luonnollisena, että hän olisi muitta mutkitta musertanut voitetun
vastustajansa kallon. Se oli tapaus, jota he luonnollisesti olisivat
syvästi valittaneet, mutta jota he kunniallisina miehinä eivät
olisi millään tavoin estäneet. Enintään olisivat he lohdutuksekseen
toverinsa kuolemasta nylkeneet voittajan elävänä, "kaivertaneet
hänet verikotkaksi", tai keksineet jonkun muun juhlallisuuden, joka
osottaisi heidän suruaan ja tuottaisi kuolleen sielulle lohdutusta.
Smid nousi ylös, kirves kädessään, ja katsahti ympärilleen -- kai
nähdäkseen mitä muut häneltä nyt odottivat. Hän yritti kohottamaan
aseensa lyöntiin... Filammon katsoi häntä istualtaan tyynesti
kasvoihin... Soturivanhuksen silmät sattuivat joenrantaan, joka nyt
nopeasti kulki heidän ohitsensa, ja kun hän siitä näki heidän toden
teolla soluvan taas alas virtaa, ilman että yritettiinkään sitä
estää, hän laski kirveen kädestään ja istuutui tyynesti entiselle
paikalleen, hämmästyttäen siten katselijoita yhtä paljon kuin
Filammonkin.
"Viisi minuuttia komeata ottelua, eikä ketään tapettu! Se on
häpeällistä!" joku huudahti. "Verta meidän täytyy nähdä, ja
mieluummin sinun, munkki herra, kuin parempiesi", -- ja hän kävi
Filammon paran kimppuun.
Hän lausui seurueen mielipiteen. Kamppailu oli herättänyt heissä
uinuvan pedon ja heidän täytyi nyt saada verta. Yhtenä miehenä
ponnahtivat he pystyyn ja kaataen Filammonin selälleen ryhtyivät
keskustelemaan tappotavasta. Heissä ei ollut kelttien tai
egyptiläisten raivoa, vaan juttelivat he asiasta teutooneille
ominaisella tyyneydellä ja ilkamoivalla julmuudella.
Filammon tyytyi ääneti kohtaloonsa -- jos tyytymisellä on mitään
tekemistä sen mielentilan kanssa, kun oudot ja ihmeelliset
yllätykset saattavat ihmisen niin kokonaan pois tasapainosta, että
kummallisimmatkin teot ja kohtalot tuntuvat luonnollisilta. Hänen
äkkipikainen lähtönsä Laurasta, se uusien ajatusten ja tekojen
maailma, johon hän oli joutunut, ne oudot toverit, joiden seuraan
hän oli sekaantunut, olivat irroittaneet hänet niin täydellisesti
entisistä kiinnekohdistaan, että mitä tahansa saattoi nyt hänelle
tapahtua. Hänellä, joka oli luvannut, ett'ei koskaan katsoisi
naiskasvoihin, hänellä oli nyt, syistä, joille hän ei mahtanut
mitään, seuranaan kokonainen laivalastillinen tuon hyljittävimmän
sukukunnan hyljittävimpiä olennoita. Ja kun se pahin nyt kerran
oli tapahtunut, täytyi kaiken muun, mikä tapahtuisi, olla pahinta
parempaa. Sitäpaitsi, hän oli lähtenyt maailmaa näkemään -- ja tämä
kai oli yksi sen puolia. Niin hän päätti nähdä sen, ja nauttia
menettelynsä hedelmät.
Ja varmasti hän seuraavassa tuokiossa olisikin saanut nauttia niistä
jollain niin kamalalla tavalla, ettei siitä voi mainitakaan; mutta
kun syntisilläkin naisilla on sydän rinnassaan, huudahti Pelagia:
"Almarik! Almarik! Elä salli heidän! En voi kestää sitä!"
"Soturit ovat vapaita miehiä, kultaseni ja tietävät mikä sopii. Ja
mitäpä moisen nulikan elämä sinulle merkitsee?"
Ennenkuin hän ennätti estää, oli Pelagia hypännyt pystyyn ja
tunkeutunut keskelle julmien miesten nauravaa piiriä.
"Säästäkää häntä! Säästäkää hänet minun vuokseni!" hän parkasi.
"Ai, ai, ihana impi, elä keskeytä soturien toimia!"
Silmänräpäyksessä Pelagia tempasi vaipan ympäriltään ja heitti sen
Filammonin päälle. Seisoen siinä, kauniin vartalonsa pieninkin piirre
selvästi ohuen ja harvan harsoverhon alta näkyvänä, hän lausui:
"Yrittäköön se, ken uskaltaa, koskea häneen tämän vaipan alta --
vaikka se onkin safraninvärinen!"
Gootit peräytyivät... Pelagiaa itseänsä kohtaan heillä ei ollut
enempää kunnioitusta kuin muillakaan. Mutta sinä hetkenä hän ei
ollut Aleksandrian pahin portto, vaan nainen, ja isiltäperitylle
naisenkunnioitukselle uskollisina he katsahtivat hänen leimuaviin
silmiinsä, joissa jalo osanottavaisuus ja suuttumus ja myös naisen
pelko kuvastui, -- ja he vetäytyivät ulommaksi kuiskaillen keskenään.
Hetkisen vielä näytti epävarmalla, voittaisiko hyvä vai paha, kun
Pelagia tunsi raskaan käden olallaan ja taakseen katsoessaan näki
Wulfin, Ovidan pojan.
"Mene paikallesi, kaunis nainen! Miehet, minä vaadin pojan itselleni.
Smid, anna hänet minulle. Hän on sinun. Sinä olisit voinut hänet
surmata, jos olisit tahtonut, mutta sinä et tahtonut; eikä kukaan
muukaan saa sitä tehdä."
"Anna hänet meille, Wulf prinssi. Emme ole nähneet verta moneen
päivään!"
"Olisitte saaneet nähdä sen jokena juoksevan, jos teillä olisi ollut
päätä lähteä eteenpäin. Poika on minun ja uljas poika hän onkin. Hän
on juuri pannut soturin allensa ja säästänyt hänen henkensä; ja me
teemme hänestä soturin palkinnoksi."
Ja hän nosti munkin jaloilleen.
"Sinä olet nyt minun. Pidätkö tappelusta?"
Filammon ei ymmärtänyt kieltä, jolla häntä puhuteltiin, eikä voinut
kuin pudistaa päätään. Mutta jos hän olisi ymmärtänyt, ei hän olisi
voinut puhtaalla omallatunnolla vastata kieltävästi.
"Hän pudistaa päätään! Hän ei pidä siitä! Hän on pelkuri! Antakaa
hänet meille!"
"Minä olen kuninkaita kaatanut silloin kuin te sammakoita
ammuskelitte!" Smid huudahti. "Kuulkaa minua poikani! Lurjus käy
alussa kovasti kiinni, mutta otteensa höltyy kohta, sillä hänen
verensä pian kuumenee ja pian jäähtyy. Uljaan miehen ote käy sitä
vankemmaksi mitä kauemmin hän pitää kiinni, sillä Odinin henki tulee
hänen päällensä. Minä tunsin tämän pojan kouran kurkussani; ja
hänestä tulee mies; ja minä teen hänestä miehen. Me voimme kumminkin
käyttää häntä nyt heti hyödyksemme; antakaa hänelle airo."
"No niin", Filammonin uusi suojelija virkkoi, "voihan hän yhtä hyvin
soutaa meitä, kuin me häntä; ja jos kerran meidän on mentävä lehmän
kuolemaa kohti ja Heelin manalaan, niin mitä pikemmin sinne menemme,
sitä parempi."
Ja miehet asettuivat jälleen airojensa ääreen ja Filammonille
annettiin yksi niistä. Hän hoiti sitä sellaisella voimalla ja
kätevyydellä, että hänen äskeiset kiusaajansa, jotka huolimatta
satunnaisesta murha-innostaan, olivat pohjaltaan hyväluontoisia,
kunniallisia miehiä, taputtivat häntä selkään ja kehuskelivat häntä
yhtä sydämmellisesti kuin he äsken olisivat kiduttaneet hänet
kuoliaaksi. Kaikki, jotka eivät olleet airoissa käsin, menivät sitte
keulaan tarkastelemaan äsken tappamaansa petoa. He tunnustelivat
sitä päästä pyrstöön asti, työnsivät päänsä sen kitaan, koettelivat
puukkojaan sen kylkeen ja vertailivat sitä kaikkiin samanlaisiin
ja erilaisiin petoihin, joita he olivat nähneet. He nauroivat ja
osottelivat elukkaa toisilleen ilkamoiden ja lapsellisesti ihmetellen
kuin parvi koulupoikia. Lopuksi Smid, joka oli seurueen neromies,
ratkaisi vertaileva-eläintieteellisen kysymyksen huudahtaen:
"Hitto vieköön! Nyt tiedän mitä se enimmin muistuttaa. Se on
kuin yksi niitä suuria, sinertäviä luumuja, joista kaikki saimme
vatsataudin ollessamme leirillä puutarhoissa Ravennan luona!"
4 Luku.
MIRJAM.
Eräänä aamuna samalla viikolla Hypatian suosikkiorja astui peloissaan
hänen huoneeseensa.
"Se vanha juutalaisnainen, neiti -- se akka, joka viime aikoina on
niin usein kurkistellut tuolta muurinjuurelta -- pilkisti eilisiltana
sisään ja oli meidät kaikki mielipuoliksi säikäyttää. Me kaikki
sanoimme, että hänellä jos kellään, on kateen silmä --"
"No, mitä hänestä?"
"Hän on siellä alhaalla ja tahtoo puhua kanssanne. Ei siltä, että
minä hänestä välittäisin; minulla on taikakaluni -- kai teilläkin on?"
"Tuhma tyttö! Ne, jotka ovat perehtyneet, kuten minä, jumalien
salaisuuksiin, voivat henkiä uhmata ja niitä hallita. Luuletko, että
Pallas Atheenen suosikki alentuisi taikoja tekemään. Lähetä hänet
luokseni!"
Tyttö poistui heittäen emäntäänsä katseen, josta ilmeni kunnioitusta
mutta samalla epäluuloa hänen ylpeätä vakuutustaan kohtaan. Kun hän
palasi, tuoden Mirjamin mukanaan, pysytteli hän vaatimattomasti eukon
takana, välttääksensä noita sisiliskonsilmiä, jotka hänet olivat
niin pahanpäiväisesti pelottaneet, ja siten päästäkseen liiaksi
koettelemasta taikakalunsa voimaa.
Mirjam astui sisään ja edeten paikallaan istuvan ylpeän naisen eteen,
kumarsi lattiaan asti, mutta ei kumminkaan hetkeksikään ottanut
katsettaan Hypatian kasvoilta.
Hänen naamansa oli ryppyinen ja luiseva, huulet olivat paksut ja
teräväpiirteiset ja niissä kuvastui omituinen sekotus voimaa ja
aistillisuutta. Mutta mikä hänessä heti veti Hypatian huomion
puoleensa ja vastoin tahtoa sen vangitsi, se oli tuo kuiva, säihkyvä,
sysimusta silmäpari, joka kultarahoilla koristettujen hiussuortuvien
välistä tuijotti harmahtavien kulmakarvojen alta. Hypatia ei voinut
kääntää katsettaan pois noista silmistä ja hän punastui ja tunsi
sangen epäfilosofista suuttumusta selvään huomatessaan, että akka
tahtoi hänen juuri niihin katsovan ja tuntevan niiden omituista
vaikutusta.
Hetken vaitiolon jälkeen Mirjam veti poveltaan kirjeen ja uudelleen
syvään kumartaen ojensi sen Hypatialle.
"Keneltä tämä on?"
"Kai sen kirje itse sanoo teille, kaunis, onnellinen, teräväjärkinen
neito", akka vastasi matelevasti ja mielistelevästi. "Mitenpä vanha
juutalaisparka ylhäisten salaisuuksista tietäisi."
"Ylhäisten?" --
Hypatia katsahti sinettiin, jolla silkkinauha oli kirjeen ympärille
kiinnitetty. Se oli Oresteen ja hänen oli käsialakin... "Merkillistä,
että hän moisen sanantuojan valitsi! Mikä sanoma sellaista
salaperäisyyttä vaati?"
Hän kutsui sisään orjattaren:
"Anna tämän naisen odottaa etuhuoneessa", käski hän.
Mirjam poistui takaperin, syvään kumarrellen.
Kun Hypatia katsahti kirjeen yli nähdäkseen oliko hän yksin, huomasi
hän tuon ilkeän katseen yhä olevan häneen suunnattuna, ja naisen
kasvoilla oli ilme, joka häntä puistatti ja pöyristytti, ilman että
hän käsitti syytä siihen.
"Mikä hullu minä olenkin. Mitäpä mokoma akka minuun kuuluisi? Mutta
nyt kirjeeseen."
"Jaloimmalle ja ihanimmalle filosofian opettajattarelle, Atheenen
lemmikille, hänen oppilaansa ja orjansa lähettää tervehdyksen." -- --
"Orjani! Eikä mitään nimeä!"
"On olemassa niitä, jotka ovat sitä mieltä että Honoriuksen
lemmikkikana, joka kantaa Ikuisen kaupungin nimeä, höystyisi paremmin
uuden hoitajan hoivissa, ja Afrikan käskynhaltijan ovat kuolemattomat
jumalat ja hän itse määränneet nyt kaitsemaan Cæsarien kanatarhaa --
ainakin niin kauan kuin Ataulf ja Placidia ovat poissa. On olemassa
myöskin niitä, jotka ovat sitä mieltä, että Numidian jalopeura ja
Egyptin krokodiilit voitaisiin hänen poissaollessaan pakottaa ikeen
alle, ja että maatila, jota sellainen pari kyntäisi ja joka ulottuisi
Niilin ylimmistä putouksista Herkuleen pylväihin asti, viehättäisi
filosofiakin. Mutta niin kauan kuin kyntäjällä ei ole nymfiään, on
Arkadia epätäydellinen. Mitäpä Dionysos olisi ilman Arianea, Ares
ilman Afroditeetä, Zeus ilman Heraa? Artemiillakin on Endymionsa;
Atheene yksin on aviotta, mutta vain siksi, että Hefaistos oli liian
karkea kosia. Sitä ei ole hän, joka nyt Atheenen edustajalle tarjoaa
tilaisuuden jakaa se, mikä hänen viisautensa avulla olisi mahdollista
saavuttaa, mutta ilman sitä olisi mahdoton. _Fonanta sunetoisin_.
Onko tuo tähänasti voittamaton Eros nyt kadottava jaloimman otuksen,
mitä kohti hän koskaan on jousensa ojentanut?..."
Jos Hypatian kasvot äsken juutalaisakan tuikean katseen edessä
olivat kalvenneet, palasi niille nyt puna sitä nopeammin, rivi
riviltä lukiessaan merkillistä kirjettä. Lopuksi hän, rutistaen sen
kädessään, nousi ja kiiruhti viereiseen kirjastohuoneeseen, missä
Theon istui kirjojensa ääressä.
"Isä, tiedätkö mitään tästä? Katso, mitä Orestes on minulle rohjennut
lähettää katalan juutalaisakan kautta!" -- Ja hän levitti kirjeen
isänsä eteen, ja jäi kärsimättömänä odottamaan. Ylpeys ja suuttumus
kuohui hänessä. Vanhus luki kirjeen hitaasti ja tarkkaavaisesti ja
katsahti sitten ylös, eikä sen sisällys näyttänyt vaikuttaneen häneen
vastenmielisesti.
"Mitä isä?" Hypatia vähän nuhtelevasti kysyi. "Etkö sinäkin tunne
sitä loukkausta, joka on tyttäreesi suunnattu?"
"Rakas lapseni", vanhus mietteissään vastasi, "etkö älyä, että hän
tarjoaa sinulle --"
"Ymmärrän, mitä hän minulle tarjoaa, isä. Afrikan kuningaskunnan.
Minun pitäisi laskeutua tieteen kukkuloilta tutkistelemasta sen
muuttumattomia ja sanoin selittämättömiä ihanuuksia, alas maallisen,
jokapäiväisen elämän rumille pelloille ja maatiloille. Minun pitäisi
ruveta valtiollisten keinottelijoiden kätyriksi ja tuon matelevan
rahvaan syntien ja valheitten ja pyyteitten välikappaleeksi! Ja
palkinto, minkä hän minulle tarjoo -- minulle, puhtaalle, vapaalle
neidolle -- on -- hänen kätensä! Pallas Atheene! Etkö punastu lapsesi
kera?"
"Mutta lapseni -- lapseni -- kokonainen valtakunta --"
"Voisiko koko maailmankaan kuninkuus korvata kadotettua
itsekunnioitustani ja ylpeyttäni? Säästäisikö se poskeni häpeän
punasta joka kerta kun muistaisin kantavani inhottavaa ja alentavaa
vaimon nimeä. Olla miehen omaisuus ja hänen nukkensa -- mukautua
hänen oikkuihinsa -- kantaa hänen lapsiaan -- kuluttaa itseni
vaimon vastenmielisissä tehtävissä -- ei enää voida kunnioittaa
itseään puhtaana ja itsetietoisena vaan joka hetki muistaa, ettei
kauneutenikaan enää olisi Atheenen rakkaudestaan minulle antama
todistus vaan miehen leikkikalu! Ja sellaisen miehen! Irstas,
sydämetön hekumoitsija, joka vuosikausia on hakenut seuraani vain
noukkiakseen jäännökset jumalien juhla-aterioilta ja käyttääkseen ne
sitte omiin alhaisiin, maallisiin tarkoituksiinsa. Olen rohkaissut
häntä liiaksi -- minä turhamielinen hupakko! Ei, teen vääryyttä
itselleni! Se oli vain siksi että ajattelin -- kuvittelin, -- että
hänen läsnäolonsa herättäisi rahvaassa kunnioitusta kuolemattomien
jumalien asiaa kohtaan ja lisäisi niiden vaikutusvoimaa. Olen
koettanut maallisilla polttoaineilla lisätä tulta taivaallisten
alttareille! Ja tämä nyt on ansaittu palkkani! Minä kirjoitan hänelle
paikalla, maksan loukkauksen loukkauksella, käytän hänen omaa,
sopivaa sanansaattajaansa!"
"Taivaan nimessä, tyttäreni! Isäsi tähden, -- minun tähteni, Hypatia;
-- oma ylpeyteni, iloni, ainoa toivoni, -- sääli harmaita hiuksia!"
Ja vanhus heittäytyi hänen jalkojensa juureen syleillen rukoilevasti
hänen polviaan.
Hän nosti hellästi isänsä ylös, kietoi kauniit käsivartensa hänen
ympärillensä ja painoi hänen päänsä valkoista olkapäätään vasten.
Vuolaat kyyneleet helmeilivät hänen silmistään vanhuksen harmaille
hapsille, mutta hänen suunsa oli jäykkä ja päättäväinen.
"Ajattele ylpeyttäni -- minun mainettani oman maineesi vuoksi --
ajattele minua... Ei itseni vuoksi! Tiedät, etten itsestäni välitä!"
vanhus nyyhkytti. "Mutta kuolla nähden sinut hallitsijattarena!"
"Ellen minä ensin kuolisi lapsivuoteeseen, isä, kuten kuolee moni
nainen, joka on ollut kyllin heikko antautuakseen orjaksi ja
alistuakseen tuskiin, jotka vain orjille sopivat."
"Mutta -- mutta", vanhus hoki vaivaten hämmentyneitä ajatuksiaan
keksiäkseen jonkun syyn, joka olisi siksi kaukana luonnollisuudesta
ja terveestä järjestä, että se vaikuttaisi hänen kauniiseen
haaveilijaansa-. "Mutta ajattele jumalien asiaa! Mitä sen hyväksi
saisitkaan aikaan!... Muista Julianusta!"
Hypatian kädet hervahtivat äkkiä alas. Niin; todellakin! Ajatus
välähti hänen aivoissaan viehättävänä ja samalla pelottavana.
Lapsuuden unelmat muistuivat nopeasti selvinä hänen mieleensä.
Temppelejä -- uhreja -- pappeja -- kouluja -- museoita! Mitä hän
saisikaan aikaan! Mitä hän tekisikään Afrikan hyväksi! Saisipa hän
vain kymmenisen vuotta pitää valtaa kädessään, niin tuo vihattu
kristityn nimi olisi unohdettu ja Atheenen mahtava, norsunluuhun ja
kultaan kaiverrettu kuvapatsas vartioisi tyynenä ja voitonriemuisena
pakanallisen Aleksandrian satamia -- Mutta hinta!
Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja katkeriin kyyneliin herahtaen
poistui hitaasti huoneeseensa koko ruumiinsa vavahdellessa
sisällisestä taistelusta.
Vanhus katsoi huolestuneena ja hämillään hänen jälkeensä ja seurasi
sitten empien häntä. Hän istui pöytänsä ääressä kasvot käsien
varassa. Vanhus ei uskaltanut häiritä häntä. Kaiken sen hellyyden,
viisauden ja hurmaavan kauneuden lisäksi, joista vanhuksen sydän joka
päivä nautti, uskoi hän tyttärensä omaavan ne yliluonnolliset lahjat
ja voimat, jotka tämä niin häikäilemättä väitti itsellään olevan. Ja
hän jäi seisomaan ovipieleen katsellen tytärtään ja rukoillen kaikkia
jumalia ja haltijoita Atheenesta aina hänen suojelushenkeensä asti,
että ne muuttaisivat päätöksen, jota vastaanpanemaan hän oli liian
heikko ja hyväksymään taas liian järkevä.
Viimein oli taistelu ohi ja Hypatia kohotti katseensa, joka oli
jälleen kirkas, tyyni ja juhlallinen.
"Olkoon niin. Kuolemattomien jumalien vuoksi -- taiteen, tieteen
ja tiedon ja filosofian vuoksi -- Olkoon niin. Jos jumalat uhria
vaativat, olen minä heidän käytettävänään. Jos Kreikan laivasto
ei nytkään voi neitsyttä uhraamatta laskea voittaen ja sivistäen
ulapalle, panen minä kaulani alttiiksi uhripuukolle. Isä, elä enää
kutsu minua Hypatiaksi, vaan Iphigeniaksi!"
"Ja minäkö olisin Agamemnon?" vanhus kysyi koettaen
ilonkyyneleittensä keskeltä leikkiä laskea. "Sinä kai pidät minua
kovin julmana isänä; mutta --".
"Säästä minua isä -- olen sinua säästänyt."
Ja Hypatia ryhtyi kirjoittamaan vastaustaan.
"Olen hyväksynyt hänen tarjouksensa -- vaikka ehdollisesti. Ja
siitä, onko hänellä rohkeutta täyttää tuo ehto tai ei, riippuu --
Elä kysy, mikä se on. Kun Kyrillos on kristityn rahvaan johtaja,
voi olla parempi sinulle, isä, että voit kieltää tietäväsi mitään
vastaukseni sisällöstä. Tyydy siihen. Olen vastannut niin, että jos
hän menettelee niinkuin sinä tahtoisit hänen menettelevän, menettelen
minä niinkuin sinä tahtoisit minun menettelevän."
"Ethän vain ole ollut liian äkkipikainen. Ethän vain ole vaatinut
häneltä jotain, jota hän yleisen mielipiteen vuoksi ei uskalla
julkisesti tunnustaa mutta jonka hän kyllä sallisi sinun tekevän kun
kerran --"
"Olenpa niinkin. Jos minun täytyy uhriksi antautua, vaadin, että
uhripappi ainakin on mies eikä mikään heittiö ja tuuliviiri. Jos
hän uskoo kristittyjen uskontoon, puolustakoon hän sitä väitöksiäni
vastaan, sillä sen tai minun täytyy kukistua. Jos hän ei usko --
kuten luulenkin -- niin lakatkoon valheessa elämästä ja syytämästä
suustaan häväistyksiä kuolemattomia kohtaan, häväistyksiä, joita
hänen sydämensä ja järkensä paheksuu!"
Ja hän kutsui jälleen orjattarensa, antoi hänelle kirjeen
sanaakaan virkkamatta, sulkeutui huoneeseensa ja koetti syventyä
Plotinus-tutkimuksiinsa. Mutta mitäpä merkitystä metafysikan
pilventakaisilla haaveiluilla oli hänelle näissä inhimillisten
tunteitten todellisissa ristiriidoissa? Mitä hyödyttivät nuo
määrittelyt siitä miten yksityiset sielut kehittyvät yhdestä
yhteisestä, kun hänen oman sielunsa oli yksin ja omalla
vastuullaan täytynyt tehdä niin vaikea päätös? Tai mitä hyödytti
kirjoitella kynällä ja musteella kauniita sanoja korkeimman
Järjen muuttumattomuudesta, kun hänen oman järkensä oli henkensä
edestä täytynyt taistella epäilyksien pimeällä, myrskyisellä ja
rannattomalla merellä? Voi miten suuremmoiselta, selvältä ja
loogilliselta kaikki olikaan näyttänyt vielä puolen tuntia sitte.
Ja miten kumoamattomasti hän oli eri päätelmien kautta todistanut,
ettei pahaa ollut olemassa -- että paha oli vain hyvän alhaisempi
muoto, yksi sen suuren hengen lukemattomista tuotteista, joka ei
voinut erehtyä eikä muuttua. Tuo muoto oli vain niin omituinen ja
salaperäinen, että se herätti vastenmielisyyttä kaikissa muissa
paitsi filosofeissa, jotka olivat oppineet näkemään sen haaran,
mikä tuon näöltään karvaan hedelmän yhdisti siihen täyskelpoiseen
alkujuureen, josta se oli versonut. Kykenikö hän tässäkin näkemään
tuon haaran -- ymmärtämään jotain yhteyttä olevan puhtaan ja
korkeimman Järjen ja tuon irstaan ja roistomaisen Oresteen
mielistelyjen välillä? Eikö tämä ollut puhdasta pahaa, pahaa, jossa
ei ollut tippaakaan olleesta, olevasta tai tulevasta hyvästä?...
Totta kyllä että hän voisi kaikesta huolimatta säilyttää henkensä
puhtaana; hän uhraisi vain alhaisen ruumiinsa ja jalostaisi
itseuhrinsa kautta sieluansa. -- -- -- Mutta eikö tämä juuri lisäisi
uhrin kammottavaisuutta, tuskallisuutta ja pahuutta -- tuota ainakin
hänelle mitä todellisinta pahuutta, jota ei voinut olemattomaksi
selittää? Ja kumminkin jumalat sitä vaativat! Olivatko he tässä
oikeudenmukaiset ja armeliaat? Sopiko heidän arvolleen kiduttaa
häntä, heidän viimeistä, uskollista papitartaan? Vaativatkohan he
sitä? Eikö sitä jumalilta vaatinut joku vielä heitä korkeampi olemus,
jonka ilmauksia, välikappaleita ja leikkikaluja he vain olivat?
-- Tai vaatiko siltä uhria vielä sitäkin korkeampi olemus -- joku
nimetön, järkähtämätön kohtalo, jonka uhreja olivat Orestes ja hän
ja koko taivas ja maa, joita väistämätön pyörre laahasi avuttomina,
toivottomina kohti kullekin määrättyä päämaalia? -- Ja hänelle oli
tämä määrätty! Sitä ajatusta ei jaksanut kestää, se huimasi päätä.
Ei, hän ei tahtonut totella! Hän panisi vastaan! Prometheun lailla
hän uhmaisi kohtaloa, katsoisi sitä silmästä silmään, tuli mikä tuli!
Ja hän hypähti pystyyn pyytääkseen kirjeensä takaisin... Mirjam oli
mennyt ja hän heittäytyi lattialle ja itki katkerasti.
Eikä hän varmastikaan olisi tyyntynyt, jos olisi nähnyt Mirjam
vanhuksen kiiruhtavan likaiseen kotiinsa juutalaiskorttelissa,
avaavan ja lukevan siellä kirjeen, ja sinetöivän sen jälleen
niin taitavasti ettei terävinkään silmä olisi voinut huomata
muutosta. Ja vielä vähemmin hän olisi tyyntynyt jos olisi kuullut
keskustelun, joka tapahtui Oresteen palatsin kesähuoneessa, mainitun
korkea-arvoisen valtiomiehen ja Rafael Aben-Ezran välillä. He
loikoivat vastatusten kumpikin leposohvallaan ja arpapelin ääressä
kuluttivat vastausta odotellessaan pitkiksi venyviä hetkiä.
"Taas kaksoset! Te olette paholaisen kanssa liitossa, Rafael!"
"Siitäpä näyttää", Rafael vastasi pyyhkäisten kultakolikot
taskuunsa...
"Milloin luulette sen akan palaavan?"
"Kun on lukenut läpi teidän kirjeenne ja Hypatian vastauksen."
"Lukenut ne?"
"Tietysti. Ette kai luule hänen olevan niin typerä, että kulettaisi
sanaa, tietämättä mitä se merkitsee? Elkää suuttuko;: ei hän juorua.
Hän antaisi vaikka toisen noista hehkuvista hiilistä, joita hän
silmikseen nimittää, saadakseen asian onnistumaan."
"Minkä vuoksi?"
"Teidän ylhäisyytenne kyllä sen älyää, kun vastaus saapuu. Siellä hän
onkin; kuulen askelia käytävässä. Mutta lyödäänpä vetoa ennenkuin he
tulevat sisään. Minä panen kaksi yhtä vastaan siitä, että Hypatia
vaatii teitä kääntymään pakanaksi."
"Mistä lyödään vetoa? Neekeripojista?"
"Mistä vain haluatte."
"Olkoon menneeksi. Sisään, orjat!"
Hypokorisma astui nyrpeän näköisenä sisään.
"Se juutalaisraivotar on tuolla ulkona kirje kädessään ja on niin
häpeämätön, ettei anna minun tuoda sitä sisälle."
"Tuo sitte akka sisään. Pian!"
"Mitähän varten sitte minä täällä olen, jos teillä on salaisuuksia,
joita minä en saisi tietää" mutisi nokkaviisas orja.
"Tahdotko saada sinisiä piirtoja noille valkoisille kupeillesi, sinä
apina?" Orestes ärjäsi. "Jos haluttaa, niin nahkapiiska riippuu
tuossa valmiina."
"Pannaanpa hänet pariksi tunniksi tuohon polvilleen pöydäksemme",
Rafael virkkoi, "kuten ennen tapasitte armenialaisille tytöille
tehdä."