ovat yhtenä miehenä hänen puolellaan, jos vain hän saa haalituksi
kokoon rahaa, millä vaihtaa heidän lyijypäiset keppinsä hyvään
teräkseen."
"Hyvä, saatte mennä... Vai niin. Sadalla tuhannella se olisi tehty",
hän itsekseen puhui Rafaelin kumarrellen poistuessa. "Hän ei saa
niitä kokoon. Eikä tiedä sentään; sillä miehellä on Juliuksen pää. Hm
-- tuo Attalus tyhmyri puhui Egytin yhdistämisestä Länsi-Roomaan...
Eikä hullumpi ajatus olekaan. Mikä tahansa on parempi kuin kuulua
tylsäjärkisen lapsen ja kolmen tekopyhän mummon vallan alle. Joka
päivä pelkään heidän julistavan minut pannaan jostain loukkauksestani
Pulkerian siveyttä vastaan."
... "Heraklian Rooman keisarina... ja minä herra ja valtijas meren
tällä puolen... ja donatistilaiset taas usutettuina oikeauskoisten
kimppuun, tehdäkseen kaikessa rauhassa toisistaan lopun... ei enää
Kyrillon vakoiluja ja juoruja Konstantinopoliin... Eipä hulluimpaa...
Mutta toisekseen... siitä olisi niin paljon vaivaa!"
Näin sanoen Orestes meni kolmanteen lämpimään kylpyynsä sinä päivänä.
3 Luku.
GOOTIT.
Kaksi päivää nuori munkki meloen lipui nopeasti alas Niiliä.
Kaihoten katseli hän, miten kaupunki kaupungin, kylä kylän
perästä jäi hänen taakseen. Hän seurasi niitä silmillään kunnes
rantatöyryt peittivät ne taakseen, ja vaivasi aivojaan arvailemalla,
minkälaisilta nuo komeat rakennukset ja puistot lähempää katsoen
näyttäisivätkään ja minkälaista elämää nuo sankat ihmisparvet
viettivät, jotka tunkeilivat satamissa ja päättömänä jonona kävelivät
tai ajoivat pitkin kumpaakin rantaa korkealla kulkevia teitä.
Hän vältti huolellisesti kaikkia vastaan tulevia aluksia rikkaan
tilanomistajan tai kauppiaan kultaa hohtavasta huvijahdista heikkoon,
tyhjien tynnörien kannattamaan lauttaan saakka, jota kuletettiin
suistomaan markkinoilla myytäväksi. Silloin tällöin tapasi hän
seurueen munkkeja vetämässä nuottaa jossain tyynessä lahdelmassa
tai matkalla vesitietä luostarista toiseen. Hän puhutteli heitä,
mutta kaikki, mitä hän heiltä sai tietää, oli, että Aleksandrian
kanava oli vielä monen päivänmatkan päässä. Noilla yksitoikkoisilla
korkeilla saviperäisillä rantatörmillä sulkulaitoksineen ja
vesirattaineen, palmuja taatelimetsikköineen ei näyttänyt ollenkaan
olevan loppua. Loppumattomilta näyttivät hänestä myöskin nuo
hiekkasärkät ja mutakummut, jotka tarkalleen edellisten kaltaisina
seurasivat toinen toistaan. Jokaisella niistä näkyi vesirajassa
rivi hirrenmöhkäleitä ja kiviä, joiden hän lähemmäksi tultuaan
huomasikin olevan päivänpaisteessa lojuvia krokodiilejä ja nukkuvia
pelikaaneja. Hänen silmänsä kaipasivat ahtaaseen näköalaan väsyneinä
erämaan äärettömyyttä, ne kaipasivat noiden kaukaisien vuorien
kaareilevaa vyötä, jonka hän lapsuudestaan asti oli nähnyt joka aamu
salaperäisenä ilmestyvän itäiselle taivaanrannalle ja iltasin yhtä
salaperäisenä sinne jälleen häviävän, ja jonka takana oli kokonainen
ihmemaailma, elefantit ja lohikäärmeet, satyyrit ja ihmissyöjät --
niin, ja itse feenixlintu. Hänen väsyneet ja kaihoisat ajatuksensa
kääntyivät sisäänpäin, itsetutkisteluun, ja Arseniuksen viimeiset
sanat muistuivat uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä. "Oliko
kutsumus hengestä vai lihasta?" Miten päästä siitä selville? Hän
halusi nähdä maailman... se voi olla lihallista. Mutta sittekin;
hän halusi käännyttää maailman... eikö se ollut henkistä? Eikö
hänen tehtävänsä ollut jalo? Hän ikävöi työtä, pyhyyttä, vieläpä
marttyyrikuolemaa, jos se vain tuli leikkaamaan poikki kaikkien
kiusausten gordilaisen solmun ja yhdellä iskulla auttaisi hänet --
hän aavisti, että se sen tekisi -- kunniakkaasti ja turvallisesti
pois tuosta maailmasta, johon hän ei vielä ollut jalkaansa astunut,
ja siten säästäisi häneltä sanomattoman paljon tuskaa ja vaivaa...
Hänen sydäntänsä kouristi turvaton yksinäisyys, joka oli hänen
edessään ja jota hän ei vielä ollut kokenut. Mutta arpa oli heitetty!
Alas virtaa, yhä eteenpäin hänen täytyi, kuulipa hän sitten hengen
tai lihan kutsua. Oi, olisipa edes tuntikauden vielä saanut nauttia
rakkaan Lauran rauhaa ja nähdä ympärillään rakkaat vanhastaan tutut
kasvot!
Muutamassa joen polvekkeessa ilmestyi äkkiä hänen eteensä loistava
pursi. Siinä oli asestettuja ja outoihin, muukalaisiin pukuihin
puettuja miehiä, jotka meluten ahdistivat jotain suurta, vedessä
olevaa esinettä. Keulassa seisoi jättiläiskokoinen mies. Oikeassa
kädessään heilutti hän väkäkeihästä ja vasemmassa piti hän köyttä,
johon kuuluva keihäs oli upotettu muutaman metrin päässä ähkyvän ja
vääntelehtivän, suunnattoman suuren virtahevon verestä punertavaan
kylkeen. Aluksen perässä seisoi vanha harmaahapsinen sotakarhu,
joka, airot molemmissa käsissään, piti venhettä aina päin petoon
sen äkillisistä ja rajuista liikkeistä huolimatta. Kun se milloin
päättömästi syöksi suoraan virran poikki, läiskähti samassa
silmänräpäyksessä parikymmentä airoa veteen, ohjaten pedon jälkeen.
Kaikki olivat innokkaassa touhussa. Ei siis ihme, että uteliaisuus
sai Filammonin lähestymään purtta melkein sen vierelle ennenkuin hän
huomasi, että sieltä peräkannelta, koristetun aurinkokatoksen alta
kymmenkunta paria raukeita, mustia silmiä tarkasteli vuoroin miesten
pyydystystä, vuoroin häntä. Käärmeitä! -- ne supattivat, hymyilivät,
tuon tuostakin somasti huudahtivat ja pudistivat hohtavia kutriaan
ja kultaisia kaulanauhojaan ja heilauttelivat ohuita pukujaan, vain
muutaman metrin päässä hänestä! Sävähtäen tulipunaiseksi, hän ei
itsekään tiennyt mistä syystä, tarttui hän airoonsa yrittäen paeta
viettelystä... Mutta miten olikaan, koettaessaan vapautua noiden
säkenöivien silmien lumouksesta hän unohti kaiken muun. Virtahepo oli
huomannut hänet ja haavoistaan raivostuneena syöksi se nyt suoraa
päätä viattoman palkoveneen kimppuun. Heittokeihään köysi kietoutui
hänen vartalonsa ympärille ja silmänräpäyksessä oli hän ja hänen
henterä ruuhensa kumossa, ja hirviö, kauhea kita ammollaan, hänen
vierellään valmiina nielasemaan vedessä ponnistelevan miehen.
Onneksi oli Filammon, vastoin munkkien tapaa, ahkera kylpijä, ja
ui kuin vesilintu. Pelkoa hän ei ollut koskaan tuntenut ja kuten
muillekin Lauran asukkaille, oli kuolema hänelle ollut lapsuudesta
asti niin jokapäiväisenä tutkistelun aineena, että se oli kaiken
kammottavaisuutensa kadottanut, silloinkin kun elämä näytti tuoreena
hänen eteensä avautuvan. Mutta munkki oli mies ja nuori mies, eikä
hänellä ollut halua kuolla kuin lammas, puolustautumatta. Tuossa
tuokiossa hän oli vapautunut köydestä, temmannut esiin lyhyen
puukkonsa, ainoan aseensa, ja notkeasti syrjään heittäytyen välttänyt
pedon hyökkäyksen. Hän kävi nyt takaa päin sen kimppuun, jakeli
sille tuimia iskuja, jotka, vaikka eivät olleetkaan syviä, kuitenkin
joka kerralla värjäsivät veden pedon verellä. Barbaarit karjuivat
ihastuksesta. Virtahepo kääntyi raivostuneena uutta vihollista
vastaan. Kerran vain loksahtivat sen jykevät leuvat ja tyhjä ruuhi
oli tuhansina sirpaleina. Mutta käännös oli sen turmio. Muukalaisten
pursi oli sen vieressä ja kun se paljasti leveän kylkensä iskulle
sieltä, syöksi jättiläisen jäntevä käsivarsi keihään suoraan sen
sydämeen ja kerran vavahtaen kellahti sinertävä hirviö kuolleena
kyljelleen.
Filammon parka! Hän yksin oli vaiti keskellä riemuhuutoja. Hän
uiskenteli surullisena muserretun papyros-ruuhensa ympäri... ei se
olisi enää hiirtäkään kannattanut. Hän katsahti kaihoten etäiselle
rannalle, aikoen pyrkiä sinne pakoon... muisti krokodiilit...
pyörsi taas takaisin... muisti sisilisko-silmät... krokodiilit hän
ehkä välttäisi, mutta kenpä naisista pelastuisi?... ja päättävästi
läksi hän uimaan rantaa kohti. Mutta äkkiä hänet pysäytettiin.
Venheen keula oli hänen edessään, joku ystävällinen barbaari heitti
sieltä nuoransilmukan hänen ympärilleen ja veti hänet ylös kannelle.
Iloinen seurue nauroi ja ylisteli häntä ja samalla ihmetteli, sillä
se oli otaksunut hänen empimättä turvautuvan heidän tarjoamaan apuun
eikä voinut ymmärtää miksi hän yritti heitä paeta.
Filammon silmäili ihmeissään omituisia isäntiään. He olivat
vaaleaveriset, pää ja kasvot pyöreäpiirteiset, poskiluut ulkonevat,
vartalo korkea ja jykevä, parta oli punertava, hiukset kellertävät
ja päälaella omituisesti yhteensidotut. Heidän pukunsa olivat
valmistetut puoleksi roomalaisista tai egyptiläisistä, puoleksi
ulkomaalaisista turkiksista. Lukemattomissa myrskyissä ja
taisteluissa ne olivat kuluneet ja nuhraantuneet, mutta niihin oli
runsaasti ja mauttomasti kiinnitetty jalokiviä, solkia ja kaulanauhan
tapaan yhteenliitetyitä roomalaisia rahoja. Ainoastaan perämiehellä,
joka oli tullut keulaan virtahepoa ihmettelemään ja auttamaan
sen nostamisessa näytti olevan päällään oikea ja koristelematon
kansallispuku, valkoset, hirvennahkakaistaleilla reunustetut
pellavasäärystimet, täytetty nahkahaarniska, karhunnahkaviitta, jonka
koristeina olivat vain saman eläimen kynnet ja hampaat ja reunuksena
harmaita suortuvia, jotka eivät voineet olla muita kuin ihmishiuksia.
Kieli, jota he puhuivat, oli Filammonille kokonaan käsittämätöntä,
mutta, meille sen ei tarvitse olla.
"Vankkatekoinen poika tuo, ja urmakka, Wulf, Ovidan poika",
jättiläinen sanoi sille ijäkkäälle uroolle, jolla oli
karhunnahkaviitta; "ja näkyy osaavan paremmin kuin sinä käyttää
nahkatamineita tässä uunikuumassa ilmastossa."
"Kannan esi-isäini pukua, Almarik Amaalilainen. Mikä Rooman
valloituksessa kelpasi, siinä kelvannee Asgaardkin löytää."
Jättiläinen, joka oli puettu kypärään, haarniskaan, ja senaattorin
jalkineihin -- aivankuin roomalainen sotilas-ja siviilipuku olisi
pantu sekasin hänen päälleen -- ja kaulassaan toistakymmentä
kultaketjua ja jokaisessa sormessa jalokiviä, kääntyi kärsimättömästi
naurahtaen pois puhujasta.
"Asgaard -- Asgaard? Jos sinulla on sellainen kiire päästä Asgaardiin
tätä hiekkamaahan kaivettua ojaa pitkin, niin parasta kai sinulle
olisi kysyä tuolta mieheltä, pitkältikö sinne vielä täältä on."
Wulf tarttui rauhallisesti hänen sanoihinsa ja teki munkille
kysymyksen, johon tämä ei kyennyt vastaamaan muuten kuin päätä
pudistamalla.
"Kysy häneltä kreikaksi, mies."
"Kreikka on orjien kieltä. Pane joku orja sitä puhumaan eläkä minua."
"Tänne, tytöt, joku teistä, Pelagia! Sinähän ymmärrät tuon miehen
puhetta. Kysy häneltä, pitkältikö on Asgaardiin."
"Sinun pitää puhutella minua kohteliaammin, ankara urooni", vastasi
vieno ääni aurinkokatoksen alta. "Kauneutta tulee pyytää eikä käskeä."
"Tule sitte oma oliivipuuni, minun gasellini, lotuskukkani, minun --
mikä se viimeinen hullutus taas olikaan, jonka minulle opetit -- ja
kysy tältä hieta-aavikon kesyttömältä pojalta kuinka pitkälti näistä
kirotuista, loppumattomista kaniinikoloista on Asgaardiin."
Aurinkokatos kohosi ja Filammonin eteen ilmestyi näky, jollaista hän
ei koskaan ennen ollut vielä nähnyt.
Mukavasti pehmeille patjoille ojentuneena, riikinkukon höyhenillä
vilvotettuna ja rubiineista ja topaaseista säkenöiden, loikoi
siellä noin kaksikolmatta kesää vanha nainen, jonka piirteet
olivat uhkeimman kreikkalaisen kaunottaren, ja jonka herkullisesti
ruskahtavan ihon alta kuulsi jokainen sinervä suoni. Hänen pienet,
paljaat untuvatyynyllä lepäävät jalkansa olivat kuin itse Afroditeen,
pehmeämmät kuin joutsenen rinta. Rintansa ja käsivarsiensa
pieninkin kaarevuus esiintyi selvänä ohuen harsopukunsa alta,
mutta alaruumista verhosi oranssinkarvainen silkkivaippa, johon
oli kirjailtu näkinkenkiä ja ruusuja. Hänen tumma tukkansa oli
huolellisesti levitetty päänaluselle ja järjestetty kullalla ja
jalokivillä sirotettuihin kiehkuroihin; hänen raukeat silmänsä
säihkyivät kuin timantit luolassa mustalla antimonilla tummennettujen
ja varjostettujen silmäluomien alta; hänen huulensa kaareutuivat,
luonnostaan tai tahallisesti, kuin herkeämättömään suuteloon.
Verkalleen hän kohotti toista hentoa kätöstään, täyteläiset huulet
hitaasti aukenivat ja puhtaimmalla ja sointuvimmalla Attikan
murteella hän sopotti jättiläismäisen rakastajansa kysymyksen
munkille. Hänen täytyi se toistaa ennenkuin nuorukainen irtautui
lumouksesta ja vastasi:
"Asgaard? Mikä Asgaard on?"
Kaunotar katsahti jättiläiseen pyytäen lisää määräyksiä.
"Kuolemattomien jumalien asuinpaikka", lisäsi soturi vanhus nopeasti
ja vakavasti neidolle.
"Jumalan asuinpaikka on taivaassa", Filammon sanoi kyselijälle
kääntäen katseensa pois noista välkkyvistä, viekottelevista ja
tutkivista silmistä.
Hänen vastauksensa ottivat vastaan suurella naurulla kaikki muut
paitsi päällikkö, joka vain kohautti olkapäitään.
"Voihan se yhtähyvin olla ylhäällä pilvissä kuin Niilin yläpäässä.
Luullakseni pääsemme sinne yhtä hyvin lentämällä, kuin tätä suurta
ojaa ylöspäin soutamalla. Kysy häneltä, Pelagia, mistä tämä joki
tulee."
Pelagia totteli ja seurauksena oli mitä hurjin sekasotku kaikista
niistä tuon salaperäisen satumaan mahdottomista ihmeistä, joista
vanhat munkit olivat kertoilleet Filammonille heidän yhteisillä
kävelyretkillään, ja niistä yhtä todenperäisistä saduista, joita
gootit olivat Aleksandriassa kuulleet. Ei ollut olemassa mitään
jota ei asetettu tuon joen yhteyteen. Se alkoi Kaukaasuksesta.
Missä oli Kaukaasus? Hän ei tiennyt. Paratiisissa, Intian
Etiopiassa -- Etiopian Intiassa. Missä ne olivat? Hän ei tiennyt.
Ei kukaan tiennyt. Sata ja viisikymmentä päivänmatkaa se juoksi
halki erämaiden, joissa ei elänyt muita kuin lentäviä käärmeitä ja
hirviöitä ja missä oli niin kuuma, että oikein jalopeurojen harjat
kärventyivät.
"Olisi siellä ainakin hauska metsästellä noiden lohikäärmeiden
keskellä", ivasi Smid, Trollin poika, seurueen aseseppä.
"Yhtä hauskaa kuin Torilla, kun sai verkkoon sen härän päällä
varustetun Midgaard käärmeen", Wulf sanoi.
Vielä sadan päivänmatkan päässä pitäisi Niilin kääntyä itään Arabian
ja Intian ympäri läpi metsien, jotka ovat täynnä elefantteja ja
koiranpäillä varustettuja naisia.
"Yhä parempaa ja parempaa, Smid!" myönnytti Wulf.
"Tuore liha olisi siellä halpaa, häh, Wulf prinssi?" Smid ivasi.
"Täytyy tarkastaakseni nuolenkärkiä."
-- -- Hyperborean vuorille asti, jossa vallitsee ikuinen yö ja
jossa ilma on höyheniä täynnä... Eli siis, yksi kolmas-osa Niilistä
tulee sieltä, toinen kolmasosa Etelän merestä yli Kuuvuorien,
missä ei kukaan ole käynyt, ja jälellä oleva kolmannes tulee siitä
maasta, missä feenixlintu elää eikä kukaan tiedä missä se on. Ja
sitten siellä ovat ne kosket ja tulvat -- ja -- ja -- ja putouksien
yläpuolella vain hiekkakumpuja ja raunioita täynnä perkeleitä niin
hirmuisen paljon perkeleitä... ja Asgaard... niin siitä ei kukaan
tiennyt mitään...
Seurueen naamat venyivät yhä pitemmiksi sitä myöten kuin Pelagia
heille kertomusta selitti taikka sekotti ja viimein jättiläinen iski
nyrkkinsä polviinsa ja vannoi pyhän valan, että Asgaard hänestä
nähden saisi lahota aina maailman loppuun asti, mutta hän vain ei
enää ottaisi askeltakaan Niiliä ylös.
"Kirottu munkki!" Wulf murahti. "Mitenpä moinen poika poloinen
sellaisista asioista tietäisi!"
"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin se apina, se roomalainen
käskynhaltija?" Smid kysäsi.
"Oo, munkit tietävät kaikki", Pelagia sanoi. "He vaeltavat kymmeniä
ja satoja peninkulmia ylös virtaa ja kulkevat vihollisista ja
hirviöistä huolimatta läpi erämaiden, missä ei kukaan muu voisi
liikuskella, tai jos sinne menisi, tulisi paikalla hulluksi."
"Ah, ne rakkaat pyhät miehet! Sen vaikuttaa se siunattu
ristinmerkki!" huudahtivat yhdestä suusta kaikki tytöt hartaasti
itseään ristien ja pari innokkainta oli jo vähällä langeta polvilleen
Filammonin eteen hänen siunauksensa saadakseen, mutta jäivät
kumminkin paikoilleen, kun muistivat miten pakanallisen typeriä ja
arkoja heidän goottilaiset rakastajansa olivat sellaisissa asioissa.
"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin prefekti? Oikein sanoit, Smid!
Luulen, että se prefekti lurjus peijasi meitä sanoessaan että Asgaard
oli vain kymmenen päivänmatkan päässä."
"Miksi?" Wulf kysyi.
"Syitä en koskaan ilmota. Mitä hyötyä olisi arvostani amaalina ja
Odinin poikana jos minun aina pitäisi selittää syyni kuin minkäkin
roomalaisen nurkkatuomarin? Minä sanon, että tämä munkki näyttää
luotettavalta mieheltä ja minä katson parhaaksi uskoa munkkia, ja
sillä hyvä."
"Älkää katsoko noin karsaasti minuun, Wulf prinssi; minä vakuutan,
ettei se ollut minun vikani; enhän minä voinut muuta sanoa kuin mitä
munkki minulle kertoi", Pelagia parka ehätti väliin.
"Ken sinuun karsaasti katsoo, kuningattareni?" karjasi amaali. "Käske
hänen tulla tähän eteeni, niin kautta Torin moukarin minä --"
"Eihän kukaan ole sinulle mitään puhunut, sinä tuhma rakkaani!"
vastasi Pelagia, joka aina pelkäsi riitaa. "Kukapa muu tässä olisi
vihainen kuin minä sinulle siitä, että sinä aina kuulet väärin ja
ymmärrät väärin ja sekotat asian! Minä teen toden uhkauksestani
karata luotasi Wulf prinssin kera, jos vain et ole hyvä minulle. Etkö
näe että koko seurue odottaa sinun pitävän heille puheen?"
Amaali nousi.
"Kuulkaa, Wulf Ovidan poika ja kaikki soturit! Jos me rikkauksia
haluamme, emme löydä niitä hiekkakummuista. Jos me naisia haluamme,
emme löydä näitä somempia lohikäärmeitten ja pirujen joukosta.
Elä mulkoile, Wulf. Ei kai sinua haluta naida joku niistä
koirankuonolaistytöistä, vai mitä? No niin; meillä on siis rahaa
ja naisia; ja jos urheilua kaipaamme niin onhan parempaa urheilua
tappaa miehiä, kuin tappaa petoja. Meidän on siis mentävä sinne,
missä on paras tilaisuus sellaiseen leikkiin ja sitä ei tarjoutune
tällä tiellä. Mitä sitte maineeseen ja muuhun sellaiseen tulee, --
vaikka sitä jo minulla on tarpeeksi-niin saavutamme sitä yllin kyllin
missä tahansa Välimeren rantamilla. Polttakaamme ja ryöstäkäämme
Aleksandria; nelisenkymmentä meikäläistä kykenee kyllä kahdessa
päivässä tappamaan kaikki nuo aasinratsastajat ja hirttämään tuon
vieraskielisen prefektin, joka narrasi meidät tänne turhan takia.
Elä pane vastaan, Wulf. Minä tiedän hänen vetäneen meitä kaikkia
nenästä, mutta sinä olit niin valmis uskomaan kaikki mitä hän sanoi,
että taivuin seuraamaan vanhempani neuvoa. Menkäämme takaisin;
lähettäkäämme kutsumaan joku heimolaisistamme meren tuolta puolen;
kutsukaamme vandaalit Espanjasta -- he kaikki lienevät jo saaneet
kyllikseen kirotusta Ataulfista -- Minä olen varottava heitä, kokoova
armeijan ja valloittava Konstantinopolin. Minusta on tuleva Augustus
ja Pelagiasta Augusta, sinusta ja Smidistä tulossa Cæsarit, ja
munkista teemme eunukkien päämiehen, häh? --taikka panemme johonkin
muuhun rauhalliseen toimeen; mutta kauemmaksi ylös tätä kirottua
kuumavesipuroa en lähde. Kysykää tytöiltänne, urooni, minä kysyn
omaltani. Naiset ovat ennustajia jok'ainoa."
"Kun eivät ole porttoja," Wulf itsekseen murisi.
"Olen kulkeva vaikka maailman loppuun sinun kanssasi, kuninkaani!"
Pelagia huokasi, "mutta Aleksandria on kieltämättä hauskempi paikka
kuin tämä."
Ukko Wulf hyppäsi rajusti pystyyn.
"Kuulkaa minua, Almarik Amaalilainen, Odinin poika, ja soturit muut!"
"Kun isäni Odinille uskollisuutta vannoivat ja jättivät valtakunnan
pyhille amaaleille, Aasajumalien pojille, niin mitä koski se
juhlallinen sopimus, jonka sinun ja minun isäni keskenään tekivät?
Eikö meidän pitänyt kulkea ja kulkea etelämmäksi ja etelämmäksi,
kunnes tulisimme Asgaardiin, kaupunkiin, missä Odin ikuisesti
asustaa, ja voisimme hänen käsiinsä luovuttaa koko maailman
kuninkuuden? Emmekö ole valaamme pitäneet? Emmekö ole amaaleille
uskollisina pysyneet? Emmekö jättäneet Ataulfia siksi ettemme balttia
tahtoneet seurata, kun vielä amaali löytyi meitä johtamaan? Emmekö
ole pysyneet uskollisina sinulle Aasojen poika?"
"Ei ole koskaan nähty Wulfin, Ovidan pojan, ystävää pettävän."
"Miksi sitte hänen ystävänsä pettää hänet? Miksi hänen ystävänsä
pettää itsensä? Jos bisoonihärkä heittäytyy maahan laiskottelemaan,
mikä silloin laumaa johtaa? Jos kuningassusi häipyy jäliltä, miten
lauma voi sillä pysyä? Jos Ynglingi unhottaa Asgaardin laulun, ken
sen uroille laulaa?"
"Laula itse jos haluttaa. Pelagia laulaa kyllin hyvin minulle."
Viipymättä otti kaunotar viittauksen varteen ja lauloi pehmeästi,
hiljakseen ja unisesti:
"Päästä purjeet, laske laiva luisumaan,
Tyynen virran viedä hiljaa aalloillaan.
On lyhyt elon tie -- se lepohon kun vie,
Nukkuos rinnallani!"
"Mitä siihen sanot, Wulf?" huudahtivat useat äänet.
"Kuulkaa Asgaardin laulua, te goottilaiset soturit! Eikö Almarik
kuningas sitä rakastanut? Enkö laulanut sitä hänelle Cæsarien
palatsissa kunnes hän vannoi, niin kristitty kuin olikin, lähtevänsä
etelään pyhää kaupunkia etsimään? Ja kun hän meni Valhallaan ja
laivat kärsivät haaksirikon Sicilian rannalla ja Ataulf balttilainen
kääntyi takaisin kuin laiska koira ja nai roomalaisten tyttären, jota
Odin vihaa, ja vaelsi takaisin pohjoiseenpäin, Galliaan, enkö siellä
Messinassa laulanut teille kaikille Asgaardin laulua siksi kuin te
vannoitte seuraavanne amaalia läpi tulen ja veden, kunnes löytäisimme
Odinin kartanot ja hän itse omalla kädellään ojentaisi meille
simasarven? Kuulkaa se nyt uudelleen, goottilaiset soturit!"
"Ei sitä laulua!" amaali karjasi tukkien korvansa molemmilla
käsillään. "Tahdotko taas saada meidät verenhimoisiksi pedoiksi juuri
kun olemme alkaneet lauhtua ja käsittää mitä varten elämä on meille
annettu?"
"Kuulkaa Asgaardin laulua! Eteenpäin Asgaardiin, goottilaiset sudet!"
huusi muuan. Kaikki tahtoivat nyt saada äänensä kuuluviin.
"Emmekö jo seitsemän vuotta ole vaeltaneet ja taistelleet?"
"Emmekö ole juoneet verta siksi paljon, että se riittää tyydyttämään
Odinin kymmeneenkin kertaan? Jos hän meitä tarvitsee, tulkoon itse
meitä johtamaan?"
"Vetäkäämme edes vähän henkeä ennenkuin uudelleen lähdemme
liikkeelle."
"Wulf [= susi] prinssi on nimensä kaltainen eikä väsy koskaan,
hänellä on talvisuden jalat allaan, mutta eihän niitä siltä meillä
tarvitse olla."
"Ettekö kuulleet, mitä munkki sanoi? Emme koskaan pääse niiden
koskien ohi."
"Tukkikaamme ensin suu siltä akalta ja selvittäkäämme sitten asia
keskenämme", Smid sanoi hyökäten ylös penkiltä, missä hän siihen asti
oli istunut. Hän tempasi toiseen käteensä kirveen ja tarttui toisella
Filammonin kurkkuun. Silmänräpäys vielä, ja munkin taival olisi ollut
lopussa.
Ensi kertaa elämässään Filammon tunsi vihamiehen otteen ruumiissaan
ja outo tunne valtasi hänet soturin kanssa kamppaillessaan. Hän
tarttui vasemmalla kädellään vastustajansa kohotettuun ranteeseen ja
oikealla hänen vyöhönsä ja alkoi ilman mitään erityistä tarkotusta
ottelun, joka, kumma kyllä, kävi hänelle suorastaan mieluisaksi.
Naiset itkien pyysivät rakastajiaan erottamaan taistelijat, mutta
turhaan.
"Ei toki mistään hinnasta! Suora ottelu ja kaunis katsella! Vedä
pitkät koipesi takaisin, Ito, taikka saat molemmat niskaasi! Oikein
Smid, elä käytä puukkoa! Ne menevät yli laidan! Kautta kaikkien
Valkyyrien, ne ovat kellellään! -- ja Smid alla!"
Niin se olikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luulivat katselijat
Filammonin vääntävän irti kirveen vastustajansa kädestä. Mutta
kaikkien ihmeeksi hän hellittikin otteensa, irroitti voimakkaalla
punalluksella itsensä vastustajastaan ja rauhallisesti istuutui
entiselle paikalleen. Omatunto oli pistänyt häntä verenhimosta, joka
oli hänessä kuohahtanut tuntiessaan vastustajansa allansa.