sattuvasti on sanottu, keisarit ja konsulit polvillaan ryömivät
matonkutojan ja kalastajan haudoille ja suutelevat kurjimpien orjien
lahonneita luita? Miksi sellaiseen tekoon olisi mahdoton kansa,
jonka jumala on ristiinnaulittu puusepän poika? Miksi oppi, korkea
virka, jalosukuisuus, arvo, valtiolaitos, joka elää vuosisatojen
kuluessa kerätystä viisaudesta -- miksi, kysyn minä, yksikään
noista seikoista silmänräpäystäkään suojelisi teitä minkä tahansa
kerjäläisen raivolta, joka uskoo, että Jumalan Poika kuoli yhtähyvin
hänen kuin teidänkin puolesta, ja että hän on teidän vertaisenne,
jollei korkeampikin teitä, hänen alhaissukuisen ja koulunkäymättömän
jumalansa kasvojen edessä?" [Nämä ovat ne vastaväitteet ja tällainen
se puhetapa, jota Porfyyros, Julian, ja muut kristinuskon vastustajat
käyttivät.]
"Kaunopuheisin filosofini! Tuo kaikki voi olla -- ja arvattavasti
onkin -- puhdasta totta. Minä myönnän mielelläni, että uudessa --
tarkotan yhteisessä -- uskonnossa on sangen vakavia käytännöllisiä
vaikeuksia, mutta maailmahan on niitä täynnä. Viisas ei soimaa
uskontoaan siksi että se on vähän vastenmielinen yhtä vähän kuin hän
soimaa sormeaan, jos sitä pakottaa. Hän ei voi sitä auttaa ja hänen
täytyy kääntää paha asia niin hyväksi kuin mahdollista. Sanokaa
minulle vain miten rauha olisi säilytettävä!"
"Ja jättää filosofia turmion omaksi?"
"Se ei tule koskaan tapahtumaan niin kauan kuin Hypatia on
maailmaa valaisemassa; ja niin paljon kuin se minusta riippuu
lupaan teille vaikutusvallan -- ja runsaasti suosiota, mitä jo
todistaa se, että tulin nyt julkisesti luoksenne ennenkuin laskin
puheilleni ainoatakaan niistä neljästä sadasta suuresta ja pienestä
kiusanhengestä, jotka virastossani odottavat päästäkseen minua
kiduttamaan. Auttakaa minua nyt neuvoillanne! Miten on minun
meneteltävä?"
"Olen jo sen sanonut."
"Periaatteellisesti kyllä. Mutta luentosalin ulkopuolella ovat
käytännölliset neuvot minulle mieluisemmat. Esimerkiksi: Kyrillos
kirjoittaa tässä minulle -- hitto hänet vieköön; ei edes anna
minun viikkokautta rauhassa metsästellä! -- hän kirjoittaa, että
juutalaiset ovat päättäneet salakähmää murhata kaikki kristityt,
tässä on itse kirje -- vilkaiskaa siihen, olkaa niin armelias.
Katsokaa, enhän tiedä -- enkä välitäkään tietää, -- vaikka asia
olisikin päinvastoin ja kristityt aikoisivat murhata kaikki
juutalaiset. Mutta tuo kirje täytyy minun ottaa jollain tavoin
huomiooni."
"Minusta se ei ole niin välttämätöntä, teidän ylhäisyytenne."
"Mitä! Jos jotakin sitten tapahtuisi, niin ajatelkaapa
niitä syytöskirjeitä, jotka minua vastaan lennätettäisiin
Konstantinopeliin!"
"Antakaa niiden vain lentää. Mitäpä niistä jos kerran tunnette
syyttömyytenne?"
"Tunnette syyttömyytenne! Menetän virkani!"
"Vaara olisi yhtä suuri, vaikka kirjeen ottaisittekin huomioonne.
Olipa asia kumminpuolin tahansa, teitä syytettäisiin juutalaisten
suosimisesta."
"Eikä se syytös taitaisikaan olla aivan perää vailla. En uskalla
ajatellakaan, miten maakunnan raha-asiat menisivät ilman heidän
hyväntahtoista apuaan. Jos vain nuo kristityt lainaisivat minulle
rahansa sen sijaan että rakentavat niillä nyt vaivaistaloja ja
sairashuoneita, saisivat he minusta nähden vaikka huomispäivänä
polttaa juutalaiskorttelit. Mutta nyt..."
"Mutta nyt te ette millään muotoa saa välittää kirjeestä. Jo sen
sävy kieltää teitä siitä oman kunnianne ja valtion kunnian vuoksi.
Tekö ryhtyisitte keskusteluihin miehen kanssa, joka Aleksandrian
rahvaasta puhuu 'laumana, jonka kuningasten Kuningas on uskonut hänen
hoitoonsa?' Teidän ylhäisyytennekö vai tuo ylpeä piispa hallitsee
Aleksandriaa?"
"Totta puhuen, armolliseni, siitä en ole enää viitsinyt ottaa selkoa."
"Mutta hän on. Hän esiintyy teitä kohtaan henkilönä, joka eittämättä
käskee kahta kolmannesta asukkaista, eikä hän emmi huomauttaa teille,
että tuo hänen valtansa johtuu korkeammasta lähteestä kuin teidän.
Loppupäätös on selvä. Jos se kerran johtuu korkeammasta lähteestä
kuin teidän, pitäisi sen hallita teidän valtaanne. Ja sen te
myönnätte -- te tunnustatte täydellisesti kaikkien hänen päättömien
vaatimustensa syyt ja perusteet, jos te sanallakaan vastaatte
kirjeeseen."
"Mutta minun täytyy sanoa hänelle jotakin; muuten ne minut kadulla
rammaksi ruhjovat. Te filosofit, olittepa sitten omia ruumiitanne
miten paljon korkeammalla tahansa, ette toden totta saa unhottaa,
että muilla kuolevaisilla on luita, jotka voivat murtua."
"Vastatkaa sitte hänelle; suullisesti vain, että koska tiedonanto,
jonka hän teille lähetti, johtuu hänen yksityisistä tiedoistaan
eikä koske häntä piispana, mutta kyllä teitä käskynhaltijana,
voitte te ottaa sen harkittavaksenne vain siinä tapauksessa, että
hän yksityishenkilönä kääntyy teidän puoleenne ja säädetyssä
järjestyksessä lähettää ilmiannon teidän virastoonne."
"Erinomaista, te valtiomiesten ja filosofien kuningatar! Minä
tottelen teitä. Ah, miksi ette olekin Pulkeria! Tietysti siksi, että
silloin Aleksandria olisi vaeltanut pimeydessä ja Oresteella ei olisi
ollut suloista onnea suudella kättä, jonka Pallas teidät luodessaan
on epäilemättä lainannut Afroditeen työpajasta."
"Muistakaa, että olette kristitty", Hypatia myhäillen vastasi.
Prefekti poistui ja oikealle ja vasemmalle kumarrellen kiiruhti
vaunuilleen läpi ulkosalin, joka oli jo tungokseen asti täynnä
Hypatian ylhäisiä oppilaita ja kuuntelijoita. Hän naurahteli
itsekseen vastaukselle, jolla hän aikoi Kyrillon nolata ja
lohdutteleutui sillä ainoalla raamatunlauseella, jonka järkevyydestä
hän oli täydellisesti vakuutettu -- "Tyytyköön kukin päivä
surullensa".
Oven edustalla oli suuri joukko ajopelejä, ja orjia, joilla oli
herrojensa päivänvarjot käsissään, ja kokonainen lauma uteliaita
katupoikia ja kaupustelijoita, mikä oli siihen aikaan tavallista
Aleksandriassa samoin kuin se nykyisin on tavallista kaikissa
suurissa kaupungeissa. Koko tuo liuta töllisteli prefektiä ja sai
tunkeilevaisuudestaan ympäri korvia hänen henkivartijoiltaan ja
kummaili, miten ylhäinen henkilö tuo Hypatia mahtoi ollakaan ja miten
komeissa huoneissa hän asuikaan kun Aleksandrian mahtava hallitsija
näki hyväksi seurustella hänen kanssaan. Ei sitä, ettei rahvaan
joukossa moni olisi nyrpeästi ja altakulmin häntä silmäillyt, sillä
suuri enemmistö siitä oli kristityitä ja sangen jäykkäniskaisia ja
rauhattomia politikoitsijoita, joina aleksandrialaiset, Makedonian
miehet, mielellään esiintyivät. Ja paljon nurinaa, vaikk'ei
kuultavaa, oli väkijoukossa siitä, että prefekti noin virallisesti
kävi tuon pakanallisen naisen -- eli kuten moni hurskas nunna
sanoi, pakanallisen noidan -- luona ennenkuin hän otti virastossaan
kuullakseen ihmisparkojen valituksia tai edes kävi kirkossa
rukouksensa lukemassa.
"Ah, Rafael Aben-Ezra! oiva ystäväni, mikä suosiollinen taivahinen
-- tuota marttyyri -- lähettää teidät Aleksandriaan juuri kun teitä
tarvitsen! Nouskaa tänne viereeni, niin saamme vähän pakinoida
virastoon mennessämme."
Puhuteltu läheni hitaasti, ja teki hyvin juhlallisesti kumarruksen,
mikä ei kuitenkaan peittänyt, eikä ollut aijottukaan peittämään
ylenkatseellista ja välinpitämätöntä ilmettä hänen kasvoillaan. Hän
kysäsi vetelästi:
"Ja missä ystävällisessä aikomuksessa tarjoaa Cæsarien edustaja
niin suuren kunnian hänen nöyrimmälle, ja niin edespäin -- teidän
teräväjärkisyytenne arvaa kyllä jatkon."
"Elkää peljätkö. En aijo nyt lainaa pyytää", Orestes nauraen vastasi
juutalaisen noustessa ajopeleihin.
"Hauskaa kuulla. Yksi koronkiskuri jo riittää perheessä. Isäni
keräsi rahat ja kun minä ne kulutan, luulen tekeväni kaikki, mitä
filosofilta vaaditaan."
"Kaunis valjakko valkeita nisealaisia tämä, eikö totta? Vain yksi
harmaa kavio koko joukossa."
"Kyllä... hevoset ovat kiusanhenkiä, alkaa minusta tuntua, kuten
kaikki muutkin. Aina ne sairastelevat tai karkailevat tai jollain
muulla tavalla häiritsevät mielenrauhaa. Sitäpaitsi sain melkein
henkimenoon kiusautua tuolla Kyrenessä puuhatessani koiria, hevosia
ja jousia tuolle piispalliselle Nimrodille, Synesiulle."
"Mitä, yhäkö ukko on yhtä vilkas kuin ennenkin?"
"Vilkas? Kolmessa päivässä olin vähällä saada siellä hermokuumeen.
Kello neljä aamulla nousee hän ylös, aina mitä sietämättömimmin
hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella; muokkaa maata, ratsastelee,
metsästelee, ajaa yli kantojen ja kivien mustien rosvovekkulien
perästä; saarnaa, juonittelee, lainailee rahoja; kastaa ja julistaa
pannaan; riitelee tuon riitapukarin, Andronikan kanssa; lohduttelee
vanhoja mummoja ja jakelee sieville tytöille morsiuslahjoja;
kirjoittelee puolisen tuntia filosofiasta ja seuraavana hetkenä
hevosenkengityksestä; istuu yöt pitkät virsiä kirjoittamassa ja
juo väkeviä juomia; seuraavana aamuna kello neljä on taas hevosen
selässä; ja pitää sittenkin pitkiä puheita filosofin velvollisuudesta
vetäytyä syrjään maailman touhusta. Taivas minua varjelkoon kaikista
kaksijalkaisista tuuliaispäistä! Sivumennen sanoen, samassa laivassa
kuin minäkin oli Aleksandriaan palaamassa muuan uhkea tyttö minun
heimoani, mukanaan matkatavaraa, joka ehkä miellyttää teidän
ylhäisyyttänne."
"Heimossanne on uhkeita tyttäriä, jotka minua miellyttäisivät ilman
mitään matkatavaraa."
"Äh, ne pikku hupsut ovat olleet hyvässä koulussa aina Nebatin pojan
Jerobeamin ajoista asti. Mutta minä tarkotan Mirjamia -- nähkääs.
Hän on lainannut Synesiulle rahaa, että tämä kykenisi vastustamaan
niitä mustia roistoja. Viime hetkellä se olikin. Ne ovat polttaneet
jokaisen ihmisasunnon maakunnassa peninkulmien alalta. Mutta tuon
pelottoman vanhan immen piti ansaita vähän omaankin pussiinsa.
Ja niin läksi hän matkalle, meni barbaareista välittämättä aina
Atlaan rajoille asti, vaihtoi siellä vanhoihin helmiin ja raudan
romuun kaikki heidän naisvankinsa ja vieläpä muutamia heidän omia
poikiaankin ja tyttäriään; ja nyt on hän tullut takaisin mukanaan
niin kaunis kokoelma Liibyan kaunottaria kuin mistä hienomakuinen
prefekti konsaan voi toivoa saavansa ensimmäisenä valita. Siitä
etuoikeudesta saatte kiittää minua."
"Luonnollisesti olette te, minun viekas Rafaelini, kumminkin ensin
valinnut omanne."
"Ei kiitoksia. Naiset ovat kiusanhenkiä, minkä Salomo jo kauan
sitten älysi. Enkö ole vielä teille kertonut? Aluksi minulla oli
Aleksandrian aistikkaimmin valittu haaremi. Mutta naiset siinä
torasivat keskenään niin, että minä muutamana kauniina päivänä möin
pois heidät kaikki paitsi yhtä, joka oli juutalainen -- rabbiinit
panivat hänen myymistään vastaan. Sitten koetin elää yhden kanssa,
kuten Salomo ennen, mutta tuo minun 'sulettu puutarhani' ja 'lukittu
lähteeni' tahtoi että minä aina vain häntä rakastaisin, ja niin minä
menin lakimiesten puheille, hankin hänelle huolettoman toimeentulon,
ja nyt olen vapaa kuin munkki ja olen tunteva itseni onnelliseksi
saadessani tarjota teidän ylhäisyytenne avuksi hyvän makuni, joka
minulla myönnettänee olevan."
"Kiitos kaunis, kunnon juutalainen. Me emme aijo olla yhtä
ylevämielisiä kuin te ja vielä tänä iltana lähetämme Erikto vanhuksen
paikalle. Mutta lainaisitteko nyt korvanne eräälle mitättömälle,
maalliselle ja valtiolliselle asialle. Kyrillos on kirjoittanut
minulle ilmoittaen, että te juutalaiset olette tehneet salaliiton
murhataksenne kaikki kristityt."
"Vai niin -- ei niin vallan hassua! Toivon sydämeni pohjasta, että
siinä olisi perää ja mielestäni onkin se yleensä sangen luultavaa."
"Kautta kuolemattomien -- pyhimysten, mies; ettehän vain puhu totta?"
"Kaikki pääenkelit siitä varjelkoot! Se ei kuulu vähääkään minuun.
Minä vain sanon, että kansalaiseni ovat suuria tyhmyreitä, kuten koko
muukin maailma. Voihan heillä olla sellainen aikomus, vaikk'en sitä
tiedä enkä siitä välitäkään. Se menee tietysti kumminkin myttyyn
-- ja sehän lienee teille pääasia. Mutta jos asia teistä ansaitsee
jotain vaivannäköä -- mitä se minun mielestäni ei ansaitse -- niin
on minulla noin viikon kuluttua asiaa synagogaan ja voinhan silloin
kysästä rabbiinilta."
"Voi te ihmisistä laiskin! -- ja minun täytyy jo tänä päivänä antaa
Kyrillolle vastaus!"
"Yksi syy lisää teille olla meikäläisiltä mitään kyselemättä. Voitte
nyt aivan rehellisesti vastata, ettette tiedä asiasta kerrassaan
mitään."
"Taitaapa olla niinkin, että tietämättömyys sittenkin on
virkamiesraukan paras turva. Ette siis tarvitse pitää mitään
kiirettä."
"Totta totisesti, teidän ylhäisyytenne; kiirettä en ole pitävä."
"Noin viikon kuluttua siis."
"Juuri niin. Silloin on kaikki ohi."
"Eikä sitä voi auttaa. Mikä helpotus on, nyt ja sitten, tuota 'ei voi
auttaa'!"
"Se on kaiken filosofian juuri ja ydin. Käytännöllinen mies paha
koettaa auttaa sitä ja auttaa tätä ja kiusaa aivojansa keinoilla ja
menettelytavoilla ja syillä ja vastasyillä; filosofi rauhallisesti
sanoo: sitä ei voi auttaa! Jos se on niin oleva, se on niin, jos se
on niin, se on niin oleva. Kas siinä kaiken todellisen viisauden
summa ja sisällys, ja yhteenveto kaikesta, mitä siitä on kirjoitettu
Filo Juutalaisesta Hypatia Pakanaan asti. Mutta tuollahan laskeutuu
Kyrillos alas Cæsareumin portaita. Sangen komea, kaikesta huolimatta,
vaikka näyttääkin äkäseltä kuin karhu."
"Penikkansa näkyvät hänellä olevan kintereillään. Mikä ryövärinnaama
onkaan tuolla pitkällä miehellä -- diakooni, esilukija vai mikä hän
lienee."
"Kas niin -- nyt he kuiskailevat. Taivas antakoon heille lempeät
ajatukset ja lempeän naaman!"
"Amen!" lisäsi Orestes ivallisesti naurahtaen. Ja hän olisi aivan
tosissaan sanonut amen, jos olisi voinut kuulla -- kuten me --
Kyrillon vastauksen Pietarille, pitkälle esilukijalle.
"Hypatian luota? Ja vasta tänä aamuna palasi kaupunkiin."
"Puolisen tuntia sitte tullessani tänne Museokatua pitkin, näin hänen
nelivaljakkonsa seisovan oven edessä."
"Parinkymmenen muun ajopelin mukana, epäilemättä?"
"Katu oli niitä tungokseen asti täynnä. Kas tuolla! Katsohan
tuonne nurkkaukseen: ajopelejä, kantotuoleja, orjia ja keikareja.
Milloinkahan saamme nähdä sellaisen tungoksen siellä, missä sen
pitäisi olla!"
Kyrillos ei vastannut ja Pietari jatkoi:
"Tarkotan sinun ovesi edustaa Serapeiossa, isäni."
"Maailma, liha ja perkele tuntevat omansa, Pietari; ja niin kauan
kun heillä on omansa, jonka luo mennä, emme voi toivoa heidän meidän
luoksemme tulevan."
"Mutta mitäpä jos heidän omansa laitettaisiin pois tieltä?"
"He voisivat paremman huvituksen puutteessa tulla meidän luoksemme...
kaikin kolmin. Kunpa vain saisin nuo kaksi ensinmainittua
varmasti käsiini, niin ottaisin kolmannenkin kaupanpäällisiksi ja
miettisin keinot hänenkin varalleen. Mutta toivoni ei voi toteutua
niin kauan kuin nuo luentosalit ovat olemassa -- nuo egyptiläiset
kuvakabinetit -- nuo saatanan teaatterit, joissa pimeydenhenki
esiintyy valonenkelinä ja jäljittelee kristillisiä hyveitä ja pukee
palvelijansa vanhurskauden vaippaan. Niin kauan kun tuo luentosali on
olemassa ja sen suuri ja voimakas yleisö kerääntyy sinne oppiakseen
verukkeita julmuudelleen ja jumalattomuudelleen, niin kauan poljetaan
Jumalan valtakunta täällä Aleksandriassa tomuun ja tämän maailman
mahtavat gladiaattorineen ja liehakoijineen ja koronkiskureineen
hallitsevat täällä piispojen ja pappien ja elävän Jumalan sijasta."
Nyt oli Pietarin vuoro vaijeta. Seurassaan parvi armeliaisuusveljiä
etenivät hengenmiehet synkännäköisinä sataman edustalla olevan
avaran avonaisen paikan yli ja katosivat sitte äkkiä johonkin
likaseen kujaan, joka vei merimiesten ahtaaseen kurjuudenpesään.
Jätämme heidät sinne armeliaisuutta harjoittamaan ja pysyttelemme
hienoston lailla komealla valtakadulla kunnellaksemme edelleen kahden
hienon ystävämme keskustelua neljän: rotuhevosen vetämissä upeasti
koristetuissa vaunuissa.
"Hyvä, raikas tuuli tuolla ulapalla, Rafael -- hyvä
vehnälaivoillekin."
"Joko ne ovat lähteneet?"
"Jo -- miksi niin? Ensimmäisen laivueen lähetin kolmisen päivää sitte
ja loput valmistautuvat tänään matkalle."
"Vai niin -- hm --. Ette ole siis kuullut mitään Heraklianuksesta?"
"Heraklianuksesta? Kautta -- pyhimysten; mitä minun vehnälaivani
kuuluvat Afrikan käskynhaltijaan?"
"Oh, ei mitään. Eihän se ole minun asiani. Hän vain menee
kapinoimaan... Mutta johan olemmekin ovellanne."
"Menee mitä?" Orestes kauhistuneena kysyi.
"Kapinoimaan ja Roomaa valloittamaan."
"Hyvä jumalat -- Jumala, tarkotan! Uusi kiusankappale! Käykää sisään
ja kertokaa kaikki surkuteltavalle prefekti-orja-paralle -- puhukaa
hiljaa, taivaan tähden! Toivoakseni eivät nuo palvelijaroistot
kuulleet sanojanne."
"Helppohan on heittää heidät kanavaan, jos olisivat kuulleet", Rafael
huomautti ivallisesti seuratessaan kiihottunutta prefektiä käytävien
läpi.
Orestes parka ei pysähtynyt ennenkuin saapui muutamaan pieneen
sisäkammioon. Hän kehotti juutalaista istumaan sisään, lukitsi oven,
heittäytyi nojatuoliin, laski kätensä polvilleen ja istui etunojassa
Rafaeliin tuijottaen kasvoillaan hassunkurinen kauhun ja avuttomuuden
ilme.
"Kertokaa minulle kaikki mitä asiasta tiedätte. Kertokaa paikalla!"
"Olen teille kertonut kaikki mitä tiedän", vastasi Rafael istuutuen
rauhallisesti sohvaan ja leikitellen jalokivillä koristetulla
tikarillaan. "Ajattelin, luonnollisesti, että te olitte salaisuuden
perillä. Muuten en olisi sanaakaan siitä virkkanut. Eihän se ole
minun asiani."
Oresteella, kuten kaikilla heikoilla ja hekumallisilla luonteilla --
roomalaisilla etenkin -- virtaili petoeläimen verta suonissaan -- ja
se puhkesi esiin.
"Kuolema ja kadotus! Sinä häpeämätön moukka -- orja -- sinä otat
itsellesi liian suuria vapauksia! Tiedätkö mikä mies minä olen, sinä
kirottu juutalainen! Puhu suusi puhtaaksi, taikka, kautta keisarin
kypärän, minä kärvennän sinusta totuuden tulikuumilla raudoilla!"
Rafaelin kasvoille levisi itsepäinen ilme, mikä osotti, että
isiltäperitty juutalaisveri yhä virtaili väärentymättömänä hänen
suonissaan ulkopuolisesta uusplatoonilaisesta välinpitämättömyydestä
huolimatta; ja hänen hymyssään oli tyyntä ja kylmää vakavuutta hänen
vastatessaan:
"Silloin olisitte te, arvoisa hallitsijani, ensimmäinen ihminen
maailmassa, joka olisi pakottanut juutalaisen sanomaan tai tekemään
jotain vastoin tahtoansa."
"Sen saamme nähdä", Orestes kiljasi. "Tänne, orjat!" Ja hän löi
raivoisasti käsiään yhteen.
"Tyyntykää, teidän ylhäisyytenne", puhui Rafael nousten seisoalleen.
"Ovi on lukossa, moskiittiverkko on ikkunan edessä ja tämä tikari
on myrkytetty. Jos minulle jotain tapahtuu, loukkaatte te kaikkia
juutalaisia rahanlainaajia, ja kolmen päivän sisällä teitä kohtaa
sangen tukala kuolema. Meidän sopimuksemme Mirjamin tavarasta on
silloin mennyt myttyyn, te olette kadottanut hauskimman seuramiehenne
ja jättänyt sekä omanne että maakunnan raha-asiat sangen surkeaan
tilaan. Miten paljon parempi olisikaan siis teille rauhassa istuutua
ja kuulla filosofin lailla ja kuten Hypatian oikean oppilaan sopii,
kaikki mitä minulla on sanottavaa eikä vaatia miestä kertomaan
sellaista jota hän ei todellakaan tiedä."
Haettuaan silmillään turhaan ympäri huonetta pakopaikkaa oli Orestes
kaikessa hiljaisuudessa jälleen istuutunut tuolilleen; ja kun
orjat koputtivat ovelle, oli hän jo niin paljon saanut takaisin
filosofityyneyttään että hän pyysi orjia tuomaan tulisien rautojen
asemasta viiniä ja pikareja.
"Äh, te juutalaiset", hän virkkoi koettaen lyödä asian leikiksi.
"Samoja piruja ihmishahmossa näytte olevan, jollaisina Titus oppi
teidät tuntemaan!"
"Aivan samoja, arvoisa prefekti. Mutta asiaan, joka kieltämättä
onkin tärkeä -- pakanoille ainakin. Heraklianus on todellakin
kapinahankkeissa. Hän on varustanut sotalaivaston matkalle Ostiaan
[vanhan Rooman satamakaupunki], jättänyt omat vehnälaivansa
lähettämättä ja aikoo pyytää teitä tekemään samoin, näännyttääkseen
siten nälkään Ikuisen kaupungin, goottineen, senaattoreineen,
keisareineen ja muineen. Myönnyttekö te tuohon hänen vaatimattomaan
pyyntöönsä, riippuu luonnollisesti teistä itsestänne."
"Ja se taas suureksi osaksi hänen aikeistaan."
"Luonnollisesti. Eihän voi toivoa, että te ryhtyisitte -- jätämme
pois sen ruman sanan -- ellei siitä olisi teille vastaavaa hyötyä."
Orestes oli vaipunut syviin mietteisiin.
"Luonnollisesti ei", hän viimein virkkoi, melkein huomaamattaan.
Ja sitte hän äkkiä, peläten puhuneensa itsensä pussiin kuohahtaen
katsahti juutalaiseen.
"Mutta ken takaa, ettei tämä kaikki ole teidän kirottuja
konnankoukkujanne? Kertokaa mistä tuon kaiken olette saanut tietää,
taikka kautta Herkuleen (nyt hän jo oli kokonaan unhottanut olevansa
kristitty) -- kautta Herkuleen ja kahdentoista jumalan, minä --"
"Elkää käyttäkö moista filosofille sopimatonta puhetapaa. Tietojeni
lähde oli sangen yksinkertainen ja luotettava. Hän on keskustellut
lainasta Karthagon rabbiinien kanssa. He olivat joko pelkureita tai
kuuliaisia alamaisia taikka molempia eivätkä myöntäneet. Hän ymmärsi
-- kuten kaikki viisaat hallitsijat ymmärtävät, kun vain suovat
itselleen aikaa -- ettei maksa vaivaa maanitella juutalaista ja
kääntyi minun puoleeni. Minä en koskaan lainaa rahaa, sillä se ei ole
filosofillista; mutta minä neuvoin hänet Mirjamin luo, joka ei pelkää
ryhtyä kauppoihin itse pirunkaan kanssa. Saiko hän siltä rahaa tai
ei, sitä en tiedä, mutta sen voin sanoa teille, että meillä on hänen
salaisuutensa -- ja nyt se on teilläkin; ja jos tarkempia tietoja
haluatte, niin se mummo vanhus, josta keinottelut ovat yhtä mieluisia
kuin falernolaiset viinit, on ne teille antava."
"Kun kaikki ympäri käy, niin olettekin te oikea tosiystävä."
"Tietysti. Ettekö nyt tällä tavoin saanut tietää totuutta paljon
helpommin ja mukavammin kuin jos olisitte panneet pari likaista
orjaa kärventämään ja pieksämään minua ja siten tehnyt minulle
kunnia-asiaksi olla kertomatta teille muuta kuin valetta? Siinähän
jo Ganymedes tuo viiniä parhaiksi tyynnyttääksenne hermojanne ja
saadaksenne ennustajan lahjat... Hyvien neuvojen jumalattarelle,
isäntäni! Mitä viiniä tämä on?"
"Oikeata syyrialaista tulta ja hunajaa; neljätoista vuotta vanhaa
ensi viininkorjuuaikana, kunnon Rafael! Ulos, Hypokorisma!
Katsokaapa, ettei se häpeämätön nulikka jää kuuntelemaan. Ne
peijasivat minut maksamaan hänestä kaksituhatta kultakolikkoa
pari vuotta sitten; hän oli niin komea -- sanoivat hänen vasta
kolmeatoista tavottelevan -- ja alusta alkaen on hän valanut sappea
jokapäiväiseen elämääni ja nyt hänessä jo alkaa olla parturille
työtä. Tuota noin -- mitähän käskynhaltija oikeastaan tavottelee?"
"Palkkaansa Stilikon murhaamisesta."
"Mitä, eikö Afrikan yliherruus jo riitä?"
"Arvelen hänen laskevan sen kolmena viime vuonna tekemiensä
palvelusten korvaukseksi."
"No niin, pelastihan hän Afrikan Roomalle."
"Ja samalla Egyptinkin. Voitanee pitää myöskin teidän, yhtä hyvin
kuin keisarinkin, olevan hänelle jonkunlaisessa velassa."
"Ystävä hyvä, velkani ovat liian monet voidakseni ajatella maksaa
niistä ainoatakaan. Mutta minkä hän palkkiokseen haluaa?"
"Purppuran."
Orestes säpsähti ja vaipui sitte mietteisiinsä. Rafael istui hetken
häntä katsellen.
"Sallinette, ylhäinen isäntäni, minun nyt poistua? Olen sanonut
teille kaiken sanottavani; ja jollen heti joudu kotia aterialle, minä
tuskin ennättänen ennen auringonlaskua etsiä Mirjam käsiini teitä
varten ja selvittää pikku asiamme hänen kanssaan."
"Odottakaa. Suuriko on hänen sotavoimansa?"