maailma on, joka sinusta näyttää niin helpolta käännyttää? Täällä
istun minä tuntematon, vanha munkki parka paastoten ja rukoillen
kuolemaan saakka, toivoen, että Jumala ehkä armahtaa sieluani, ja
vähän sinä tiedät siitä mitä minä maailmasta olen nähnyt. Vähän
tiedät, sillä muutoin sinä tyytyisit olemaan täällä loppuun asti.
Minä olin Arsenius... Oh, mikä vanha hupakko minä olen! Ethän sinä
koskaan ole kuullut sitä nimeä, joka kerran sai kuningattaret
kalpenemaan ja vaikenemaan. _Vanitas vanitatum omnia vanitas!_ Ja
hänkin, jonka rypistetyn otsan edessä puoli maailmaa vapisee, on itse
minun edessäni vapissut. Minä olin Arkadiuksen kasvattaja."
"Byzantin keisarin?"
"Juuri hänen, poikani. Siellä minä näin sen maailman, jonka sinä
tahdot nähdä. Ja mitä näin minä? Samaa mitä sinäkin olet näkevä.
Eunukit omien keisareittensa tyranneina; piispain suutelevan
isänmurhaajien ja porttojen jalkoja; pyhimysten repivän muutaman
sanan vuoksi toisensa kappaleiksi ja syntisten yhä vain kiihottavan
heitä luonnottomaan kiistaansa, valhettelijoiden saavan kiitosta
valheistaan, ja imartelijoiden hyötyvän imartelustaan. Minä näin
miten lukemattomat ihmisolennot myytiin ja teurastettiin muutamien
harvojen ilkeämielisyyden, oikullisuuden ja turhamielisyyden vuoksi;
miten köyhien ryöstäjät vuorostaan joutuivat heitä suurempien
ryövärien käsiin. Minä näin miten jokainen yritys parannuksien
aikaansaamiseksi synnytti yhä pahempia häväistysjuttuja, jokainen
armahdus uusia julmuuksia; näin miten vainooja toisensa jälkeen
masennettiin vain siksi, että toiset saisivat vuorostaan häntä
vainota; miten jokainen ulosajettu perkele palasi seitsemän pahemman
kanssa takaisin; miten saatana ajoi ulos saatanan -- vilppiä ja
itsekkäisyyttä, vihaa ja hekumaa, seitsenkertaisesti hämmennettyä
hämminkiä kaikkialla alkaen valtaistuimellaan hekumoivasta keisarista
aina kahleissaan Jumalaa pilkkaavaan orjaan saakka."
"Jos saatana ajaa ulos saatanan, ei hänen valtakuntansa ole pysyvä
pystyssä."
"Ei kyllä tulevassa maailmassa. Mutta tässä maailmassa se pysyy
ja kehittyy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi tuomiopäivään asti. Nämä
ovat niitä viimeisiä päiviä, joista profeetat ovat puhuneet,
sellaisen tuskan ja vaivan alku, jollaista ei maailma ole vielä
ennen kokenut. -- 'Ja maassa kansalla ahdistus epäilyksen tähden;
ja ihmiset maassa pitää nääntymän pelätessään ja odottaessaan sitä
kuin maan päälle on tuleva.' Kauvan sitten olen sitä aavistanut.
Vuosi vuodelta olen huomannut miten ne -- pohjoisten raakalaisten
synkät laumat -- tulevat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kuin aavikon
pyörteinen hiekkamyrsky, joka aluksi riehahtaa karavaanin ohi, mutta
lopulta kumminkin hautaa sen alleen. Minä ennustin sitä ja koetin
rukouksillani sitä ehkäistä, mutta minun ennustukseni ja rukoukseni,
kuten Kassandran muinoin, kaikuivat kuuroille korville. Kasvattini ei
varotuksistani välittänyt. Nuoruuden intohimot ja hovimiesten vehkeet
olivat voimakkaammat kuin Jumalan varottava ääni. Silloin lakkasin
toivomasta, lakkasin rukoilemasta sen loisteliaan kaupungin puolesta,
sillä minä tiesin, että sen tuomio oli luettu. Kuten Pyhä Johannes
ilmestyksessään, näin minäkin hengessä kaupungin, sen synnit ja sen
perikadon. Ja minä pakenin sieltä salaa yön pimeässä ja hautauduin
tänne erämaan helmaan maailman loppua odottamaan. Yöt päivät
rukoilen Herraa, että Hän erottelisi jyvät akanoista ja jouduttaisi
valtakuntansa tulemista. Joka aamu katsahdan vapisten, mutta samalla
toivoen taivaalle odottaen näkeväni siellä Ihmisen Pojan merkin,
jolloin aurinko muuttuu pimeäksi ja kuu veriseksi ja tähdet putoavat
alas taivaalta ja taivas aukee kuin käpertynyt kirja ja syvyyksien
tulikidat aukenevat meidän jalkojemme ääressä ja kaiken loppu tulee.
Ja sinä tahdot mennä siihen maailmaan, josta minä pakenin?"
"Jos elonkorjuuaika on käsissä, tarvitsee Herra työmiehiä. Jos hetket
ovat vakavat, tahdon minä ne käyttää vakavaan työhön. Lähettäkää
minut sinne minne mieleni palaa ja sallikaa hetken löytää minut
siellä, Herran sotamiesten etumaisessa rivissä."
"Kuulkaamme Herran ääntä! Sinä saat mennä. Tässä on kirjeitä
patriarkka Kyrillolle. Hän on pitävä sinua rakkaana minun ja
toivoakseni myös sinun itsesi tähden. Sinä lähdet meidän vapaasta
tahdostamme ja omasta vapaasta valinnastasi. Me olemme apotin kanssa
kauan seuranneet sinua silmillämme ja ymmärrämme että Herra tarvitsee
sinun kaltaisia miehiä muuallakin. Me olemme vain koetelleet sinua
nähdäksemme, oletko niin herkkä tottelemaan, että sovit käskijäksi.
Mene, Herra olkoon kanssasi! Elä himoitse kenenkään kultaa tai
hopeaa. Elä syö lihaa eläkä juo viiniä, vaan elä kuten täälläkin
olet elänyt -- Herran sotamiehenä. Miehistä hahmoa elä pelkää, mutta
naiskasvoja kavahda. Paha oli se hetki, jona he maailmaan tulivat,
nuo kaiken sen pahuuden äidit, jota auringon alla olen nähnyt. Tule,
apotti odottaa meitä portilla."
Silmät hämmästyksestä, ilosta, surusta ja melkeinpä pelostakin
kyynelissä seisoi Filammon paikallaan.
"Joutukaamme. Miksipä pitkällisillä hyvästelyillä murtaisit veljiesi
sydämet. Nouda varastohuoneesta viikon varat kuivattuja taateleja
ja hirssiä. Papyrus-venhe on valkamassa, sillä lähdet taipaleelle.
Jumala on kyllä antava meille sijaan toisen, kun venhettä
tarvitsemme. Joella elä ryhdy puheisiin kenenkään muun kuin munkkien
kanssa. Kun olet viisi päivänmatkaa laskenut virtaa alas, kysy
Aleksandrian kanavan suuta. Kerran kaupunkiin päästyäsi, voi kuka
munkki tahansa ohjata sinut arkkipiispan luo. Lähetä meille tietoja
olostasi jonkun pyhän miehen kera. Tule."
Vaieten he kävelivät laaksoa alas mahtavan virran autiolle rannalle.
Pambo oli jo siellä. Hänen valkoset hapsensa hohtivat nousevan
kuun valossa, kun hän jäykin ja heikoin käsin työnsi kevyttä
venosta vesille. Filammon heittäytyi vanhusten jalkojen juureen ja
kyynelsilmin pyysi heiltä anteeksiantoa ja siunausta.
"Ei meillä ole mitään sinulle anteeksiannettavana. Seuraa sisäistä
kutsumustasi. Jos se on lihasta, on se itse itsensä rankaiseva; jos
se on Hengestä -- miksi taistelisimme Häntä vastaan? Hyvästi!"
Muutaman minuutin kuluttua solui jo nuorukainen venhossaan kesäisen
illan hämyssä alas vuolasta virtaa. Hetkinen, ja etelän yö oli äkkiä
kietonut kaikki sysimustaan vaippaansa. Kuu vain valoi koleata
valoansa joen pinnalle ja kallionkyljille ja valasi vanhukset, jotka
rannalle polvistuneina ja lasten lailla nojaten päätänsä toistensa
olkapäihin yhdessä nyyhkien rukoilivat kadotetun lemmikkinsä puolesta.
2 Luku.
KUOLEVA MAAILMA.
Museokadun varrella Aleksandriassa oli muuan talo, joka oli
rakennettu ja sisustettu muinais-ateenalaiseen tyyliin. Sen
yläkerrassa löytyvää syrjäistä huonetta ei sen asukas liene valinnut
vain hiljaisuuden vuoksi. Sillä vaikka sinne ei juuri kuulunut
niiden naisorjien melu, jotka etelään antautuvan naisosaston
pilaristossa puhellen ja riidellen työskentelivät, ei siellä siltä
ollut rauhassa sen alapuolella kulkevan kadun jyryltä ja melulta.
Myös kadun toisella puolen olevasta eläintarhasta tunkeutui
sinne omituinen mölinä ja ulvonta. Huoneen viehätys oli ehkä sen
yli museon puutarhamuurien tarjoamassa näköalassa. Siellä näkyi
kukkapengermiä, pensaistoja ja suihkulähteitä, kuvapatsaita,
kävelyteitä ja lehtokujia, joissa Aleksandrian tiedemiesten ja
runoilijoiden nerokkaat sanat olivat seitsemän vuosisataa kaikuneet.
Eri tiedesuuntiin kuuluvina olivat he kaikki toinen toisensa jälkeen
kävelleet, opettaneet ja laulaneet siellä tuuheitten plataanien ja
kastanjien, viikunapuiden ja palmujen varjossa. Tuntui kuin joka
sopukka siellä uhkuisi kreikkalaista viisautta ja kreikkalaista
laulua niiltä ajoilta jolloin Ptolemeus Filadelfiläinen käveli siellä
Euclideen, Teokriton, Kallimakon ja Lykafron kanssa.
Puistosta vasemmalle näkyi itse museorakennuksen ilmakas itäpääty
taulu- ja veistokuvakokoelmineen, juhla- ja luentosaleineen. Eräässä
suunnattomassa sivurakennuksessa oli tuo kuuluisa kirjasto, jonka
Filadelfiläisen isä oli perustanut ja joka sisälsi neljäsataatuhatta
käsikirjoitusta vielä Cæsarin piirityksenkin jälkeen, jolloin suuri
osa sen aarteista oli joutunut häviön omaksi. Pilvetöntä taivasta
vasten kaareutui siellä tuon maailman ihmeluoman valkea katto ja sen
takana, toisten muhkeitten rakennusten harjojen ja otsikkojen lomitse
välkehti leveä juova sinistä merta.
Huone oli sisustettu puhtaaseen kreikkalaiseen tyyliin ja jotain
vanhanaikaisuudenkin tavottelemista huomasi seiniä koristavien
fresco-maalausten jyrkissä piirteissä ja hillityssä värityksessä,
jotka esittivät kohtauksia Ateenan muinaistaruista. Huone tuntui
kumminkin erittäin viileältä, puhtaalta ja rauhalliselta, vaikka
aurinko täydeltä terältään paahtoi sisään pihanpuolisesta
moskiitoverkolla varustetusta ikkunasta. Siellä ei ollut mattoja eikä
takkaa ja ainoana irtaimistona oli leposohva, pöytä ja nojatuoli,
kaikki kaunismuotoisia kuin maalaukset vanhoissa vaaseissa. Mutta
jos joku meistä olisi astunut huoneeseen sinä aamuna, niin tuskinpa
olisimme huomanneet huoneen kalustoa, sen yleistä vaikutusta, tai
museopuistoa taikka kaukana välkkyvää Välimerta. Me olisimme olleet
yhtä mieltä siitä, että huone oli ihmissilmille kyllin rikas sen
aarteen vuoksi minkä se sisälsi, ettei sen rinnalla kannattanut
mihinkään muuhun katsettaan kiinnittää. Keveässä nojatuolissa istui
noin kaksikymmenviisivuotias nainen, nähtävästi tämän pienen pyhätön
suojelusjumalatar, lukien edessään pöydällä olevaa käsikirjoitusta.
Hänen pukunaan, joka muuten sopi täydellisesti yhteen huoneen
vanhanaikuisen sisustuksen kanssa, oli lumivalkea, leuvasta
jalkateriin ylettyvä joonilainen vaippa, leikattu siihen ankaraan ja
juhlalliseen kuosiin, jossa puvun yläosa kaulalta lankee jälleen alas
vyötäisille ja jonkunlaisena kauluksena peittää kokonaan vartalon
muodot, jättäen käsivarret ja osan olkapäistä paljaaksi. Koko
hänen vaatetuksessaan ei ollut muita koristeita kuin kaksi pitkin
vaipan etuosaa juoksevaa, kapeata purppuraraitaa, jotka ilmaisivat
hänen olevan Rooman kansalaisen, sekä kultaompeluksilla koristetut
jalkineet ja kultainen hiusverkko, joka piti hänen kullanväriset
kiharansa koossa takaraivolla, kiharat, joiden väri, runsaus ja
aaltoileva pehmeys olisi saanut itse Athenenkin kateelliseksi. Hänen
kasvonpiirteillään, käsivarsillaan ja käsillään oli puhtaimman
ja jaloimman muinaiskreikkalaisen kauneuden tyypin muoto; hänen
täydellisen sopusuhtaisesti kehittynyttä luistoaan peitti
täyteläinen, pyöreäpiirteinen, nuortea ja vahankarvainen hipiä,
sellainen jonka vanhat kreikkalaiset hankkivat itselleen ahkerasti
käyttämällä kylpyjä, voimistelua ja ihovoiteita. Meistä olisi ehkä
näyttänyt noissa kirkkaissa harmaissa silmissä päilyvän liiaksi
totisuutta, tiukasti suletuilla huulilla liiaksi itsetietoista
vakavuutta, koko hänen asennossaan -- joka muuten näytti jostain
astiamaalauksesta tai korkokuvasta lainatulta -- liiaksi punnittua
arvokkaisuutta. Mutta jokaisen kasvojen ja vartalon piirteen
majesteetillinen kauneus olisi nuo puutteet himmentänyt ja huomiomme
olisi kiintynyt vain siihen hämmästyttävään yhtäläisyyteen, mikä oli
hänen ja huoneen seiniä kaunistavien Athenen ihannekuvien välillä.
Hän nostaa katseensa käsikirjoituksesta, katsoo yli museon puiston
ja ilme kasvoilla elostuu. Nuo täyteläiset, kaarevat kreikattaren
huulet, jollaisia emme enää saa missään nähdä, aukenevat; hän puhuu
itseksensä. Kuule!
"Niin; kuvapatsaat ovat pirstaleina, kirjastot ryöstetyt, oraakelit
mykkiä, lehtikujat vaikenevat... Ja sittenkin -- ken väittää, että
vanha, uroitten ja viisasten miesten usko on kuollut? Kaunis ei voi
koskaan kuolla. Joskin jumalat ovat hyljänneet oraakelinsa, eivät
he ole hyljänneet sieluja, jotka koettavat heidän puoleensa kohota.
Joskin he eivät enää kansoja ohjaa, puhuvat he yhä valituillensa.
Joskin he ovat alhaisen rahvaan hyljänneet, eivät he ole hyljänneet
Hypatiaa." -- -- --
"Uskoa vanhoihin jumaliin, kun kaikki muut heistä luopuvat... Uskoa
epäilyksistä huolimatta... Toivoa toivottomuudessakin... Osottautua
olevansa rahvasta korkeammalla, näkemällä ääretöntä, elävää ihanuutta
niissä taruissa, jotka rahvaalle ovat käyneet sisällyksettömiksi ja
kuolleiksi... Taistella viimeiseen asti lahonneen aikakauden uusia
ja mielettömiä harhaoppeja vastaan puolustaen esi-isieni uskontoa,
vanhoja jumalia, vanhoja uroita ja vanhoja viisaita miehiä, jotka
ovat taivaan ja maan salaisuudet mitanneet... voittaakseni ehkä...
ainakin oman palkintoni ansaitakseni! Päästä tervetulleena
jumalaisten sankarien joukkoon -- kohota kuolemattomien jumalien,
noiden käsittämättömien voimien luo, aina eteenpäin, ylöspäin,
ikuisesti, kautta vuosisatojen, ijäisyyksien, kunnes viimein
löydän kotini ja häviän sen Tuntemattoman ja Ainoan Alkuperäisen
sanomattomaan loistoon!" -- -- --
Hänen kasvonsa kirkastuivat intohimoiseen loistoon; mutta yhtäkkiä
niitä pimitti pelon ja inhon ilme. Hän oli huomannut kumaraselkäisen,
kuihtuneen ja mitä räikeävärisimpään ja eriskummaisimpaan
barbaaripukuun puetun juutalaisakan, joka puutarhamuurin varjosta
tarkasti häntä.
"Miksi tuo vanha noita mua aina vainoo? Kaikkialla hän on silmieni
edessä -- ainakin oli hän kuukausi sitten -- ja tuossa hän taas
on! Minun täytyy pyytää prefektiä ottamaan selville kuka hän on
ja laittamaan hänet pois tieltäni ennenkuin hän on noitunut minut
pahalla katseellaan. Jumalille kiitos, hän meneekin matkaansa. --
Minua hullua -- hullua! -- filosoofi! Minäkö uskon kateen silmiin
ja loitsuihin vastoin itse Porfyron todistuksia! Mutta siellähän
kuuluvat isäni askeleet kirjastosta."
Samassa astui vanhus sisään viereisestä huoneesta. Hänkin oli
kreikkalainen, mutta tavallisempaa, alhaisempaakin, tyyppiä --
tummaihoinen ja tulinen, hinterä ja notkea. Hänen miellyttävä
vartalonsa ja mietiskelystä ryppyisiksi käyneet kasvonsa sopivat
hyvin yhteen vakavan ja koruttoman filosofivaipan kanssa, jota hän
ammattinsa merkkinä kantoi. Hän mitteli kärsimättömin askelin huoneen
lattiaa ja terästetty katseensa ja levottomat liikkeensä puhuivat
jännitetystä ajatustyöstä...
... "Nyt se selvisi... Ei, taas se pääsi käsistä -- se kumoaa itse
itsensä. Mikä kunnoton mies minä olen! Jos Pytagoras puhuu totta,
niin pitäisi symboolin olla kolmenpotenssien mukaan kehittyvän
sarjan, mutta tuo riivatun kakkonen tahtoo tunkeutua siihen mukaan.
Etkö sinä jo kerran suorittanut sitä laskua, Hypatia?"
"Käy istumaan, isä rakas, ja syö. Et ole vielä koko päivänä mitään
nauttinut."
"Ruuasta en välitä. Määrittelemätön täytyy saada määritellyksi.
Työ täytyy saada loppuunsuoritetuksi vaikka se maksaisi minulle
ympyrän neliöimisen. Kuinka voi hän, jonka vaikutuspiiri on tähtien
yläpuolella, laskeutua joka hetki maan päälle?"
"Kunpa me", vastasi hän melkein katkerasti, "kunpa me vain
voisimmekin elää ruuatta ja jäljitellä kaikessa kuolemattomia
jumalia! Mutta niin kauan kun olemme tässä aineen vankilassa, täytyy
meidän kantaa kahleitamme -- kantaa niitä arvokkuudella jos tahdomme
olla ymmärtäväisiä -- ja pitää halvan ruumiimme alhaisia tarpeita
järjen jumalaisen ravinnon vertauskuvina. Viereisessä huoneessa on
sinua varten hedelmiä virnan ja riisin kera. On siellä leipääkin,
ellet sitä kokonaan tuomitse."
"Orjien ruokaa!" vanhus vastasi. "Olkoon menneeksi; minä syön ja
häpeän syömistäni. Mutta odotappa, kerroinko jo sinulle? Kuusi uutta
oppilasta tänään matematiikkakouluun! Se kasvaa! Se leviää! Me
voitamme vielä!"
Hypatia huokasi.
"Mistä tiedät, etteivät he ole tulleet luoksesi kuin Kritias ja
Alkibiades tulivat Sokrateen luo oppiakseen vain poliitillista ja
maallista viisautta. Omituista, että ihmiset voivat tyytyä maassa
matelemaan ja ihmisiksi jäämään, kun he voisivat kohota jumalien
arvoon! Ah, isäni, se on suurin suruni. Nähdä samojen miesten,
jotka aamusin luentosalissani ovat kuuntelevinaan jokaista sanaani
kuin oraakelin vastausta, iltasin tunkeilevan Pelagian kantotuolin
ympärillä, ja öisin -- tiedän sen todeksi -- kuluttavan aikansa
arpapelissä, juomingeissa ja pahemmissa! Että itse Pallaan voittaa
jokainoa päivä Venus Pandemos! Että Pelagialla on suurempi vetovoima
kuin minulla! Ei siltä että moinen nauta minun rauhaani häiritsisi --
toivoakseni ei yksikään luotu olento voi tasapainoani järkyttää --
mutta jos vihaamaan voisin alentua -- niin vihaisin häntä -- vihaisin
--!"
Ja hänen äänensä sai soinnun, joka pani epäilemään eikö hän sittekin
huolimatta tuosta mahdottomuudestaan, jota hän niin suurisanaisesti
kehuskeli, vihannut Pelagiaa mitä inhimillisimmällä ja maallisimmalla
vihalla.
Mutta samassa keskeytti puhelun orjatar, joka kiireisesti astui
sisään ja läähättäen ilmoitti:
"Hänen ylhäisyytensä prefekti, haltijatar! Hänen vaununsa pysähtyivät
äsken portin eteen ja nyt tulee hän itse rappusissa!"
"Älytön lapsi!" Hypatia vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi.
"Luuletko sen rauhaani häiritsevän! Anna hänen tulla sisään!"
Ovi aukeni ja sisään astui prefekti tuoden mukanaan monenlaisten
hajuvesien tuoksun. Hän oli uhkea, miellyttävänmuotoinen mies,
puettuna loistavaan senaattorin pukuun ja sormissaan ja kaulallaan
kimalteli runsaasti jalokiviä.
"Cæsarin edustajalla on kunnia kantaa uhrinsa Athene Poliaan
alttarille ja hänellä on ilo löytää sen papittaressa niin
rakastettava olento kuin konsaan voi itse se jumalatar olla, jota hän
palvelee... Elkää sentään antako minua ilmi, sillä teidän silmienne
vaikutuksen alaisena en koskaan voi olla puhumatta kuin pahin pakana!"
"Totuus on valtava", Hypatia virkkoi nousten kunnioittavasti ja
huulillaan hymy häntä tervehtimään.
"Ah niin; niin sanotaan. -- Mutta arvoisa isännehän on poistunut!
Hän on toden totta liian kaino -- vaikka se on kyllä kunniallista
-- kyvyttömyydestään valtiosalaisuuksia käsittelemään. Te kai jo
arvaatte, että minä tulin kysymään neuvoa teidän Minerva-järjeltänne.
Kuinka on juonitteleva aleksandrialainen roskaväkemme käyttäytynyt
poissaollessani?"
"Se on luullakseni syönyt, juonut ja solminut avioliittoja, kuten
ennenkin", vastasi Hypatia välinpitämättömästi.
"Ja runsaasti lisäytynyt epäilemättä. No niin, pienempihän on tappio
valtakunnalle, jos minun ensi mellakassa täytyy heitä ristiinnaulita
tusina tai pari, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan onkin käyvä.
On se sentään sangen mukavaa valtiomiehelle, että rahvas niin hyvin
ymmärtää ansainneensa hirttonuoran ja sen vuoksi pitää huolta siitä,
ettei oikeuden valvojien tarvitse pelätä tyhjentävänsä maakuntaa
asukkaista. Mutta kuinka koulut menestyvät?"
Hypatia pudisti surumielisesti päätään.
"Niin, niin; pojat ovat aina poikia... Tunnustan itsenikin
syylliseksi. _Video meliora proboque, deteriora sequor_. Älkää
sentään kovin ankarasti tuomitko. Vaikka yksityisessä elämässämme
emme oppejanne seuraisikaan, niin seuraamme niitä ainakin julkisessa.
Ja jos me julistamme teidät Aleksandrian kuningattareksi, niin
täytyy teidän suoda hovimiehillenne ja henkivartijoillenne muutamia
pieniä vapauksia. Älkää toki noin huokailko, muutoin joudun aivan
epätoivoon. Kaikessa tapauksessa on pahin kilpailijattarenne nyt
lähtenyt korpeen etsiäkseen jumalien asuntoa koskien yläpuolella."
"Ketä tarkotatte?" Hypatia kysäsi sangen epäfilosoofisella innolla.
"Pelagiaa, luonnollisesti. Kohtasin tuon luoduista viehkeimmän ja
huikentelevaisimman puolimatkassa täältä Thebaan, muuttuneena mitä
siveimmäksi ja hellimmäksi Andromakeksi?"
"Ja ken oli hänen Hektorinsa? Kertokaa!"
"Muuan goottijättiläinen. Mitä syöttiläitä nuo barbaarit ovatkin!
Joka askeleella minkä hänen seurassaan otin, pelkäsin musertuvani
hänen elefantti jalkojensa alle!"
"Mitä!" Hypatia huudahti. "Onko teidän ylhäisyytenne alentunut
seurustelemaan moisten raakalaisten kanssa."
"Totta puhuakseni hänellä oli seurassaan nelisenkymmentä jykevää
heimolaistaan, jotka olisivat voineet käydä hankaliksi avuttomalle
prefektiparalle. On sitäpaitsi aina parasta koettaa pysyä hyvissä
väleissä noiden goottien kanssa. Sen jälkeen kuin he ryöstivät
Rooman ja puhdistivat Atheenan kuin ampiaiset mehiläispesän,
ovat asiat kääntyneet sangen vakavalle tolalle. Ja mitä tuohon
suureen roikaleesen itseensä tulee, on hänessä omasta mielestään
jalosukuisuutta riittämään asti -- kehuu näet polveutuvansa jostain
ihmissyöjästä jumalasta ja muusta sellaisesta -- ja olipa niin ja
näin että hän alussa ollenkaan ryhtyi puheisiin joutavanpäiväisen
roomalaisten käskynhaltijan kanssa, ennenkuin hänen uskollinen ja
jumaloiva henttunsa lausui jonkun suopean sanan puolestani. Mutta
tiesi se mies sentään, miten hienosti eletään, ja me vahvistimme
tuoreen ystävyydenliittomme komeilla juomauhreilla -- mutta
eihän-minun siitä pitänyt teille puhua. Pää-asia on että heistä
pääsin erilleni! Latelin heille kaikki maantieteelliset valheet,
mitä konsaan olen kuullut, ja hyvän joukon lisää, kiihotin sangen
tuntuvasti heidän mielihaluaan hassunkurisen matkansa päämäärään,
ja lähetin heidät jälleen taipaleelle. Venuksen tähti on nyt siis
laskeutumassa ja Pallaan nousemassa. Senvuoksi sanokaa minulle --
miten on minun Pyhän Tulipalon kanssa meneteltävä?"
"Kyrillon?"
"Niin juuri."
"Oikeudenmukaisesti."
"Ah, sinä ihanin viisaus! Elkää lausuko sitä sanaa luentosalin
ulkopuolella. Teoriassa se käy mukiin; mutta epätäydellisessä,
maallisessa käytännössä täytyy käskynhaltijan tyytyä tekemään
yhtä ja toista mikä kulloinkin parhaiten soveltuu. Abstraktisen
oikeuden mukaan pitäisi minun ristiinnaulita Kyrillos, diakoonit,
armeliaisuusveljet ja kaikki muut pitkään riviin tuonne
hietaharjanteelle kaupungin ulkopuolella. Se olisi kylläkin
yksinkertaista, mutta, kuten monet muut yksinkertaiset ja erinomaiset
asiat, mahdotonta."
"Pelkäättekö kansaa?"
"Mutta, armolliseni, eikö tuolla hurjimuksella ja kansanvillitsijällä
ole koko roskaväki puolellaan? Onko minun annettava Konstantinopelin
mellakoiden täällä uudistua? Sitä en todellakaan kestä, hermoni eivät
ole niin teräksiset; ehkä olen liian laiskakin -- kuinka tahdotte."
Hypatia huokasi. "Ah, kunpa teidän ylhäisyytenne vain käsittäisi,
mikä valtava kamppailu se on, jonka ratkaisu vain teistä yksistään
riippuu! Elkää kuvitelko, että kysymyksessä on vain pakanallisuus ja
kristillisyys --"
"Ja jos niin olisi, niin ymmärtänette, että minun kristittynä ja
kristityn ja hurskaan keisarin alamaisena, puhumattakaan hänen
korkeasta sisarestaan --"
"Ymmärrämme toisiamme", keskeytti Hypatia, tehden kauniilla
kätösellään kärsimättömän liikkeen. "Kysymys ei ole vain niistä, eikä
edes filosofiasta ja raakalaisuudesta. Nyt kamppailevat vallasta
yksinkertaisesti vallasväki ja roskajoukko -- toisella puolen
rikkaus, hienous, taide ja tiede, kaikki mikä kansakunnan suuruuteen
kohottaa, ja toisella raaka, lapsiasynnyttävä joukko, tuo alhainen
lauma, joka on tarkotettu tekemään työtä muutamien jalosukuisten
hyväksi. Onko Rooman keisarikunta käskevä vai totteleva omia orjiaan?
Siinä kysymys, jonka kamppailu teidän ja Kyrillon välillä on
ratkaiseva. Ja sen kamppailun tulee olla elämästä ja kuolemasta."
"Enpä todellakaan ihmettelisi, vaikka niin kävisikin", prefekti
vastasi olkapäitään kohauttaen. "Joka kerta kun olen ajelemassa,
odotan jonkun hullun munkin kalloni musertavan."