puolisen mailia ääneti, äkkiä ikäänkuin syvästä
mietteistä heräten kysäsi:
"Mutta kuka on tuo Hypatia, josta sinä niin paljon puhut?"
"Kukako on Hypatia, moukka? Aleksandrian kuningatar, viisaudessa
Atheene, Hera ylevyydessä, kauneudessa Afrodite."
"Ja ketä ne ovat?" Filammon kysyi.
Kantaja pysähtyi, tarkasti häntä hitaasti kiireestä kantapäähän asti,
kasvoillaan pohjattoman säälin ja ylenkatseen ilme. Tunteittensa
kiihottamana yritti hän pyörtää tiehensä, mutta Filammonin väkevä
käsi pidätti hänet.
"Ai, ai, jo muistan!... Siitähän sovittiin... Kukako on Atheene?
Jumalatar, viisauden antaja. Hera, Zeun puoliso, taivahisten
kuningatar; Afrodite; rakkauden äiti... Et kai ymmärrä."
Filammon ymmärsi; mutta vain sen verran että Hypatia oli hänen
pienen oppaansa mielestä aivan erikoinen ja hyvin ihmeellinen
olento. Siksipä hän tekikin sen ainoan kysymyksen, jonka avulla hän
voi vertailla kaikkia Aleksandrian ilmiöitä: "Onko hän patriarkan
ystävä?" Kantajan silmät suurenivat; ja hän asetti keskisormen
omituiseen asentoon etusormen ja nimettömän väliin ja työntäen sitä
veitikkamaisesti Filammonia kohti teki hän sillä jotain salaperäisiä
merkkejä. Mutta kun niilläkään ei ollut mitään vaikutusta, pysähtyi
kantaja, silmäili Filammonia uudelleen kiireestä kantapäähän ja
vastasi:
"Hän on koko ihmiskunnan ystävä, nuori mies. Filosofin täytyy kohota
yksityisen yläpuolelle kokonaisuuden käsittääkseen... Aha! -- Täällä
on jotain näkemistä ja portit ovat auki."
Hän pysähtyi erään suunnattoman suuren rakennuksen sisäänkäytävälle.
"Onko tämä patriarkan talo?"
"Patriarkan maku on paljoa alhaisempi. Sanotaan hänen elävän kahdessa
pienessä likaisessa huoneessa -- tietää siis mikä hänelle sopii.
Patriarkan talo? Sen vastakohta, nuori ystäväni -- jos sellaisia
ilmiöitä yleensä onkaan olemassa, mitä Hypatia epäileekin. Tämä on
taiteen ja kauneuden temppeli, runollisen innostuksen delfiläinen
kolmijalka, maallisen kuormajuhdan virkistyspaikka eli yhdellä
sanalla teatteri, jonka sinun patriarkkasi, jos hän siihen kykenisi,
muuttaisi huomenna -- mutta filosofi ei saa solvata. Aha, prefektin
palvelijat ovat portilla. Hän toimittaa hallitustehtäviään, kuten
täällä sanotaan, valmistaa päivän ruokaseteliä yleisön makuaistin
mukaan. Täällä pidetään kerta viikossa hassunkuriset pukutanssit,
joita jotkut ihailevat, juutalaiset etenkin. Niiden mielestä, joilla
on klassillisempi maku, puuttuu hänen liikkeistään -- etenkin
perääntyvistä -- oikea antiikkinen vakavuus; niitä voisi yleensä
melkein rivoksi sanoa. Väsyneen vaeltajan täytyy kuitenkin saada
virkistystä. Pistäytykäämme sisälle kuulemaan!"
Mutta ennenkuin Filammon ennätti kieltäytyä, syntyi sisällä mylläkkä;
sisällä olijat tunkeutuivat ulos ja prefektin palvelijat sisään.
"Se on valhe!" huudettiin. "Juutalaisten panettelua! Mies on viaton!"
"Ei hänessä ole kapinanhalua enempää kuin minussakaan", huusi
muuan lihava teurastaja, joka näytti yhtä mielellään voivan iskeä
kuoliaaksi miehen kuin häränkin. "Hän oli aina ensimmäinen ja
viimeinen osottamaan hyväksymistään pyhän patriarkan saarnoille."
"Voi sitä rakasta, hellää miestä", muuan nainen vaikeroi. "Vasta tänä
aamuna minä sanoin hänelle, että miksi et anna vitsaa pojallesi,
mestari Hierax? Miten voit toivoakaan, että he ilman vitsaa mitään
oppivat? Ja hän vastasi, ettei hän voinut nähdä vitsaa, se pani
hänenkin selkänsä kirvelemään."
"Sehän oli selvä ennustus."
"Ja todistaa hänet viattomaksi; sillä mitenpä hän olisi kyennyt
ennustamaan, ellei olisi ollut pyhä mies."
"Munkit apuun! Hierax kristittyä kidutetaan teatterissa", ärjyi eräs
suuttunut erakko, jonka parta ja tukka valui rinnalle ja olkapäille.
"Nitria, Nitria! Jumalan ja Jumalan äidin tähden! Nitrian munkit!
Alas juutalaiset solvaajat! Alas pakanatyrannit!"
Aivan kuin satojen näkymättömien ulkoapäin pakottamana, ryntäsi
väkijoukko avarasta pilarikäytävästä uudelleen sisään ja vei
Filammonin oppaineen mukanaan.
"Hyvät ystävät", virkkoi pieni mies, koettaen näyttää filosofisen
tyyneltä, vaikka hän naapuriensa puristamana riippui taivaan ja maan
välillä. "Mistä tämä meteli?"
"Juutalaiset rupesivat huutamaan, että Hierax aikoi sytyttää kapinan.
Hitto vieköön heidät ja heidän sabattinsa! Aina he lauantaisin
panevat toimeen mellakoita sen sijaan että tekisivät työtä
kunnollisten kristittyjen lailla."
"Ja mellakoisivat sen sijaan sunnuntaisin! Hm! Lahkoeroituksia, joita
filosofi --"
Lauseen loppu hävisi puhujan mukana kun hän tungoksen äkkiä vähetessä
tipahti alas ja hautautui väkijoukon jalkoihin.
Raivostuneena kuullessaan kidutuksesta puhuttavan ja ympärillään
kaikuvien huutojen huumaamana, Filammon tunkeutui kiivaasti
väkijoukon läpi, kunnes hän pääsi etumaiseen riviin, jossa korkeat
rautaristikkoiset portit sulkivat häneltä tien, mutta eivät estäneet
näkymästä sitä murhanäytelmää, joka niiden toisella puolen tapahtui.
Viaton mies parka riippui siellä muutamassa poikkipuussa ja
kiemurteli ja parkui jokaisesta kiduttajansa nahkapiiskan iskusta.
Turhaan ryskyttivät Filammon ja muut munkit rautaporttia. Prefektin
palvelijat sen toiselta puolen vastasivat vain solvauksilla ja
ivanaurulla ja kiroilivat Aleksandrian kapinanhaluista roskajoukkoa,
sen patriarkkaa, papistoa, pyhimyksiä ja kirkkoja, ja lupailivat
kaikille portin takana seisoville, että heidän vuoronsa tulisi
ensi kerralla. Uhrin valitushuudot kävivät yhä heikommiksi, ja
heikommiksi, kunnes hänen kiemurtelunsa ja kärsimyksensä viimein
loppuivat ainaiseksi puistatuksentapaiseen värinään.
"He ovat murhanneet hänet! Kiduttaneet kuoliaaksi! Takaisin
arkkipiispan luo; hän kostaa puolestamme!"
Kun tuo pöyristyttävä sanoma ja sitä seurannut kehotus tuli
väkijoukon tietoon, pyörähti se yhtenä miehenä ympäri ja samosi
katu kadulta Kyrillon asuntoa kohti. Filammon kauhusta, raivosta ja
säälistä aivan tyrmistyneenä kiiruhti joukon mukana eteenpäin.
Runsas tunti täytyi hänen odottaa kadulla mylläköivässä väkijoukossa,
ennenkuin hänen onnistui päästä portista sisään. Ihmisvirta tempasi
hänet silloin mukaansa ja kuljetti matalan pimeän käytävän läpi
neliskulmaiselle pihamaalle, jota uudet, mutta rumat rakennukset
ympäröivät. Serapeumin raunioiden neljäsataa juhlallista pylvästä
kohosi rakennusten yläpuolelle. Ruoho peitti jo niiden latvoja ja
niskahirsiä. Uneksikohan edes yksikään niiden hävittäjistä, että
päivä oli tuleva, jolloin yksi ainoa näistä neljästä sadasta oli
jäljellä "Pompeijin pilarin" nimisenä osoittamassa, mitä vanhan ajan
ihmiset kykenivät suunnittelemaan ja aikaan saamaan.
Vihoviimein pääsi Filammon tungoksesta erilleen. Hän pisti kirjeen,
jota hän oli kuljettanut rinnallaan, erään väkijoukossa huomaamansa
papin käteen, ja tämä vei hänet käytävään ja sieltä portaita ylös
suureen matalaan, aution näköiseen huoneeseen. Sen vapaamuurariuden
ansioksi, jonka kristityt ensimmäisinä ovat luoneet, on luettava,
että hän viidessä minuutissa pääsi odottamaan Välimeren eteläpuolen
mahtavimman miehen sisäänkutsua.
Sisähuoneen oven edessä riippui vain verho ja Filammon kuuli selvästi
jonkun kiivaasti astelevan siellä edestakaisin.
"He pakottavat minut siihen!" syvä ja soinnukas ääni puhkesi viimein
puhumaan. "He pakottavat minut siihen! Heidän verensä tulkoon heidän
itsensä päälle! Eikö heille siis riitä, että he solvaavat Jumalaa ja
hänen kirkkoansa, että heillä on yksityisoikeutena kaikki pettäminen,
povaaminen, koronkiskominen, loihtiminen ja väärän rahan tekeminen
koko kaupungissa, vaan täytyy heidän vielä jättää pappejani tyrannin
käsiin?"
"Niinhän oli apostolienkin aikana", huomautti pehmeämpi, mutta paljon
epämiellyttävämpi ääni.
"Mutta nyt sitä ei enää saa jatkua! Jumala on antanut minulle
vallan tehdä siitä loppu, ja Jumalan viha tulkoon päälleni, ellen
tätä valtaani käytä. Huomispäivänä minä puhdistan tämän roistoutta
sisältävän Augiaan tallin enkä jätä ainoatakaan juutalaista
pilkkaajaa ja petturia koko Aleksandriaan."
"Minä pelkään, että sellainen tuomio, vaikkakin oikeudenmukainen,
loukkaisi hänen ylhäisyyttään!"
"Hänen ylhäisyyttään! Hänen tyranniuttaan! Eikö Orestes mukaannu
näihin oloihin vain siksi, että he lainaavat rahaa hänelle ja hänen
kätyreilleen? Hän laittaisi perkeleillekin tyyssijan Aleksandriaan,
jos vain ne tekisivät hänelle saman palveluksen. Ja sitte hän käyttää
niitä minua ja minun väkeäni vastaan ja alentaa uskonnon arvoa
yllyttämällä roskajoukon tappelemaan ja lopuksi hän ryhtyy tällaisiin
väkivaltaisuuksiin! Ja se on sitte kapinoimista! Eikö heillä olekin
syytä kyllin siihen? Mitä pikemmin minä vapautan heidät yhdestä
viettelyksestä, sitä parempi! Toinen viettelijä varokoon silloin
itseänsä, ellei hänen tuomionsa hetki olekin jo lyönyt!"
"Prefektinkö, teidän pyhyytenne?", kysyi toinen salakähmäisesti.
"Ken prefektistä on puhunut? Jos ken on tyranni ja murhaaja, köyhän
sortaja ja sen filosofian suosija, joka köyhiä halveksii ja tekee
heistä orjia, eikö hänen tule joutua turmioon, vaikka olisi seitsemän
kertaa prefekti?"
Silloin Filammon, ajatellen ehkä kuulleensa jo liian paljon, ilmaisi
läsnäolonsa hiljaisella kolinalla. Toinen puhelevista, joka näytti
olevan sihteeri, kohotti heti verhoa ja ankaranlaisesti kysyi hänen
asiaansa. Pambon ja Arseniuksen nimet näyttivät kuitenkin heti
tyynnyttävän hänet ja hän vei vapisevan nuorukaisen sen miehen eteen,
joka todellisuudessa, vaikkakaan ei nimellisesti, istui Faraoiden
istuimella.
Päältäpäin ei se siltä kuitenkaan näyttänyt. Huone ei ollut
kalustettu paljoa paremmin kuin käsityöläisen asunto. Itse suuren
miehen puku oli karkea ja yksinkertainen; ainoa, mikä hänessä osoitti
jotain turhamaisuutta, oli tavattoman huolellisesti harjattu tuuhea
parta ja muutamat käherretyt hiussuortuvat, jotka olivat jätetyt
leikkaamatta. Mutta hänen kookas ja majesteetillinen vartalonsa,
hänen kasvonpiirteittensä vakava ja voimakas kauneus, säkenöivät
silmät, teräväpiirteinen suu ja korkea otsa -- kaikki osoittivat
että hän oli käskijäksi syntynyt. Nuorukaisen sisään astuessa
pysähtyi Kyrillos ja tarkasteli tulijaa läpitunkevin silmäyksin,
jotka tulena polttivat Filammonin kasvoja ja saivat hänet toivomaan,
että maa avautuisi hänen jalkojensa alla ja piilottaisi hänet noilta
katseilta. Viimein otti Kyrillos kirjeet, luki ne ja puhui:
"Filammon. Kreikkalainen. Sinun sanotaan oppineen tottelemaan.
Jos niin on asian laita, olet sinä myöskin oppinut hallitsemaan.
Apotti-isäsi on uskonut sinut huolenpitooni. Sinun tulee nyt totella
minua."
"Minä tottelen."
"Hyvä! Nouse nyt tuolle ikkunalle ja hyppää alas pihalle!"
Filammon meni ikkunan luo ja avasi sen. Se oli vähintäin
kaksikymmentä jalkaa korkealla pihamaasta, mutta hänen asiansa oli
totella eikä tehdä arviolaskuja. Ikkunapenkillä oli kasvi astiassa.
Hän nosti sen tyynesti syrjään ja seuraavassa tuokiossa olisi hän
seurauksista välittämättä hypännyt ulos, ellei Kyrillos olisi
ärjäissyt: "Seis!"
"Tuo poika kelpaa, Pietari. En tarvitse pelätä salaisuuksia, jotka
hän ehkä kuuli."
Pietari hymyili myöntävästi, mutta näytti kuitenkin siltä kuin hän
olisi pitänyt parempana antaa nuorukaisen taittaa niskansa ja siten
tehdä kaiken juoruamisen mahdottomaksi.
"Sinä haluat nähdä maailman? Ehkä oletkin siitä jo jotain nähnyt
tänään?"
"Näin murhan --"
"Silloin näit sen, mitä näkemään sinä tänne tulit; näit mitä maailma
on ja minkälaista oikeutta ja armeliaisuutta se harjoittaa. Jos
sinun ulkomuotosi ei petä, niin näkisit luullakseni mielelläsi miten
Jumala kostaa ihmisten julmuudet ja olisit kernaasti Jumalalle apuna
kostotyössä."
"Minä tahtoisin kostaa sen miehen kuoleman."
"Oi sinä poikanen maailmanparantajaksi! Tuon miehen kohtalo on nyt
tietysti sinulle tärkein kaikista. Odotahan siksi kuin Hesekielin
kanssa olet käynyt perkeleen temppelin sisimmässä sopukassa, niin
olet näkevä asioita paljon pahempia kuin tämä -- naisia, jotka
itkevät Tammusta ja surevat unhoon joutuneita epäjumalia, joihin
he eivät itsekkään usko. -- Sekin, Pietari, on Herkules-töiden
luettelossa".
Samassa astui sisään eräs diakoni.
"Teidän pyhyytenne, sen kirotun kansan rabbiinit, jotka olette
luoksenne kutsunut, ovat alhaalla. Toimme heidät sisään takaportin
kautta, peläten --"
"Oikein, oikein! Jos heille jotakin olisi tapahtunut, olisimme
hukassa. Minä pidän sinut muistissani. Pietari, ota tämä nuorukainen
ja esitä hänet parabolaaneille... Kuka heistä olisi paras hänen
opettajakseen?"
"Veli Theopompus on erittäin lempeä ja hienotunteinen."
Kyrillos pudisti nauraen päätään.
"Mene tuonne viereiseen huoneeseen hetkeksi, poikani... Kuule,
Pietari, anna hänet jollekin ankaralle pyhimykselle, jollekin
oikealle Boanergeelle, joka puheluillaan saattaa hänet vaikenemaan,
teettää hänellä työtä kuin juhdalla ja näyttää hänelle kaikesta
parhaimman ja hienoimman puolen. Cleitofonissa on meillä oikea mies.
Ja nyt päivän puuhiin; viisi minuuttia noita juutalaisia varten --
Orestesta ei haluttanut säikäyttää heitä; saamme nähdä kykeneekö
Kyrillos sen tekemään -- sitte puoli tuntia sairashuonetilien
tarkastukseen, tunti kouluja varten, puoli tuntia erikoisasioita
varten, toinen puolituntinen itselleni, ja sitten jumalanpalvelus.
Pidä huoli siitä, että poika on siellä. Tuo kukin vuorollansa sisään,
Pietari hyvä. Kuluu niin paljon aikaa turhaan etsiskelemiseen ja
elämä on muutenkin liian lyhyt. Missä ne juutalaiset nyt ovat?"
Kyrillos kävi käsiksi iltapäivätöihinsä samalla väsähtämättömällä
tarmolla, itseuhrautuvaisuudella ja järjestelmällisyydellä, joka,
vaikkakin häntä epäiltiin väkivaltaiseksi, kunnianhimoiseksi
ja vehkeilijäksi, hankki hänelle satojen tuhansien ihmisten
kunnioittavan rakkauden ja ehdottoman kuuliaisuuden.
Samaan aikaan kulki Filammon kaupungilla Parabolaanien seurassa.
Nämä olivat pappeja, jotka eräänlaiseksi järjestöksi liittyneinä
harjoittivat köyhäin- ja sairashoitoa. Heidän seurassaan näki
Filammon sinä iltapäivänä pimeän puolen sitä maailmaa, josta
satamapanoraama oli ollut valoisa puoli. Lähellä tuota suuremmoista
satamaa, joka piti koko maailman ruuassa, kärsi nälkää ja nääntyi
joukottain vanha kreikkalainen väestö, eläen likaisessa kurjuudessa,
ruokottomuudessa irstaisuudessa, tietämättömyydessä, raakuudessa
ja tyytymättömyydessä ruumiin, asunnon ja sielun suhteen kokonaan
viranomaisten unhottamina, ja ilmaisten läsnäoloansa vain
tarkoituksettomilla ja väkivaltaisilla kapinoilla. Näiden keskellä,
ehkä liian raivoisasti ja fanaatisesti, mutta sittekin heidän
keskellään ja heidän hyväkseen työskentelivät parabolaanit yötä
päivää. Filammon avusti heitä kuljettaen tarvitseville ruokaa ja
vaatteita, auttaen sairaita sairashuoneeseen ja kuolleita hautaan,
puhdistaen tartunnan saastuttamia asuntoja -- kuumetaudeilla oli
näet näissä kaupungin-osissa vakinainen tyyssija -- ja lohduttaen
kuolevia ylhäältä luvatulla anteeksiannolla. Useimmat parabolaanit
menivät jo ilta-jumalanpalvelukseen, mutta hän jäi päällysmiehensä
kera valvomaan sairasvuoteen ääreen. Oli jo myöhäinen yö ennenkuin
hän pääsi kotia, ja Pietari esilukijalle ilmoitettiin hänestä että
hän oli käyttäytynyt kuin Jumalan mies ainakin. Ja tämän hän oli
todellisuudessa tehnytkin, munkki kun oli, ollenkaan ajattelematta,
että hänen menettelynsä oli jaloa ja uhrautuvaista. Hän heittäytyi
heti vuoteelleen muutamassa käytävään antautuvassa kammiossa ja
vaipui silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.