barbaaripapat rupesivat murisemaan ja minun täytyi lopuksi
ristiinnaulita heistä muutamia? Se oli vasta elämää se! Minä rakastan
noita syrjäpaikkoja, joissa ei kukaan turhia utele; mutta täällähän
on kuin eläisi Nitrian munkkien keskellä. Siinähän Canidia tuleekin!
Ah, vastaus? Anna se tänne, sinä välittäjien kuningatar!"
Orestes luki -- ja hänen naamansa piteni.
"Olen voittanut, vai?"
"Ulos orjat. Varokaa kuuntelemasta!"
"Olen siis voittanut?"
Orestes lykkäsi kirjeen hänelle ja Rafael luki:
"Kuolemattomat jumalat eivät kärsi mitään puolinaista jumaloimista;
ja hänen, joka haluaa käyttää hyväkseen heidän papittarensa neuvoja,
tulee muistaa, etteivät he anna papittarelleen minkäänlaisia
vihjauksia, ennenkuin heidän maineensa on saatettu entiseen
loistoonsa. Jos hän, joka halajaa päästä Afrikan herraksi, uskaltaa
polkea tuon vihatun ristin jalkainsa alle ja luovuttaa Cæsareumin
niille, joiden palvelukseen se rakennuttiin, jos hän uskaltaa
suullaan ja teoillaan julkisesti julistaa halveksumisensa, jonka
hänen aistinsa ja järkensä jo ovat hänessä synnyttäneet tuota
nykyajan raakaa taikauskoa kohtaan, silloin hän olisi osottanut
olevansa mies, jonka rinnalla olisi kunnia työskennellä, jotain
uskaltaa ja kuollakin suuren asian puolesta. Mutta siksi -- --"
Ja siihen loppui kirje.
"Mitä nyt tehdä?"
"Ottakaa hänet sanoistaan kiinni."
"Taivas varjelkoon! Minut julistetaan pannaan! Ja -- ja -- minne
minun sieluni joutuu?"
"Minnepä se muutenkaan joutunee", Rafael vastasi silmää räpäyttämättä.
"Tarkotatte -- -- tiedän, miten te kirotut juutalaiset luulette
käyvän kaikille muille paitsi itsellenne. Mutta mitä maailma sanoisi?
Minä luopio! Ja Kyrillon ja kansan silmien edessä! Minä en uskalla;
sen sanon suoraan!"
"Eihän kukaan ole teitä pyytänyt uskosta luopumaan."
"Miten -- mitä? Mitä nyt sanoittekaan?"
"Minä pyysin teitä lupaamaan. Ei, tapahtuisi ensi kerran, ettei
ennen naimista annettuja lupauksia sitten jälestäpäin niin pilkusta
pilkkuun täytettäisi."
"En uskalla -- tuota, en tahdo luvata. Alan jo epäillä, että tämä
on vain joku juutalaiskujeistanne, joilla tahtoisitte saada minut
loukkaamaan kristityitä, joita vihaatte."
"Voin vakuuttaa halveksivani koko ihmiskuntaa liian syvästi
voidakseni ainoatakaan ihmistä vihata. Miten välinpitämätön koko
asiasta olin ehdottaessani teille tätä aviokauppaa, ette koskaan tule
tietämään; ja minä tulisinkin kehumaan itseäni, jos siitä kertoisin.
Mutta kyllä teidän toden totta täytyy jotain uhrata voittaaksenne
se tyttöhupakko. Kun teillä olisi hänen syvämietteisyytensä ja
uskaliaisuutensa apunanne, vetäisitte te aivan varmaan vertoja sekä
roomalaisille että byzantilaisille ja gooteille. Ja mitä hänen
kauneuteensa tulee -- niin hänellä on kuoppanen ranteen sisäpuolella,
juuri siinä missä hänen pieni viehkeä kätensä alkaa, joka vastaa
kaikkea muuta lihaa ja verta koko Aleksandriassa."
"Kautta Jupiterin! Tehän ihailette häntä niin suuresti, että minusta
tuntuu, kuin olisitte itse häneen rakastunut. Miksi te ette nai
häntä? Minä teen teistä pääministerin ja silloin on meillä hänen
neronsa käytettävänämme tarvitsematta vaivata itseämme hänen
haaveiluillaan. Kautta kahdentoista jumalan! Jos te hänet naitte ja
autatte minua, teen minä teistä mitä vain haluatte."
Rafael nousi ylös ja kumarsi lattiaan asti.
"Teidän korkea-arvoisuutenne aivan painaa minut maahan suopeudellaan.
Mutta minä vakuutan teille, että kun tähän asti olen välittänyt
ainoastaan omista harrastuksistani, ei voida toivoa, että nytkään
antautuisin toisten avustajaksi, vaikkapa te olisittekin tuo
avustettava."
"Suoraa puhetta!"
"Aivan niin; ja sitä paitsi, kenen tahansa minä nainenkin, tulee hän
sekä käytännöllisesti että teoreettisesti olemaan minun yksityistä ja
ainoastaan itselleni kuuluvaa omaisuutta... Ymmärrättekö?"
"Taas selvää puhetta!"
"Aivan niin; ja puhumattakaan kolmannesta syystä, siitä nimittäin,
ettei hän ehkä haluaisikaan minua ottaa, pyydän saada huomauttaa,
ettei olisi ollenkaan suotavaa, että maailma puhuisi minulla,
alamaisella, olevan viisaamman ja kauniimman vaimon kuin teillä,
hallitsijalla, ja vielä lisäksi vaimon, joka ensin olisi hylännyt
mainitun hallitsijan korkean tarjouksen."
"Kautta Jupiterin! Hän on täydellä todella hylännyt tarjoukseni!
Mutta sitä hän tulee katumaan! Hullu olinkin kun sen ollenkaan tein!
Mitä hyötyä henkivartijoista on, jos ei tahtoansa saisi täytetyksi?
Jos hyvät keinot eivät auta, niin kyllä huonot! Minä noudatan hänet
heti paikalla!"
"Korkea-arvoisin majesteetti -- se ei onnistu. Ette näy tuntevan
sen naisen päättäväisyyttä. Ruoskat ja tuliset raudat eivät häneen
vaikuta, eivät ainakaan elävänä; ja kuolleena ei hänestä teille ole
minkäänlaista hyötyä, mutta Kyrillolle kyllä suurikin."
"Miten niin?"
"Hän on mitä suurimmalla mielihyvällä kääntävä koko jutun
aseeksi teitä vastaan. Hän tulee selittämään, että neito kuoli
marttyyrikuoleman pyhintä katodista ja apostoolista uskontoa
puolustaessaan, panemaan toimeen ihmeitä hänen ruumisarkkunsa ääressä
ja niiden voimalla hautaamaan teidät palatsinne raunioihin."
"Kyrillos saa siitä kuulla joka tapauksessa ja se on toinen pulma,
johon olette minut saattanut, te vehkeilevä hirtehinen! Ja tyttö
tulee kehuskelemaan ympäri kaupungin että minä olen tehnyt hänelle
naimatarjouksen mutta että hän on nähnyt hyväksi hyljätä se!"
"Hän on liian viisas siten menetelläkseen. Hänellä on älyä
tarpeeksi ymmärtääkseen, että jos hän sen tekisi, ilmoittaisitte
te kristityille mitkä ehdot hän teille pani, ja huolimatta siitä
että hän niin syvästi halveksii lihallista ulkokuortaan, ei hänellä
ole ollenkaan halua päästä siitä joutumalla kristittyjen munkkien
kappaleiksi revittäväksi; mikä muuten sangen otaksuttavasti kaikessa
tapauksessa lieneekin hänen loppunsa, kuten hän itsekin surullisina
hetkinään tunnustaa!"
"Mitä neuvotte sitten minut tekemään?"
"En kerrassaan mitään. Antaa sen profeetallisen hengen haihtua
hänestä pois mikä päivässä tai parissa tapahtuneekin, ja sitte -- en
tunne silloin ollenkaan naisluonnetta, ellei hän tingi vähän omasta
hinnastaan. Uskokaa pois, että huolimatta kaikesta sanomattomuuksien
ihailemisestaan ja tunnottomuudestaan ja seitsemännen taivaan
kuunvalosta, josta täällä Aleksandriassa niin paljon ilveillään --
on valtaistuin Hypatia Velhollekin liian makea syötti hyljittäväksi.
Jättää hyvä koskematta on hyvä ohje, mutta jättää paha koskematta on
vielä parempi. Ja nyt vielä yksi veto ennen kuin eroamme ja tällä
kertaa kolme yhtä vastaan. Jos ette ryhdy toimiin puoleen ettekä,
toiseen, lähettää hän omasta alotteestaan teitä noutamaan ennenkuin
kuukausi on umpeen kulunut. Kaukaasialaisista muuleista? Olkoon
menneeksi."
"Olette te sittekin parhain neuvonantaja mitä prefekti paralla voi
olla. Jos minulla vain olisi sellainen yksityisomaisuus kuin teillä,
ottaisin vain rahat ja antaisin asioiden kulkea omia teitään."
"Se onkin oikea, menestyksellinen hallitustapa. Orjanne pyytää
nyt saada jättää hyvästi. Elkää unhottako vetoamme. Kai syötte
päivällistä kanssani huomenna?"
Rafael poistui kumarrellen.
Jättäessään prefektin asunnon, huomasi hän Mirjamin toisella puolen
katua, nähtävästi odottamassa. Heti kun hän näki tulijan, läksi
hän liikkeelle näyttämättä ollenkaan huomanneensa häntä. Vasta kun
Rafael kääntyi toiselle kadulle riensi hän luo ja tarttui hänen
käsivarteensa.
"Uskaltaako se narri?"
"Kuka ja mitä?"
"Tiedät mitä tarkoitan. Vai luuletko, että Mirjam vanhus kuljettaisi
kirjeitä ottamatta selville mitä ne sisältävät? Luopuuko hän uskosta?
Kerro! Minä vaikenen kuin muuri!"
"Se narri on löytänyt vanhan koinsyömän omantuntoriekaleen jostain
sydämensä sopukasta, eikä uskalla."
"Kirottu konna! Ja minä kun jo suunnittelin sellaisen kaappauksen!
Minä olisin vuoden kuluessa lakaissut pois kaikki kristityt koirat
koko Afrikasta. Mitä se mies pelkää?"
"Helvetin tulta!"
"Mutta sinne hän joutuu joka tapauksessa, mokoma matelija!"
"Jo hänelle viittailin siihen suuntaan niin hienosti kuin osasin,
mutta kuten kaikilla muilla ihmisillä, on hänelläkin erikoinen halu
päästä sinne omia teitään."
"Hirtehinen! Kenen nyt löydän? Voi jos Pelagialla olisi koko
ruumiissaan niin paljon älyä kuin Hypatialla on pikkusormessaan, niin
korottaisin hänet ja hänen goottinsa Cæsarien valtaistuimelle. Mutta
--"
"Mutta hänellä on viisi aistia ja juuri sen verran älyä, että osaa
niitä käyttää, hä?"
"Elä häntä siitä moiti, sitä pikku sydänkäpyä!"
"Minä olen häneen kaikesta huolimatta ihastunut. Aivan se lämmittää
vanhaakin verta kun näkee miten perinpohjaisesti hän ymmärtää
ammattinsa ja miten hän siitä nauttii, aivan kuin oikea Eevan tytär
konsanaan."
"Hän onkin ollut onnistunein kasvattisi, äiti. Sinä, voitkin hänestä
ylpeillä."
Vanha akka nauraa hyrisi hetkisen itsekseen ja kääntyen sitte äkkiä
Rafaeliin virkkoi:
"Kas tässä! Lahja sinulle." Hän veti esiin loistavan sormuksen.
"Miksi sinä, äiti, minulle aina lahjoja kannat? Vasta kuukausi
sitte sinä lähetit minulle tämän myrkytetyn tikarin."
"Miksipä en -- miksipä en? Miksi ei juutalainen antaisi lahjoja
juutalaiselle? Ota tämä vanhan vaimon sormus!"
"Mikä komea opaali!"
"Niin, niin, opaali se todella on! Ja aivan kuin Salomonin oikea
sormus; nimikin siihen on piirretty, jota ei hevillä lueta. Ota se,
sanon minä! Ken tahansa sitä kantaneekin, hänen ei tarvitse pelätä
tulta, rautaa, myrkkyä eikä naissilmiä."
"Eikö sinunkaan silmiäsi, vai?"
"Ota se, sanon minä!" ja Mirjam tarttui hänen käteensä ja työnsi
väkisin sormuksen hänen sormeensa. "Kas niin! Nyt olet turvassa. Ja
nyt kutsu minua jälleen äidiksi. Minä pidän siitä. En tiedä miksi,
mutta minä pidän siitä. Ja -- Rafael Aben-Ezra -- elä naura minulle
äläkä nimitä minua akaksi ja velhoksi, kuten tapasi on. En siitä
välitä, kun muut niitä nimityksiä käyttävät, olen tottunut niihin.
Mutta kun sinä sen teet, tekee mieleni survaista tikari sydämeesi.
Sen vuoksi annoin sinulle tikarin. Kannoin sitä ennen kupeellani ja
minua pelotti, että jonakin kauniina päivänä joutuisin kiusaukseen
käyttää sitä, kun tulin ajatelleeksi, miten kauniilta ja tyyneltä
kuolleena näyttäisit ja miten onnellinen sielusi olisi Abrahamin
sylissä katsellen niitä matelijoita, jotka siellä alhaalla ikuisesti
paistuvat helvetin tulessa. Elä naura minulle, sanon minä, eläkä pane
vastaan! Voi käydä niin, että minä jonakin päivänä teen sinusta
keisarin pääministerin. Minä voin sen tehdä, jos vaan haluan."
"Taivas varjelkoon", Rafael nauraen huudahti.
"Elä naura! Katsoin viime yönä tähdistä kohtaloasi ja minä tiedän,
ettei sinulla ole ollenkaan naurun syytä. Suuri vaara uhkaa sinua ja
voimakas kiusaus. Ja jos sinä sen myrskyn kestät, voi sinusta tulla
kamariherra, pääministeri, keisari, mitä vain haluat. Ja sinusta on
tuleva -- kautta neljän pääenkelin -- sinusta on tuleva!"
Ja vanha nainen hävisi muutamaan syrjäkujaan jättäen hämmästyneen
Rafaelin yksikseen.
"Mooses ja profeetat! Aikooko tuo vanha rouva naida minut? Mitähän
tässä perin laiskassa ja itsekkäässä persoonallisuudessa, joka minun
nimeäni kantaa, lienee sellaista, mikä niin runollisia tunteita
herättää? Kas niin, Rafael Aben-Ezra, sinulla on nyt Bran-koirasi
lisäksi vielä yksi ystävä tässä maailmassa ja siis yksi kiusa
lisää, sillä ainahan ne ystävät odottavat, että heidän ystävyytensä
ja ystäväntyönsä ja muut sellaiset asianomaisella tavalla heille
palkitaan. Onkohan se vanha rouva ehkä jostain lapsenryöstöstä
joutunut pulaan ja haluaa nyt minun vaikutustani, päästäkseen siitä
pois? -- -- -- Vielä kilometri tätä uunikuumaa taivalta, ennenkuin
kotiini pääsen!... Täytyy kai ottaa ajopelit tai kantotuoli tai
jokin sellainen ensi asemalta... ja ajaja, joka äsken on syönyt
sipulia... Mutta tietystikään en saa minkäänlaisia kulkuneuvoja,
ennenkuin olen kotini luona. Oi sinä jumalainen eetteri, kuten
Prometeus sanoo, ja te kevytsiipiset tuulet, (toivoisin nyt niiden
edes vähän puhaltavan) milloin tämä kaikki loppuukaan? Kolme ja
kolmekymmentä vuotta olen jo kiusautunut tässä hullujen ja roistojen
Baabelissa; ja kun minulla on näin inhottavan hyvä terveys, joka ei
salli luuvalon eikä vatsakouristustenkaan minuun tarttua, täytynee
minun vielä toiset kolmekymmentäkolme vuotta kärsiä täällä... Minä en
tiedä mitään, en välitä mistään enkä toivo mitään; enkä edes viitsi
pistää reikää itseeni, että sekin pieni älymäärä, mikä minussa on,
vuotaisi ulos ja minä saisin nähdä jotakin, joka todella näkemistä
ansaitsee, ja toimittaa älypahaselleni jotakin, mikä todella
olisi toimittamisen arvoista -- ellei elämä haudan tuolla puolen
osottautuisi aivan yhtä typeräksi kuin täälläkin... Milloinhan tämä
kaikki loppuu ja minä pääsen Abrahamin syliin -- tai jonkun muun
kunhan vaan en naisen!"
5 Luku.
PÄIVÄ ALEKSANDRIASSA.
Sillä välin oli Filammon goottineen yhä liukunut myötävirtaan. He
sivuuttivat toisen toisensa perästä ikivanhoja kaupunkeja, jotka nyt
olivat kuihtumassa, ja kanavan suita, jotka, kuten edellisetkin,
nyt olivat roomalaisten sorto- ja kiskomispolitikan vaikutuksesta
nopeasti rappeutumassa samoin kuin ne pellotkin joita ne kastelivat.
Eräänä iltana saapui venhe lopulta suureen Aleksandrian kanavaan.
Yön aikana meloivat he yli Mareotisjärven syvyyksien, joissa tähdet
kiiluen tuikkivat, ja seuraavan aamun sarastaessa huomasivat olevansa
keskellä maailman suurimman merisataman lukemattomia mastoja ja
meluisia laivasiltoja. Muukalaisten kirjavat parvet, kaiken maailman
kielten surina, suunnattomat kauppatavara- ja vehnäkasat, jotka
kuivassa ilmassa olivat taivasalla, Roomaan lähtevien jyvälaivojen
muodottoman suuret rungot, jotka monikerroksisina törröttivät
korkeina kuin uivat palatsit, taampana sisäsataman rakennukset --
kaikki nämä ja sadat muut ihmeet saivat nuoren munkin ajattelemaan,
ettei maailma ainakaan ensi silmäyksellä näyttänyt hyljättävältä.
Hedelmäkasojen edessä, jotka markkinavenheet olivat tuoreina
kaupunkiin tuoneet, näkyi laivasilloilla laumottain mustankiiltäviä
neekeriorjia, jotka auringonpaisteessa loikoen ja kompasanoja
lennätellen pälyivät ostajaparviin tutkivasti ja omalla tavallaan
keimaillen. Eivät he ainakaan näyttäneet olevan sitä mieltä, että
muutos erämaan aherruksista kaupungin ylellisyyteen olisi muutos
pahempaan. Filammon käänsi silmänsä pois turhuutta katselemasta;
mutta minne hän katseensa suuntasikin, uutta turhuutta se vain
kohtasi. Tämä uusien esineiden paljous pani hänen päänsä pyörälle ja
kaikkialta kuuluva melu huumasi hänen korviaan. Vähältä piti, ettei
hän senkään vertaa kyennyt tyyntymään, että voi käyttää hyväkseen
ensimmäistä tilaisuutta päästä pakoon vaarallisilta seuralaisiltaan.
"Halloo!" huusi Smid, aseseppä, kun Filammon töytäsi laivasillalle
johtaville portaille, "et kai aijo juosta tiehesi jättämättä meille
hyvästi?"
"Jää minun luokseni, poika", Wulf vanhus virkkoi. "Minä pelastin
sinut ja sinä olet minun mieheni."
Filammon pysähtyi empien.
"Olen munkki ja Jumalan mies."
"Eihän se esteenä liene. Minä teen sinusta soturin."
"Aseet, joilla taistelen, eivät ole lihasta ja verestä, ne ovat
rukoukset ja paastoaminen", vastasi Filammon parka, joka jo tunsi,
että hän tuhat kertaa paremmin tarvitsisi niitä aseita Aleksandriassa
kuin konsaan erämaassa. "Antakaa minun mennä! En ole teidän elämäänne
luotu. Minä kiitän teitä, siunaan teitä, minä rukoilen teidän
puolestanne, herra, mutta antakaa minun mennä!"
"Hän on jänishousu!" karjasi puolen tusinaa ääniä. "Miks'et antanut,
meidän tehdä hänelle niinkuin tahdoimme, Wulf prinssi? Mitä muuta
kiitosta voitkaan munkilta odottaa!"
"Minäkin olen hänelle vähän leikistä velkaa", Smid virkkoi. "Tässä on
maksu!"
Ja varman käden heittämä tappara lensi vinkuen suoraan Filammonin
päätä kohti. Parhaiksi hän ennätti väistää sen, ja ase iski hänen
taakseen marmooriseinään.
"Hyvin väistetty!" Wulf tyynesti sanoi; mutta merimiehet
ja markkina-akat ylhäällä rannalla kirkuivat murhasta, ja
tullivirkamiehet ja sataman muut virkamiehet ja poliisit riensivät
paikalle, vetäytyen kuitenkin heti takaisin kun amaali venheen
keulasta jyrisi: "Ei mitään hätää, hyvät miehet! Me olemme vain
gootteja ja tulemme tervehtimään prefektiä."
"Vain gootteja, te aasinratsastajat!" lisäsi Smid. Tämän pahaa
ennustavan nimen kuultuaan koetti koko väkijoukko näyttää aivan
välinpitämättömältä ja huomasi äkkiä, että heidän läsnäoloansa
tarvittiin kokonaan toisella suunnalla.
"Antakaa hänen mennä", sanoi Wulf astuessaan portaille. "Antakaa
pojan mennä! Aina kun olen johonkin ihmiseen vähän kiintynyt",
murisi hän itsekseen, "olen hänen suhteensa pettynyt -- ja mitäpä
muuta voisin tältäkään nulikalta odottaa. Tulkaa miehet rannalle ja
käykäämme ryypyille!"
Luonnollisesti Filammon, kun hänellä nyt oli lupa mennä, halusikin
jäädä -- ainakin käydä isäntiään kiittämässä. Vastahakoisesti hän
kääntyi lausuakseen kiitoksensa niin pian kuin mahdollista ja
tapasi Pelagian jättiläismäisine rakastajineen juuri nousemassa
kantotuoliin. Silmät maahan luotuina lähestyi hän tuota ihanaa
lohikäärmettä ja sopersi hänelle jonkun epäselvän sanan; mutta
Pelagia hempeästi hymyillen heti kääntyi häneen.
"Kerro meille vähän enemmän itsestäsi ennenkuin eroamme! Sinä puhut
niin; kaunista kreikkaa, oikeata ateenalaista. On hauskaa kuulla taas
pitkistä ajoista omaa murrettansa. Oletko koskaan ollut Ateenassa?"
"Aivan pienenä poikasena, muistelen -- tuota luulen --"
"Mitä?" Pelagia kiihkeästi kysäsi.
"Suuri talo Ateenassa -- ja hirmuinen taistelu siellä -- ja tulo
Egyptiin laivassa."
"Taivas!" huudahti Pelagia ja vaikeni. "Merkillistä! -- Tytöt, kuka
sanoikaan, että hän on minun näköiseni?"
"Minä vakuutan, ettemme mitään pahaa tarkoittaneet, me vaan sanoimme
sen leikillä", ehätti muuan joukosta.
"Minun näköiseni -- sinun täytyy tulla luoksemme. Minulla on sinulle
jotain sanomista -- sinun täytyy!" Filammon ymmärsi väärin hänen
kiihkoisan äänensä. Hän teki tahtomattaan torjuvan liikkeen ja oli
valmis juoksemaan tiehensä. Pelagia purskahti nauruun.
"Elä toki, poika parka, ole niin turhamainen, että epäilisit jotain.
Tule vain! Luuletko, ettei minulla ole sinulle sanottavana mitään
muuta kuin hassutuksia? Tule käymään luonani. Se voi olla sinulle
hyödyksi. Minä asun" -- hän sanoi jonkun hienon kadun nimen, joka
painui vastoin tahtoakin Filammonin mieleen vaikka hän itsekseen
pyhästi lupasi, ettei kutsua noudattaisi.
"Jätä nyt se villi mies ja tule", ärähti amaali kantotuolista. "Et
kai aijo kääntyä nunnaksi?"
"En ainakaan niin kauvan kuin se mies, jonka kaikkein ensiksi tässä
maailmassa tapasin, on elossa", Pelagia vastasi nousten kantatuoliin
ja antaen samalla mitä ihanimman, valkoisen kantapään ja nilkan
pistää esiin ampuakseen siten partialaisen lailla nuolen vielä
paetessaankin. Mutta se ei osunut Filammoniin, jonka lukemattomat
nauravat palvelijat olivat jo tunkeneet syrjään keskelle koreja,
pukulaatikoita ja lintuhäkkejä. Hän oli iloinen päästessään
pakenemaan häntä ympäröivään Baabeliin ja ryhtyi heti kyselemään
tietä patriarkan talolle.
"Patriarkan talolle?" vastasi mies, jolle hän ensiksi teki
kysymyksen. Hän oli pieni, hoikka, tummaihoinen, ja vilkassilmäinen
mies, joka vieressään hedelmäkori, paistatti päivää muutamalla
tukilla ja miettiväisenä papyyrussauvaansa pureskellen terävästi
tarkasteli muukalaisia. "Minä tiedän sen; tietysti minä tiedän sen;
koko Aleksandrialla on syytä kyllin tietää missä patriarkan asunto
on. Oletko munkki?"
"Olen."
"Kysy sitte munkeilta tietäsi. Et tarvitse kauan kävellä, ennenkuin
jonkun heistä tapaat."
"Mutta enhän edes tiedä mihin suuntaan on mentävä. Mitä sinulla on
munkkeja vastaan, mies hyvä?"
"Kuule, nulikka! Sinä näytät olevan liian avosydäminen munkiksi. Elä
sentään luulottele, että sellaisena kauan pysyt. Jos kykenet täällä
kuukauden päivät kantamaan lampaannahkaa ja kiertämään kirkkoja,
oppimatta valehtelemaan, panettelemaan ja rähisemään ja ottamaan
osaa kapina-ja murhailveilyihin -- niin silloin olet mies parempi
kuin luulenkaan. Minä, herra, olen kreikkalainen ja filosofi, vaikka
maallisen elämän pyörrevirta ehkä on, ja todella onkin, sulkenut
taivahisen kipinäni kantajan hahmoon. Sen vuoksi, nuorukainen",
jatkoi pikku mies hypäten pystyyn pölkylle kuin suuttunut apina ja
tehden sauvallaan mahtavan liikkeen, "senvuoksi kannan minä koko
munkkien sukukuntaa kohtaan kolminkertaista vihaa. Ensiksi vihaan
minä heitä miehenä ja aviomiehenä... sillä kaunottarien -- tai
heidän vastakohtiensa -- suosiosta olen minä osalla sellaisella kuin
olen, ja jos munkit saisivat ilkeämielisen tahtonsa täytetyksi, eivät
he jättäisi maailmaan miehiä eivätkä naisia. Yhden ainoan sukupolven
aikana hävittäisivät he koko ihmiskunnan vapaaehtoisen itsemurhan
kautta! Toiseksi vihaan minä heitä kantajana, sillä jos kaikki
ihmiset olisivat munkkeja, ei kukaan olisi laiska, ja koko kantajien
ammattikunta kuolisi työn puutteesta. Kolmanneksi vihaan minä heitä
filosofina, sillä samoin kuin väärä raha on oikean rinnalla inhottava
samoin inhottaa munkkien järjetön ja eläimellinen asketismi kaikkia
niitä, jotka kuten minä filosofeista alhaisin, halajavat elää
puhtaan järjen vaatimusten mukaista elämää ja koettavat harjoittaa
loogillista ja järjestelmällistä itsensä hillitsemistä?"
"Sano minulle", Filammon naurahtaen kysäsi, "kuka on ollut opettajasi
filosofiassa?"
"Klassillisen viisauden lähde, itse Hypatia. Kuten se muinaisajan
viisas -- nimi on munkille yhdentekevä -- joka öisin teki työnsä
että päivät saisi tutkia, olen minä hänen luentohuoneensa pyhällä
sisäänkäytävällä päällysvaatteiden ja päivänvarjojen vartijana, että
saisin imeä itseeni taivaallista viisautta. Nuoruudestani asti olen
tuntenut, että sieluni on tuota aineellisuuteen kiintynyttä rahvasta
korkeammalla. Hän sai minulle selviämään sen ihanan tosiseikan, että
minä olen kipinä itse jumaluudesta. Langennut tähti olen kyllä,
herrani!" jatkoi hän miettiväisesti ja hiveli kädellään laihaa
vatsaansa -- "langennut tähti -- langennut -- niin sanoakseni, jos
filosofian arvo sellaista vertausta kärsii, alhaisemman maailman
sikojen sekaan -- ja aivan itse sikopahnaan. -- Mutta minä näytän
sinulle sittekin tien arkkipiispan luo. Onhan se filosofillinen ilo
saada näyttää aarteitaan vaatimattomalle nuorukaiselle. Ehkä autat
minua kantamaan tätä hedelmäkoria?"
Ja pikku mies hyppäsi alas tukilta, asetti korinsa Filammonin pään
päälle ja läksi astumaan ylös läheistä katua.