HYPATIA
eli
Uusia vihollisia vanhassa hahmossa
Kirj.
CHARLES KINGSLEY
Englannin kielestä suomensi
O. E. Lampén
WSOY, Porvoo, 1908.
SISÄLLYS:
Johdatus.
ENSIMMÄINEN OSA.
1. Laura.
2. Kuoleva maailma.
3. Gootit.
4. Mirjam.
5. Päivä Aleksandriassa.
6. Uusi Diogenes.
7. Ne, joista pahennus tulee.
8. Itätuuli.
9. Jänne katkeaa.
10. Kohtaus.
11. Jälleen Laurassa.
12. Ilolehto.
13. Kuilun pohjalla.
14. Tenhottarien kallio.
15. Nephelokokkygia.
TOINEN OSA.
1. Venus ja Pallas.
2. Valon välähdys.
3. Prefektiä koetellaan.
4. Juutalaiset kristityitä vastaan.
5. Hän taipuu saadakseen hallita.
6. Ritarillinen piispa.
7. Pandemonium.
8. Nemesis.
9. Kadonneita lampaita.
10. Hypatia etsii ennusta.
11. Mirjamin juoni.
12. Tuhlaajapoika palaa.
13. Naisen rakkaus.
14. Nemesis.
15. Kukin omaan paikkaansa.
JOHDATUS.
Kuvauksen viidennen vuosisadan elämästä täytyy pakostakin sisältää
paljon sellaista, joka lukijasta tuntuu kiusalliselta, ja joka
nuoren ja viattoman on parasta jättää kokonaan lukematta. Sillä on
esitettävänä kammottava, vaikkakin samalla suurenmoinen aikakausi,
yksi noita ihmiskunnan historian kohtalokkaita ja tärkeitä
käännekohtia, jolloin hyveet ja paheet esiintyvät rinnakkain --
toisinaan samassa henkilössäkin -- mitä peittelemättömimmin ja
voimakkaimmin. Sellainen ajan kuvaaja on sangen vaikeassa asemassa.
Hän ei uskalla kertoa, miten huonoja ihmiset silloin olivat; häntä ei
uskota, jos hän kertoo miten hyviä he olivat.
Nyt esilläolevassa tapauksessa tämä hankala asema on tavallista
vaikeampi. -- Kirkon synnit, vaikkakin katalat, olivat vielä
sellaiset, että niistä voi sanoin puhua, mutta kuvaamaan kirkon
vihollisen pakanamaailman syntejä on kerrassaan mahdoton ryhtyä.
Kristityn kirkon puolustaja tulee siten säädyllisyyden vuoksi
ajaneeksi asiaansa paljoa heikommin kuin olleet olot vaatisivat.
Ei niin, se tulee aina muistaa, että tämän kirjan sankaritarta
taikka hänen koulunsa johtavia filosofeja vielä useita vuosisatoja
jälkeenkinpäin voitaisiin vähääkään epäillä siveettömyydestä.
Olivatpa heidän oppilaansa eli manikealaiset miten alhaisia ja
siveettömiä tahansa, suuret uusplatonilaiset olivat, kuten itse
Manes, siveellisiä aina askeettisuuteen saakka.
Sillä ajan henki oli sellainen, ettei yksikään opettaja, joka ei
vaatinut äärimmäisyyteen asti menevää puhtautta, voinut toivoa
yleisöön vaikuttavansa. Sillä Hän, tuo jumalallinen Sana, "Valo",
joka loistaa kaikille ihmisille maan päällä, oli herättänyt ihmisten
sydämissä niin voimakkaan halun puhtauteen, ettei sellaista, muutamia
yksityisiä filosofeja ja profeettoja lukuunottamatta, ollut kukaan
ennen tuntenut. Henki oli vuodatettu kaiken lihan yli; ja yli koko
valtakunnan, potkumyllyssä ponnistelevasta orjasta valtaistuimella
istuvaan keisariin asti, janosi jokainen sydän puhtautta taikka
ainakin oppi kunnioittamaan niitä, jotka puhtauteen pyrkivät. Ja Hän,
joka tuon janon oli herättänyt, tarjosi myös sitä, mikä kykeni sen
tyydyttämään. Pitkällisen ja ankaran kasvatuksen kautta opetti Hän
ihmiskuntaa erottamaan totuuden sen lukemattomista valemuodoista ja
ymmärtämään, ensi kerran maailman alusta asti, ettei iloinen sanoma
ollut vain muutamille valituille aijottu, vaan koko ihmiskunnalle
ilman erotusta, säätyyn tai rotuun katsomatta.
Vähän yli neljä vuosisataa olivat Rooman keisarikunta ja kristillinen
kirkko, melkein samana hetkenä syntyneinä, kehittäneet itseänsä
rinnatusten kuin kaksi mahtavaa, kilpailevaa valtaa ja taistelleet
rajua taistelua ihmisrodun omistamisesta. Keisarikunnan aseina eivät
olleet ainoastaan rusentava fyysillinen ylivoima ja sammumaton
vallotushalu, vaan oli sillä edellisiä melkein tehoisampana
aseena verraton järjestämisnero ja yhtäläiset ulkonaiset laki- ja
järjestysmuodot. Tämä oli yleensä hyödyksi kukistetuille kansoille,
se kun asetti vakinaisen ja säännöllisen kiristysjärjestelmän
mielivaltaisen ja rajattoman ryöstön sijaan. Ja päästäen kaikkien
maakuntien varakkaammat asukkaat osalle alemmilta työtätekeviltä
luokilta puristetuista tuloista, se voitti ensinmainitut samalla
valtion puolelle. Työtätekevät luokat olivat maaseuduilla suorastaan
orjia, eikä kaupungeissakaan heidän nimellinen vapautensa
ollut suuren arvoinen. Vain hallituksen almut estivät heidät
nälkäkuolemasta, ja heidän eläimellistä hyväätuultaan piti hallitus
vireillä suurisuuntaisesti järjestettyjen yleisten näytelmien avulla,
joissa luonnon ja taiteen aarrevarastot tyhjennettiin alhaalle
vajonneen väestön uteliaisuuden, himojen ja julmuuden tyydyttämiseksi.
Tätä suunnatonta järjestöä vastaan oli kirkko nyt nelisen vuosisataa
taistellut, aseenaan vain oma valta ja kaikkikäsittävä sanomansa
ja tuon puhtauden ja siveellisyyden, itsensäuhrauksen ja rakkauden
hengen ilmestys, joka oli näyttänyt paremmin kykenevänsä sulattamaan
ja liittämään yhteen ihmissydämet kuin konsaan se väki- ja
hirmuvalta, mekaaninen järjestely ja ne aistilliset syötit, joilla
valtio oli koettanut vastustaa veriviholliseksi aavistamaansa
evankeliumia.
Ja nyt oli kirkko voittanut. Tämän maailman heikot olivat
kukistaneet sen väkevät. Huolimatta vainoojiensa pirullisesta
julmuudesta; huolimatta siitä saastuttavasta ilmapiiristä, joka sitä
ympäröi; huolimatta siitä, ettei se saanut muodostua puhtaista ja
erikoisesti valituista olennoista, vaan täytyi sen sananmukaisesti
"uudestisynnyttää" jäsenensä tuosta syvälle vajonneesta joukosta,
joka sitä pilkkasi ja vainosi; huolimatta siitä että sen täytyi
kestää omassa keskuudessaan tuon tuostakin puhkeavia pahojen
himojen purkauksia, himojen, joille sen jäsenet olivat ennen
antaneet itsessään rajattoman vallan; huolimatta niistä tuhansista
harhaopeista, jotka sen ympärillä ja sen keskuudessa versoivat,
väittäen kuuluvansa kirkkoon, vaikka koettivatkin sitoa jäseniä
itseensä nurkkakuntahenkensä ja puolueröyhkeytensä avulla --
mikä juuri kumosi heidän väitteensä -- kaikesta tästä huolimatta
oli kirkko voittanut. Itse keisaritkin olivat liittyneet sen
puolustajiksi. Julianuksen viimeinen yritys koettaa keisariutensa
painolla pönkittää pystyyn vanha pakanausko oli vain osottanut, että
se vanha usko oli menettänyt kaiken vaikutuksensa kansaan. Ja hänen
kuoltuaan vyöryi uuden uskon vuoksi vapaana. Maalliset hallitsijat
suostuivat mielisuosiolla uimaan virran mukana, omistamaan,
sanoissaan ainakin, Kristuksen lait omiksensa, tunnustamaan
kuningasten Kuninkaan, jota hekin olivat velvolliset kunnioittamaan
ja tottelemaan, ja nimittämään omia orjiaan "köyhemmiksi veljikseen",
taikka, mikä myöskin tapahtui, "hengellisiksi ylipaimenikseen".
Mutta jos keisareista olikin tullut kristittyjä, ei keisarikunta
silti ollut kristitty. Siellä täällä poistettiin kyllä joku vääryys,
taikka julaistiin joku käskykirje vankiloiden tarkastamisesta ja
vankien tilan parantamisesta, taikka joku Ambrosius sai ankaroiden
nuhteiden avulla jonkun Theodosiuksen vähän aikaa toimimaan
oikeudenmukaisesti. Mutta valtio oli edelleenkin sama. Yhä se oli
suuri tyranni, sorti kansaa, tukahutti kansallista elämää, lihotti
itseään ja virkamiehiään laajan ryöstöjärjestelmän kautta. Ja niin
kauan kuin sillä oli ylivalta, eivät ihmiskunnan toiveet olleet
suuret. Olipa itse kristittyjenkin joukossa miehiä, jotka, kuten
Dante myöhemmin, "Konstantinuksen turmiollisessa lahjassa" ja
kirkon ja valtion välillä vallitsevassa aselevossa näkivät uuden ja
uhkaavan vaaran. Eikö valtio koettanut levittää kirkonkin yli samaa
myrkyllisen upaspuun siimekseen verrattavaa varjoansa, jolla se oli
tukahduttanut kaiken vapaan inhimillisen kehityksen? Eikö se siten
koettanut tehdä kirkostakin itselleen palkatun orjapäällikön, jota se
lellitteli kun se oli kuuliainen ja ruoski, jos se uskalsi osottaa
omaa vapaata tahtoa tai tunnustaa lakia, joka oli korkeampi sen
tyrannien säännöksiä? Eikö se hienontuneella imartelulla koettanut
lykätä kirkon hartioille sen väestön hoitoa ja ylläpitoa, joiden
sydänverestä se eli? Niin ajattelivat silloin monet, ja ymmärtääkseni
eivät he siinä olleetkaan väärässä.
Mutta jos sivistyneen maailman yhteiskunnallinen tila viidennen
vuosisadan alussa oli luonnoton, niin oli sen henkinen tila
vielä luonnottomampi. Se eri rotujen, kielien ja tapojen
yhteensulattaminen, jota roomalaisten vallan aikana oli jatkunut
neljä vuosisataa, oli synnyttänyt vastaavan sekoituksen uskonnoissa,
oikean yleismaailmallisen hapatuksen inhimillisistä ajatuksista
ja vakaumuksista. Kaikki kunniallinen usko vanhoihin paikallisiin
jumaluustaruihin oli vähitellen ja kauvan sitten häipynyt
kouraantuntuvamman keisarinjumaloimisen tieltä, ja kansalliset
jumalat, jotka eivät olleet kyenneet vapauttamaan tunnustajiaan,
alenivat toinen toisensa jälkeen "jumalallisen Cæsarin" vasalleiksi.
Filosofeeraavat rikkaat heidät unhoittivat ja heitä palvelivat vain
alemmat luokat siellä missä vanhat uskonnolliset tavat vastasivat
paremmin niiden raaempia taipumuksia, taikka missä paikkakunnan
tulolähteet ja merkitys niistä riippui.
Sillävälin vaelsivat ihmisten ajatukset, vanhoista kiinnepaikoistaan
vapautuneina, mietiskelevien epäilysten rannattomalla merellä ja
etenkin metafyysillisemmät ja mietiskelevämmät itämaat koettivat
omintakeisesti ratkaista kysymystä ihmisen suhteesta näkymättömään.
Siellä syntyivät siten nuo tuhannet lahkot, harhaopit ja teosofiat
(on suorastaan alentavaa filosofialle käyttää niille sen nimeä),
joiden ongelmoita nykyaikaiset tutkijat ymmällä tarkastelevat,
kykenemättä seuraamaan tai selittämään niiden houreita.
Mutta näistäkin, kuten yleensä kaikista vapaan ihmisajatuksen
ponnistuksista, oli hyötynsä ja hedelmänsä. Ne asettivat kirkon
miesten ratkaistavaksi joukon uusia kysymyksiä, jotka heidän täytyi
selvitellä, jollei kirkko tahtonut ainaiseksi luopua vaatimastaan
asemasta ihmissielun suurena opettajana ja tyydyttäjänä. Tutkia
noita kuplia, sellaisina kuin ne jokaisella inhimillisen elämän
laineella kohosivat ja särkyivät; tuntea, liian usein Augustinuksen
lailla katkerien kokemusten kautta, niiden viekottelevaa voimaa;
erottaa totuus, johon ne tähtäsivät, valheesta, jota ne sen sijaisena
tarjoilivat; todistaa yhteisen kirkon omaavan niissä ylevissä
totuuksissa, joita se julisti, täyden tyydytyksen levottoman
aikakauden äärimmäisillekin metafyysillisille vaatimuksille -- siinä
oli sen ajan tehtävä. Ja miehiä nousi tehtävää täyttämään ja heitä
auttoivat työssään juuri ne seikat, jotka tuo henkinen mullistus on
synnyttänyt. Yleinen aatteiden, uskontojen ja rotujen sekotus sekä
myös maantieteellisesti helppo liikeyhteys valtakunnan eri osien
välillä, oli omansa laajentamaan neljännen ja viidennen vuosisadan
kirkko-isien näköpiiriä, syventämään heidän ajatuksiaan ja tekemään
heistä laajasydämisiä, kärsivällisiä ja suvaitsevaisia miehiä,
sellaisia, joita, sen voimme empimättä sanoa, kirkolla sittemmin
vain aniharvoin eikä maailmalla koskaan ole ollut osotettavana.
Siihen päätökseen tulemme ainakin silloin kun arvostelemme heitä
sen mukaan, mitä heillä oli, eikä sen mukaan, mitä heillä ei
ollut, ja kun uskomme kuten mielemme tekee, että jos he olisivat
eläneet nyt eivätkä silloin, he olisivat yhtä paljon korkeammalla
nykyisiä aikalaisiaan kuin he olivat silloisia. Ja siten aikakausi,
joka Gibboninkaltaisista pintapuolisista irvihampaista näyttää
vain mädänneiseltä ja päättömältä aistillisuuden ja anarkian,
fanatismin ja ulkokultaisuuden kaokselta, synnytti sellaisia miehiä
kuin Athanasius ja Hieronymus, Chrysostomus ja Augustinus, liitti
kristinoppiin tulevienkin kansakuntien perinnöksi kaiken mikä
Kreikan ja Egyptin filosofiassa ja Rooman yhteiskuntajärjestyksessä
oli arvokkainta, ja istutti vieraisiin maihin, itsetiedottomien
välittäjien kautta, kaikkien eurooppalaisten ajatusten ja
siveysoppien perusteet.
Mutta kirkon terveys ei riipu yksistään sen tunnustamasta opista eikä
myöskään sen harvalukuisten pylväiden viisaudesta ja pyhyydestä, vaan
sen yksityisten jäsenten uskosta ja hyveistä. Terveellä sielulla
täytyy myös olla terve ruumis tyyssijanaan. Ja länsimaisenkin kirkon
olisi ollut mahdoton saavuttaa sitä ilmakasta tulevaisuutta, joka
sitävarten oli varalla, ellei tuon Rooman vaikutuksen kuivattaman ja
saastuttaman maailman suoniin olisi vuodattanut raikkaampaa verta.
Ja tuo raikas veri oli tämän kertomuksen aikana parhaallaan tarjolla.
Se tuli goottilaisissa kansoissa, joiden puhtaimmat jätettä olevat
tyypit ovat norjalaiset ja saksalaiset, vaikka kaikki Euroopan
kansat Gibraltarista Pietariin asti saavat heitä kiittää voimansa
parhaimmista alkujuurista. Valtavan hyökylaineen lailla vyörivat nyt
goottilaisjoukot toinen toisensa jälkeen eteenpäin luodetta kohti,
samoten läpi koko Rooman keisarikunnan, ja vasta Välimeren rannat
saavutettuaan ne pysähtyivät ja ponnahtivat takasinpäin. Nuo villit
laumat toivat länsimaisen kirkon vaikutuspiiriin juuri ne tiedot,
joita se tarvitsi luodakseen tulevaisuuden kristinopin ja joita se
ei voinut saada ei Länsi- eikä Itä-Roomasta. Ja ne ainekset olivat
verrattain puhdas moraali, syvä kunnioitus vaimoa ja perhe-elämää,
lakia, tasapuolista oikeutta, persoonallista vapautta ja ennen
kaikkea sanoissa ja töissä esiintyvää kunniallisuutta kohtaan,
perinnäisestä velttoudesta vapaa ruumis, vakava vaikka vilkas sydän,
jossa paloi tavaton halu oppimiseen niittäkin, joita he halveksivat,
käytännöllisessä tarmossa roomalaisten veroiset aivot, jotka
samalla eivät jääneet liian paljon jälelle itämaisista kansoista
kuvittelemisvoimassa ja mietiskelevässä teräväjärkisyydessä.
Ja niiden voima tuntui kohta. Goottien etujoukot, joita veristen
sotien kautta oli kolmisen vuosisataa työllä ja vaivalla pidetty
Alppien tuolla puolen, oli vähitellen otettu valtion palvelukseen
siellä missä se vain kävi päinsä, ja Rooman legionien ydinkohta
oli muodostettu goottilaisista upseereista ja sotamiehistä. Mutta
nyt saapuivat pääjoukot. Lauma lauman perästä laskeutui alas
Alppeja ja työntyi valtakunnan rajoja vasten. Rikkaine kaupunkineen
ja hedelmällisine alankoineen houkutteli Italia heitä ryöstöön;
apujoukoikseen he olivat oppineet ymmärtämään oman voimansa ja Rooman
heikkouden; _casus belli_ oli pian keksitty -- --. Miten järjetön
olikaan Theodosiuksen poikain menettely, kun he kieltäytyivät
suorittamasta niitä apurahoja, joilla gootit oli lahjottu lupaamaan,
etteivät kävisi keisarikunnan kimppuun! -- Koko tuo takasinpidätetty
tulva syöksyi nyt Italian tasangoille ja Länsi-Roomasta tuli siitä
päivästä lähtien kuoleva idiootti, samalla kuin uudet tulokkaat
jakoivat Euroopan keskenään. Viitenätoista vuotena ennen tämän
kertomuksen aikaa päätettiin Kreikan ja neljänä viimeisenä itse
Rooman kohtalo. Äärettömät rikkaudet, jotka viisi vuosisataa jatkunut
ryöstö oli kerännyt Capitoliumin ympärille, olivat joutuneet
eläintennahkoihin puettujen miesten saaliiksi; erään keisarin
sisar oli arvioinut kauneutensa, siveytensä ja rotuylpeytensä
yhdenarvoiseksi sen pohjoismaiden uroon avujen kanssa, joka vei
hänet mukanaan vaimonaan ja vankinaan Etelä-Ranskaan ja Espanjaan,
missä hän perusti uusia kuningaskuntia ja ajoi äsken sinne saapuneet
vandaalit yli Gibraltarin salmen niihin aikoihin kukoistaville
Pohjois-Afrikan rantamaille. Kaikkialla kiehuivat vanhan maailman
hajanaiset jätteet Medeian kattilassa, esiintyäkseen siitä sittemmin
kokonaisina, nuortuneina ja voimakkaina. Longobardit, goottien
jaloin rotu, olivat väliaikaisesti asettuneet Itävallan rajoille
suoritettuaan pitkän vaelluksen Ruotsin vuorilta. Pian olivat
etenevät hunnit tunkeneet heidät sieltä pois ja samottuaan Alppien
yli antoivat he iki-ajoiksi nimensä Lombardian tasangoille. Vielä
muutamia levottomia vuosia, ja frankit huomasivat olevansa alempien
Reinin maiden herroja; ja ennenkuin Hypatian oppilasten päät olivat
harmaantuneet, olivat Hengist ja Horsa sadun mukaan nousseet maalle
Kentin rannoilla ja englannin kansan suuripiirteinen elämä oli saanut
alkunsa.
Mutta joku kohtalon oikku esti meidän rotumme, joka kaikkialla
muualla oli menestynyt, saamasta jalansijaa tuolla puolen
Välimeren, edes Konstantinopelissa, joka vielä tänäkin päivänä
pitää Euroopassa yllä aasialaista uskontoa ja aasialaisia
tapoja. Näytti siltä kuin itämaat olisi peruuttamattomasti
tuomittu osattomiksi siitä vaikutuksesta, joka olisi voinut ne
uudistaa. Jokainen goottilaisten rotujen yritys asettua asumaan
meren toiselle puolen päättyi aina siirtolaisten turmelukseen
ja häviöön, koettivatpa he sitten muodostaa sinne säännöllisen
kuningaskunnan, kuten vandaalit Afrikassa, taikka pysyä siellä vain
sissijoukkoina, kuten gootit Gainaksen johdolla Vähässä-Aasiassa,
taikka keisarin henkivartijoina, kuten varjakit keskiajalla, taikka
uskonnollisina vallottajina kuten ristiretkeläiset. Se hämmästyttävä
tapojenpuhdistus, jonka voitolliset vandaalit Salvianuksen ja
hänen aikalaistensa mukaan vaikuttivat Pohjois-Afrikassa, ei heitä
auttanut ollenkaan, he kadottivat enemmän kuin antoivat. Ilman-ala,
huono esimerkki ja mahtavuuden loiste alensi heidät vuosisadan
avuttomiksi irstailijoiksi, orjainomistajiksi, jotka olivat tuomitut
Belisariuksen puoligoottilaisten sotajoukkojen sukupuuttoon
hävitettäviksi. Ja heidän kanssaan hävisi viimeinenkin toivo siitä
että goottilaiset rodut saisivat pitää itämaissa samaa ankaraa mutta
terveellistä kuria, joka oli herättänyt länsimaat uudelleen elämään.
Egyptiläiset ja syyrialaiset kirkot tulivat senvuoksi tekemään
työtä ei itseänsä vaan meitä varten. Sairaaloisuuden ja
vanhuudenheikkouden merkit olivat niissä jo liian selvät. Juuri
tuo kreikkalais-itämaalaisen hengen suunnanmuutos, joka niiden
jäsenistä teki sen ajan suuria ajattelijoita, vierotti heidät
todellisuudesta mietiskelyyn, ja Egyptin ja Syyrian kansat
olivat vuosisatojen kuluessa veltostuneet, liiaksisivistyneet ja
kuivuneet, kun riutta verta ei ollut tullut ydintä uudistamaan.
Sairaaloisia, itsetietoisia, fyysillisesti tunnottomia, kelvottomia,
sekä persoonallisesti että poliitillisesti vapaita kun olivat,
kehittyi heistä helposti kiihkoilijoita, mutta ei Jumalan
valtakunnan jäseniä. Perhe- ja kansalliselämän käsitteetkin, nuo
kirkon jumalalliset alkujuuret, joita ilman se varmasti kuihtuisi
kaikista jumalattomimmaksi ja julmimmaksi haamuksi, uskonnolliseksi
maailmaksi, olivat itämaissa häipyneet. Sen oli vaikuttanut tuo
yleinen turmiollinen tapa pitää orjia, sekä myöskin juutalaisten
alentuminen, jotka vanhoista ajoista olivat olleet juuri niiden
käsitteiden suuria esitaistelijoita. Ja kaikki luokat esi-isänsä
Aatamin esimerkin mukaan -- samalla tavalla kuin "se vanha Aatami"
jokaisessa ihmisessä menettelee ja tulee menettelemään -- lykkäsivät
synninhäpeänsä omaltatunnoltaan inhimillisten yhteyksien ja
velvollisuuksien ja sen Jumalan niskoille, joka ne oli asettanut.
Vanhaan totuttuun tapaan he sanoivat: "Nainen, jonka minulle annoit,
antoi minulle omenan ja minä söin sen". Intohimoiselle länsimaalaisen
luonteelle, kuten kaikille heikoille yleensä, oli täydellinen
kieltäymys helpompi kuin kohtuus, uskonnolliset mielteet mieluisemmat
kuin jumaliset teot. Siksipä idässä kehittyi munkkilaitos niin
laaja, että Egyptissä sanottiin munkkien lukuisuuden kilpailevan
maallikkoväestön kanssa, ja samalla kun se vaikutti tavattoman
vähennyksen tapojenturmeluksessa yleensä, aiheutti se yhtä suuren
veltostumisen ja vähenemisen itse väestössä. Sellainen kansa ei
voinut vastustaa Itä-Rooman yhä kasvavaa tyranniutta. Turhaan panivat
sellaiset miehet kuin Chrysostomus ja Basilius oman persoonallisen
vaikutuksensa vastapainoksi byzantilaisen hovin inhottaville
juonille ja halpamaisuuksille. Itämaisen kristillisyyden aina vaan
alaspäin kulkeva kehitys jatkui pysähtymättä vielä pari surkeata
vuosisataa, rinnan länsimaisen kirkon ylöspäin käyvän kehityksen
kanssa. Ja samaan aikaan kuin Pyhän Yrjön seuraajat käännyttivät
uudestisyntynyttä Eurooppaa, kukistuivat idän kirkot muhamettiläisten
valloittajien edessä, jotka saivat voimaa elävästä uskostaan tuohon
elävään Jumalaan, jonka kristityt, vihatessaan ja vainotessaan
toisiaan Hänestä syntyneiden eri oppien vuoksi, kielsivät ja
ristiinnaulitsivat jokaisella elämänsä työllä.
Mutta siihen aikaan, jota tämä kertomus käsittelee, oli
kreikkalais-itämaalainen henki vielä keskellä suurta työtään. Tuo
omituinen metafyysillinen saivartelu, joka meidän laajemmalle
ymmärryksellemme liian usein käsittämättömällä tavalla oli
fraaseissa ja määrittelyissä näkevinänsä tärkeimpien hengellisten
totuuksien symboolit ja luuli homousios- ja homoiusios-käsitteiden
erotuksessa piilevän ratkaisun koko ihmisyyskysymykseen, oli ryhtynyt
Aleksandriassa, kreikkalaisen filosofian vanhassa tyyssijassa,
taisteluun juuri sen tieteellisen mietiskelyn kuluneiden jätteiden
kanssa, jota sen oli korkeasta kehityksestään kiittäminen.
Munkkielämän erottuminen perhe- ja kansalaisvelvollisuuksista
teki sen ajan kirkko-isät sopiviksi siihen tehtävään, sillä se
antoi heille aikaa, ellei mitään muuta, antautua koko elämäkseen
kysymysten vakavaan tutkimiseen, mikä enemmän seuraarakastaville ja
käytännöllisille pohjoismaalaisille olisi ollut mahdotonta. Meidän
velvollisuutemme on, sensijaan että nauraisimme heitä pedanttisina
haaveilijoina, kiittää taivasta siitä että juuri sinä aikana kuin
heitä tarvittiin löytyi miehiä, jotka kykenivät meidän hyväksemme
tekemään sen mihin me emme koskaan olisi kyenneet. He ovat jättäneet
meille kalliiksi, todennäköisesti heidän sydänverellään ostetuksi
perinnöksi samalla kertaa kristillisen ja tieteellisen metafysiikin,
jonka paikkailemiseksi kaikki yritykset ovat osottautuneet turhiksi.
He taistelivat voitokkaasti tuota teoreettisten ajatushirviöiden
merkillistä sikiötä vastaan, joka oli syntynyt kuluneen kreikkalaisen
filosofian sekotuksesta egyptiläiseen symbolismiin, kaldealaiseen
astrologiaan, persialaiseen dualismiin, braamiläiseen spiritualismiin
-- kaikki viehättäviä ja loistavia harhakuvia, joista enemmän
seuraavissa luvuissa.
Kuvatessani Hypatiaa ja hänen kohtaloaan olen tarkoin seurannut
päteviä lähteitä, etenkin Sokrateen kertomusta loppukohtauksesta,
sellaisena kuin se on hänen "Kirkkohistoriansa" VII kirjan 15:ssä
kappaleessa. Olen kumminkin useista historiallisista syistä
taipuvainen määräämään hänen kuolinhetkensä pari vuotta aikaisemmaksi
kuin Sokrates. Muinaistarun, jonka mukaan Hypatia olisi ollut
filosofi Isidoron vaimo, pidän minä kuten Gibboukin vähintäin
viidenkymmenen vuoden ajanlaskuvirheenä, koska Isidoron opettaja
Proculus syntyi vasta vuotta ennen Hypatian kuolemaa. Mainittua
tarua vastustaa myös Photius, joka verrattuaan Isidoroa ja Hypatiaa
toisiinsa lausuu selvästi, että Isidorus meni naimisiin erään Domnan
kanssa. Sen ajan historioitsijatkaan eivät sitäpaitsi sanallakaan
viittaa siihen, että hän olisi ollut naimisissa; eikä Isidoron nimi
esiinny kertaakaan niiden monien yhteisten ystävien joukossa, joille
Synenius kirjeissään Hypatiatte lähettää terveisiä, ja jos missään,
niin niissä olisi mainittu hänen miehensä, jos sellainen kerran olisi
ollut olemassa.
En voi toivoa, että nämä sivut olisivat aivan vapaat
ajanlaskuvirheistä ja erehdyksistä. Sen vain voin sanoa, että olen
pitänyt vilpitöntä ja tarkkaa työtä osatakseni oikeaan pienimmissäkin
yksityiskohdissa ja kuvatakseni aikakauden, sen tavat ja sen
kirjallisuuden sellaisina, kuin ne minulle esiintyvät -- läpeensä
luonnottomina, raihnaisina ja kuluneina, muistuttaen enemmän Ludvig
XV:n kuin Sofokleen ja Platon aikoja. Ja lähetän nyt tämän pienen
kuvaukseni maailmalle ja olen valmis sydämellisesti kiittämään
jokaista arvostelijaa, joka vetämällä esiin erehdykseni opettaa minua
ja yleisöä entistään tarkemmin tuntemaan nuoren ja vanhan kirkon
viimeistä kamppailua.
ENSIMMÄINEN OSA.
1 Luku.
LAURA.
Vuonna 413 jälkeen Kristuksen istui nuori munkki Filammon muutaman
matalan vuorijonon rinteellä, joka lentohiedan peittämänä kohosi
keskellä Egyptiä noin kolmesataa engl. peninkulmaa Aleksandriasta
etelään. Hänen takanansa levisi autio hiekka-aavikko, elottomana,
rannattomana, kuvastaen kalmankeltaista hohdettaan syvänsiniseen
pilvettömään taivaanrantaan. Hänen jalkojensa juuressa valui hiekka
pieninä puroina halkeamasta toiseen, töyräältä töyräälle, taikka
pyrysi hänen ohitsensa ohuina keltaisina savupilvinä, joita oikukas
kesäinen tuuli ajoi edellään. Siellä täällä näkyi hänen allansa
kapean laakson toista seinämää reunustavissa kallioissa sokkeloisia
luolia, suunnattomia, vanhoja kivilouhoksia obeliskeineen ja
puolivalmiine pilareineen, jotka seisoivat siellä sellaisina kuin
työmiehet olivat ne vuosisatoja sitten jättäneet. Hieta hyväili
niiden kylkiä ja kasautui kummuiksi niiden ympärille. Niiden huiput
oli tuo kuiva erämaan lumi sileiksi hionut. Kaikkialla hiljaisuutta,
hävitystä, kuolleen kansan hauta kuolevassa maassa.
Ja kaiken tämän yläpuolella istui munkki mietteissään, elämää,
nuoruutta, voimaa ja kauneutta uhkuvana -- kuin erämaan nuori
Apollo. Hänen ainoana pukunaan oli takkuinen lammasnahka, jota
nahkainen vyö piti kiinni. Hänen pitkät mustat kiharansa, jotka
lapsuudesta saakka olivat saaneet vapaina kasvaa, liehuivat
välkähdellen auringonpaisteessa. Tuuhea, tumma parranalku leuvassa
ja poskilla todisti terveen miehuuden kevättä. Hänen kovat kätensä
ja ruskettuneet, vahvajäntereiset jäsenensä puhuivat työstä ja
kestävyydestä, säihkyvät silmänsä ja kaareva otsansa rohkeudesta,
voimakkaasta mielikuvituksesta, intohimosta ja mietiskelystä, joille
ei ollut toimialaa sellaisessa paikassa.
Mitä tekemistä tuolla kukoistavalla nuorukaisella oli noiden hautojen
keskellä.
Ehkä hän itsekin ajatteli samaa pyyhkäistessään kädellään otsaansa
aivankuin karkottaakseen pois jonkun tunkeilevan unelman. Syvään
huoaten hän nousi ja läksi vaeltamaan pitkin kallioita, tarkastellen
jokaisen lokeron ja kallionkielekkeen löytääksensä polttopuita
luostarille, josta hän tuli.
Niin mitätöntä kuin hänen etsittävänsä oli, -- vain matalia,
kuivuneita aropensaita, ja toisinaan joku puunpala hylätystä
kivilouhoksesta tai rauniolta -- kävi se yhä niukemmaksi apotti
Pambon Laura-luostarin ympäristössä Sketiksen luona; ja ennenkuin
Filammon oli saanut jokapäiväisen määränsä likimaillekaan täyteen,
oli hän joutunut kauemmaksi kotoaan kuin koskaan ennen.
Muutamasta laakson käänteestä avautui äkkiä hänelle outo näky...
hiekkakivikallioon uurrettu temppeli. Sen edustalla oli tanner
tasoitettu ja siellä makasi hajallaan parruja ja lahonneita
työkaluja. Siellä täällä pisti hiekasta esiin pääkallo, arvatenkin
jätteitä työmiehistä, jotka ennenaikaan alituisissa sodissa oli
työnsä ääreen murhattu.
Apotti, hänen hengellinen isänsä -- eikä hän muuta isää tuntenutkaan,
sillä hänen aikuisimmat muistonsa yhtyivät Lauraan ja tuon vanhan
miehen koppiin -- oli häntä ankarasti kieltänyt käymästä noissa
entisajan pakanuuden jäännöksissä tai edes lähestymästä niitä.
Mutta leveä pengertie johti ylängöltä sinne alas ja polttopuiden
runsaus siellä oli liian houkutteleva... Hän vain pistäytyisi
siellä, poimisi muutamia kalikoita ja palaisi sitte heti takaisin
kertoakseen apotille löytämästään aarteesta ja kysyisi häneltä, eikö
hän toistamiseen saisi siellä käydä.
Hän laskeutui alas uskaltaen tuskin kohottaa katsettansa noihin
viekotteleviin, pakanallisiin, väritettyihin kuviin, jotka punaisissa
ja sinisissä väreissään loistaen ja kuivassa ilmassa hyvin säilyneinä
yhä tuijottivat kauas erämaan tyhjyyteen. Mutta hän oli nuori ja
nuori on utelias, ja perkele on, -- ainakin oli se viidennellä
vuosisadalla -- hyvin innokas viettelemään nuoria miehiä. Filammon
oli syvästi vakuutettu perkeleen läsnäolosta ja yötä päivää hän
hartaasti rukoili Jumalaa varjelemaan hänestä. Hän teki ristinmerkin
ja huudahti vakavasti: "Herra, käännä pois silmäni, etteivät ne
turhuutta näkisi..." mutta siitä huolimatta hän näki.
Ja kukapa olisi voinutkaan olla näkemättä noita neljää suunnattoman
suurta kuningasta, jotka istuivat siellä ankarina ja liikkumattomina,
nojaten itsetietoisen varmoina käsiään polviansa vasten aivan
kuin kannattaisivat he koko vuorta tukevilla päillään. Pelon ja
voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei uskaltanut pysähtyä
kerätäkseen puita heidän jalkojensa juuresta. Heidän suuret tuikeat
silmänsä tarkastelivat häntä niin ankarasti.
Heidän polviinsa ja valtaistuimiinsa oli kaiverrettu salaperäisiä
merkkejä, kuva kuvan perästä, rivi rivin jälkeen. Ne sisälsivät
vanhaa egyptiläistä viisautta, jota Moses, Jumalan mies, oli
ymmärtänyt -- miksi ei hänkin saisi sitä ymmärtää. Mitenhän syviä
salaisuuksia niissä piilikään tuosta suuresta maailmasta, menneestä,
nykyisestä ja tulevaisesta, josta hän vain niin pienen kolkan tunsi?
Nuo kuninkaat, jotka tuossa istuivat, olivat olleet niiden perillä.
Heidän tiukastisuletut huulensa näyttivät aukenevan, valmiina
puhumaan hänelle... Voi, kunpa he puhuisivatkin heti!...
Mutta tuo julma ivahymy heidän huulillaan, kun he valtansa ja
viisautensa kukkuloilta äänettöminä ja halveksien katselivat alas
häneen, -- häneen, köyhään nuorukaiseen, joka keräili syliinsä heidän
entisen loistonsa jätteitä... Hän ei uskaltanut enää katsoa heihin.
Hän katsoi heidän ohi temppelin saleihin, sinne loistavien syvyyksien
vilpoiseen, vihreään varjoon, joka synkkeni pilari pilarilta, holvi
holvilta, kunnes se muuttui sysimustaksi yöksi. Ja siellä hämärässä
erotti hän jokaisella seinällä ja pilarilla koreita arabeskeja,
pitkissä kuvasarjoissa esitettyjä kertomuksia voittokulkueineen ja
jokapäiväisine aherruksineen, muukalaisiin, kummallisiin pukuihin
puettuine orjajonoineen, jotka taluttivat outoja tuntemattomien
maiden lahjoilla lastattuja eläimiä. Joukossa oli juhlivia naisia,
päät köynnöksillä koristettuina ja käsissä tuoksuvia lotus-kukkia.
Lapset istuivat heidän polvillaan ja miehensä heidän vieressään
ja orjat tarjoilivat viiniä ja hajuvesiä ympäriinsä. Siellä oli
myöskin tanssivia tyttöjä, jotka läpinäkyviin viittoihin puettuina
ja kultaiset vyöt uumenilla vääntelivät ruskeita jäseniään
ihmistungoksessa.
Mitä tarkotti tuo kaikki? Miksi tuo kaikki oli tapahtunut? Miksi
tuo suuri mailma oli niin elänyt, läpi vuosisatojen, vuosituhansien
juoden ja mässäten, naiden ja naittaen mistään paremmasta
tietämättä... Mitenkäpä he olisivat voineet paremmasta tietää?
Heidän esi-isänsä olivat kadottaneet valon jo miespolvia ennenkuin
he syntyivätkään... Ja Kristus oli tullut vasta miespolvia heidän
kuolemansa jälkeen. Miten he voivatkaan tietää? Ja kumminkin he
olivat kaikki helvetissä... jok'ikinen. Jok'ainoa noista vaimoista,
jotka istuivat tuolla käherrettyine hiuksineen, seppeleineen,
jalokivillä koristettuine kaulanauhoineen, lotus-kukkineen ja
harsopukuineen, joiden alta heidän solakat jäsenensä kuultivat esiin
-- vaimoista, jotka eläissään ehkä olivat hymyilleet niin viehkeästi,
kävelleet niin iloisina, saaneet lapsia ja tehneet tuttavuuksia,
kertaakaan ajattelematta miten heille oli käyvä -- miten heille
täytyi käydä... Jok'ainoa heistä oli helvetissä. He paloivat siellä
ikuisesti -- ikuisesti -- tuolla alhaalla hänen jalkojensa alla.
Hän tuijotti alas kivilattiaan. Jos hän vois nähdä sen läpi --
ja uskon silmillä voikin sen tehdä -- voisi hän katsella miten
he kiemurtelivat ja vääntelehtivät siellä nuoleksivien liekkien
keskellä kärventyneinä ja palaneina... ikuisessa tuskassa, jonka
ajatteleminenkin sai hänet värisemään. Kerran oli hän polttanut
kätensä kun muuan palmunlehtimaja oli syttynyt palamaan... Hän muisti
miltä se tuntui... He kärsivät tuhatkertaa tuimempia tuskia kuin
mitä hän oli tuntenut... ja ikuisesti... Hän kuulisi heidän turhaan
huutavan vedenpisaraa, jolla kieltänsä kostuttaisivat... Vain kerran
oli hän kuullut ihmisen parkuvan. Se oli ollut muuan poika, jonka
krokodiili oli siepannut kitaansa vastapäiseltä Niilin rannalta,
jonne poika oli mennyt uimaan. Ja hänen paruntansa, niin heikolta
kuin se pitkän matkan päästä kuuluikin, oli pitkät ajat kaikunut
kiusaavana hänen korvissaan... Ajatella sitä parantaa, mikä sieltä
helvetin tulikidasta kaikui... ja ikuisesti! Voiko sitä kestää? --
Miljoonat ja taas miljoonat palamassa ikuisesti Aatamin lankeemuksen
takia... Oliko Jumala siinä oikeudenmukainen?
Tämä oli vihollisen kiusaus! Hän oli astunut jalkansa jumalattomalle
alueelle, missä perkeleet yhä lymysivät vanhoissa tyyssijoissaan.
Hän oli antanut silmänsä ahmia pakanallista riettautta ja antanut
sijaa itsessään perkeleelle. Hänen täytyi paeta kotia tunnustamaan
kaikki isälleen. Hän rankaisisi häntä ansion mukaan, rukoilisi hänen
puolestaan, antaisi hänelle anteeksi. Mutta voisiko hän kertoa
isälleen kaikki? Voisiko hän, uskaltaisiko hän tunnustaa hänelle
totuuden kokonaisuudessaan -- sammumattoman halunsa oppia tuntemaan
tiedon salaisuudet, nähdä se suuri, myllertävä ihmisten maailma?
Tuo halu oli kasvanut hänessä vähitellen, kuukausi kuukaudelta,
siksi kun se oli kehittynyt näin pelottavan voimakkaaksi. Hän ei
voinut viipyä kauempaa erämaassa. Tuo maailma, joka lähetti kaikki
sielut helvettiin -- oliko se todella niin paha kuin miksi munkit
sen kuvasivat. Tottapa se oli, sillä mitenkäpä muuten sen hedelmät
sellaisia olisivat? Mutta sitä ajatusta oli liian kamala uskoa. Ei!
hänen täytyi päästä näkemään.
Mieli täynnä sellaisia pelottavia kysymyksiä, epäselviä ja
epämääräisiä kuin lapsen mietteet, vaelsi tuo kokematon nuorukainen
edelleen, kunnes hän saapui sen kallion reunalle, jonka juurella
hänen kotinsa oli.
Sillä oli sangen hauska asema tuolla yksinäisellä Lauralla, joka
oikeastaan oli vain rivi kallioon uurrettuja karkeatekoisia
kammioita, siellä vuoriharjanteen eteläisen äyrään siimeksessä,
keskellä ikivanhaa taatelipalmumetsikköä. Muuatta kallion sisään
haarautuvaa luolaa käytettiin kappelina, varastohuoneena ja
sairashuoneena; aurinkoisilla rinteillä laakson toisella puolen
olivat veljeskunnan yhteiset viljelysmaat, missä hirssi, maissi ja
pavut vihersivät. Pelloilla kierteli pieni puronen, joka vuoren
juurelta oli suurella huolella johdettu kostuttamaan tuota pientä
maatilkkua, jonka vapaaehtoinen veljellinen työ oli vähitellen
valloittanut kaikkinielevältä hiekalta. Tuo pelto, kuten kaikki
muukin Laurassa, lukuunottamatta kunkin veljen seitsemän jalan
mittaista, kivistä makuukomeroa, oli yhteistä omaisuutta ja senvuoksi
kaikkien yhteisenä huolenpidon ja ilon esineenä. Sekä yhteiseksi että
omaksi hyväkseen oli joka mies palmunlehtikorillansa pitkin laaksoa
raastanut mustaa mutaa Niilistä, jonka hopeana välkkyvään, leveään
pintaan kapean laakson suu synkkänä kuvastui. Yhteiseksi hyväksi oli
joka mies lakaissut rinnettä puhtaaksi hiedasta ja sinne kannettuun,
ohueen ruokamultaan tehnyt toukoa, jonka sato jaettiin tasan
kaikkien kesken. Hankkiakseen vaatteita, kirjoja ja kappelinkalustoa
yhteisiä tarpeita, opetusta ja jumalanpalvelusta varten, istui joka
mies päivittäin ja viikottain, mieli täynnä jaloja ja taivaallisia
ajatuksia, kutoen pienen palmulehtonsa lehdistä koreja, jotka muuan
munkkivanhus vaihtoi tavaraan Niilin vastapäisellä rannalla olevissa
varakkaammissa ja vilkasliikkeisemmissä luostareissa. Filammon souti
aina vanhuksen sinne keveässä papyrus-venosessa, ja odottaessaan
pyydysti kaloja yhteistä ateriaa varten. Yksinkertaista, onnellista
ja hiljaista oli elämä Laurassa. Kaikki kävi sääntöjen ja määräysten
mukaan, joita pidettiin melkeinpä yhtä pyhinä kuin Raamatunkin
käskyjä, joista niiden sanottiin, eikä aivan syyttä, johtuvan.
Jokaisella oli ruokaa ja vaatteita, maallinen asunto, ystäviä ja
neuvonantajia ja elävä usko kaikkivaltiaan Jumalan lakkaamattomaan
huolenpitoon; ja yöt päivät säteili heidän silmiensä edessä
toivo ikuisesta kirkkaudesta, ihanammasta kuin mitä yksikään oli
uneksinut... Kelläpä olisi siihen aikaan ollutkaan enempää? Sinne he
olivat paenneet kaupungeista, joiden rinnalla Pariisi on vakava ja
Gomorra neitsyeellinen. Tyrannien ja orjien, liehakoitsijoiden ja
mässääjien täyttämästä lahonneesta, helvetillisestä ja kuolevasta
maailmasta olivat he paenneet sinne rauhassa mietiskelläkseen
velvollisuudesta ja tuomiosta, kuolemasta ja kuolemattomuudesta,
taivaasta ja helvetistä. Siellä he löysivät yhteisen uskon,
yhteiset pyrinnöt, yhteisen toivon, yhteiset velvollisuudet, ilot
ja surut... Olipa sellaisiakin heidän joukossaan, jotka Teeban
erämaihin paetessaan olivat jättäneet paikan, jonka Jumala oli heille
määrännyt. Minkälaisia ne paikat olivat ja minkälainen se maailma,
josta nuo munkkivanhukset olivat paenneet, saanemme tietää ennenkuin
tämä kertomus on loppunut.
"Sinä tulet myöhään, poikani", virkkoi apotti kotia palaavalle
Filammonille, jatkaen keskeyttämättä korinsa kutomista.
"Puita on niukalti ja minun täytyi mennä kauas."
"Munkki ei vastaa ennenkuin häneltä kysytään. En kysynyt syytä. Mistä
löysit nuo puut?"
"Temppelin edestä kotvan matkaa rotkoa ylöspäin."
"Temppelin! Mitä siellä näit?"
Ei vastausta. Pambo nosti terävät, mustat silmänsä työstään.
"Sinä olet mennyt sen sisälle, ja himonnut sen saastaisuutta."
"Minä -- minä en mennyt sisälle: mutta minä katsoin --."
"Ja mitä näit sinä? Naisia?"
Filammon vaikeni.
"Enkö ole pyytänyt ettet koskaan katsoisi naiskasvoihin? Eivätkö
he ole perkeleen esikoisia, kaiken pahuuden alku, saatanan kavalin
paula? Eivätkö he ole ikuisesti kirotut heidän ensimäisen äitinsä
lankeemuksen takia, jonka kautta synti maailmaan tuli? Nainen
avasi ensiksi helvetin portit, ja tähän päivään asti ovat he sen
portinvartijat. Onneton poika, mitä olet tehnyt!"
"Ne olivat vain seinille maalattuja."
"Ah!" apotti huokasi aivan kuin olisi raskaasta taakasta päässyt.
"Mutta kuinka voit tietää, että ne olivat naisia, koska et ole vielä
koskaan, ellet valehtele -- jota en sinusta usko -- nähnyt ainoankaan
Eevan tyttären kasvoja?"
"Ehkä -- ehkä", Filammon sanoi aivankuin uusi ajatus olisi hänen
mieltänsä keventänyt -- "ehkä ne olivatkin vain perkeleitä. Niitä ne
kai olivatkin, koska ne olivat niin ihmeen kauniita."
"Mutta mistä tiedät että perkeleet ovat kauniita?"
"Olin viikko sitten isä Aufuguksen kanssa työntämässä venhettä
vesille, ja rannalla -- ei aivan lähellä... oli kaksi olentoa...
pitkätukkaisia, alaruumiilla mustan, punasen ja keltaisen raitainen
verho... ja ne poimivat kukkasia rannalla. Isä Aufugus käänsi
kasvonsa pois; mutta minä... minä en voinut sille mitään, että ne
näyttivät minusta kauneimmilta olennoilta mitä koskaan olin nähnyt...
siksi minä kysyin häneltä miksi hän käänsi kasvonsa pois; ja
hän sanoi, että ne olivat samoja perkeleitä, jotka kiusasivat pyhää
Antoniusta. Silloin muistin kuulleeni luetun, miten saatana kiusasi
pyhää Antoniusta kauniin naisen hahmossa... Ja sitten... ja sitten...
nuo kuviot siellä seinillä olivat hyvin samannäköset... ja minä
ajattelin, että ne ehkä olivat..."
Ja poika parka, joka luuli tunnustavansa jotain kamalaa ja
häpeällistä syntiä, sävähti tulipunaseksi, rupesi änkyttämään ja
lopulta vaikeni.
"Ja sinusta he ovat kauniit? Voi lihan syvää turmelusta! -- voi
saatanan kavaluutta! Herra antakoon sinulle anteeksi, kuten minäkin,
lapsi parkani. Tästä lähtien sinä et mene puutarhan ulkopuolelle."
"Ei puutarhamuurien ulkopuolelle! Mahdotonta! Minä en voi! Jos
et olisi isäni, sanoisin minä ett'en tahdo! Minun täytyy päästä
vapaaksi! -- Minun täytyy itse nähdä -- minun täytyy itse kokea mikä
tuo maailma on, josta te kaikki niin katkerasti puhutte. En halaja
mitään loistoa enkä turhuutta. Lupaan sinulle tänä hetkenä, jos
tahdot, etten enää koskaan astu jalkaani pakanalliseen temppeliin
-- lupaan piilottaa kasvoni maan tomuun milloin vain naista
lähenen. Mutta minun täytyy -- minun täytyy saada nähdä emäkirkko
Aleksandriassa ja patriarkka ja hänen pappinsa. Jos he voivat
palvella Jumalaa kaupungissa, miksi en minäkin? Minä voisin siellä
tehdä työtä Jumalalle paljon enemmän kuin täällä... Ei niin, että
työtä täällä halveksisin -- ei niin, etten olisi sinulle kiitollinen
-- oi, en koskaan -- mutta minä halajan taisteluun. Salli minun
mennä! En ole sinuun tyytymätön, vaan itseeni! Minä tiedän, että
kuuliaisuus on suurta, mutta vaara on vielä suurempaa. Jos sinä olet
maailman nähnyt, miksi en minäkin? Jos sinä olet paennut siitä, kun
huomasit sen niin pahaksi, ettet siinä voinut elää, miksi en minäkin
voisi paeta ja palata omasta vapaasta tahdostani tänne sinun luoksesi
jäädäkseni ainaiseksi tänne? Mutta eiväthän Kyrillos ja hänen
pappinsa ole vielä paenneet sitä..."
Epätoivoisella kiivaudella purki Filammon nämä sanat sydämensä
sisimmästä sopukasta ja jäi sitten odottamaan, luullen apotin lyövän
häntä. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi nuorukainen nurkumatta
alistunut rangaistukseen; jokainen luostarin munkki, olipa hän miten
vanha tahansa, olisi samoin käyttäytynyt... Ja miksikäs ei? Pitkän
toveruuden, pohtimisen ja rukoilemisen jälkeen olivat he valinneet
Pambon apotikseen -- isäkseen -- viisaimpana ja kokeneimpana heidän
joukossaan, ja sellaisena häntä oli toteltava. Ja hän olikin
voittanut munkkien rakkauden niin täydelleen, että häntä toteltiin
uskollisesti ja samalla sellaisella ehdottomalla, sotilasmaisella
täsmällisyydellä, jota moni kuningas ja sotapäällikkö olisi häneltä
kadehtinut. Olivatko he, Teeban munkit sitte pelkureita ja orjia?
Rooman sotilaat lienevät siinä pätevimmät tuomarit... Ja he tapasivat
sanoa, ettei mikään barbaari, gootti tai vandaali, mauri tai
espanjalainen ollut niin pelottava kuin Teeban aseeton munkki.
Kahdesti kohotti vanhus sauvansa lyödäkseen, mutta yhtä monta kertaa
laski hän sen jälleen alas. Hitaasti seisoalleen kohoten jätti hän
polvistuneen Filammonin paikalleen ja meni silmät miettiväisesti
maahan luotuina veli Aufuguksen kammioon.
Kaikki lauralaiset kunnioittivat Aufugusta. Hänessä oli jotain
salaperäistä, joka vielä enensi hänen tavattoman pyhyytensä ja
lapsenomaisen rakastettavaisuutensa ja lempeytensä viehätysvoimaa.
Kuiskailtiin -- niinä aniharvoina hetkinä, jolloin munkit
yksinäisillä vaelluksillaan toisilleen kuiskailivat -- että hän
oli kerran ollut kuuluisa mies ja että hän oli tullut suuresta
kaupungista -- ehkä aivan Roomasta. Ja munkit olivat kaikessa
yksinkertaisuudessa ylpeitä siitä, että heidän joukossaan oli mies,
joka oli nähnyt Rooman Se ainakin oli varmaa, että apotti Pambo
häntä kunnioitti. Häntä ei koskaan lyöty eikä edes nuhdeltu. Ehkä
hän ei sitä koskaan ansainnut. -- Mutta kaikkihan sitä ansaitsivat.
Eiköhän apotti Pambo ollut vähän puolueellinen? Eikö hän, kun
Teofilus lähetti Aleksandriasta viestinviejän, joka hämmästytti
kaikki Lauran veljesluostarit uutisella, että Alarik oli ryöstänyt
Rooman, ollut vienyt hänet ensin Aufuguksen kammioon ja vasta kolme
kokonaista tuntia siellä salaisesti neuvoteltuaan ilmoittanut tuon
kamalan uutisen muille veljeskunnan jäsenille? Ja eikö Aufugus itse
ollut antanut viestintuojalle omakätisiä kirjeitä, jotka puheen
mukaan sisälsivät tärkeitä maallisia salaisuuksia, mitkä yksin
hänellä olivat tietona? Kun nyt nuo pyhät miehet, jotka kivisten
kammioittensa edustalla työnsä ääressä istuessaan salavihkaa
katselivat kohtausta, näkivät apotin tavattoman vihanpurkauksensa
jälkeen jättävän rikoksellisen polvilleen ja ohjaavan askeleensa
viisaan isän kammioon, päättivät he jotain erikoista ja
arkaluontoista tapahtuneen heidän yhteiskunnassaan ja kukin heistä
toivoi mitään kateutta tuntematta, että olisi yhtä viisas kuin tuo
mies, jonka neuvot olivat pulman selvittävät.
Noin tunnin ajan viipyi apotti siellä puhuen vakavasti matalalla
äänellä. Sitten kuului kammiosta juhlallista hyminää aivankuin
vanhukset olisivat huokaillen ja nyyhkien rukoilleet. Veljet
painoivat päänsä alas ja kuiskasivat toivomuksen, että Hän, jota
he palvelivat, ohjaisi heidät toimimaan Lauran, kirkkonsa ja sen
ulkopuolella olevan suuren pakanamaailman hyväksi. Ja Filammon makasi
yhä polvillaan tuomiotaan odottaen. Ken voisi sanoa mitä hänen
sydämessään liikkui. Sydän tuntee oman surunsa eikä sen iloon saa
vieras sekautua. Niin ajatteli hän ja niin ajattelen minäkin, sillä
minä tiedän, että yksinkertaisimmissakin luonteissa on tutkimattomia
syvyyksiä, joiden perille runoilija ei voi päästä, olipa hän
olevinaan miten terävänäköinen tahansa. Hän voi niitä vain hämärästi
aavistaa ja kertomalla niiden aiheuttamat teot niitä epäselvästi
kuvata.
Vihdoin viimein palasi Pambo ja istuutuen kammionsa aukkoon puhui:
"Ja nuorempi sanoi: isä, anna minulle se osa tavarasta, joka minulle
tulee... Ja hän meni kaukaiselle maalle ja hukkasi siellä tavaransa
irstaisella elämällä. Sinä saat lähteä, poikani. Mutta ensin tule
puhumaan Aufuguksen kanssa."
Filammon, samoin kuin kaikki muutkin, rakasti Aufugusta; ja kun
apotti poistui jättäen heidät kahden kesken, ei häntä pelottanut
eikä hävettänyt avata koko sydämensä hänelle... Peittelemättä ja
intohimoisesti vastaili hän vanhuksen hienotunteisiin kysymyksiin.
Ilman tuota munkeille tavallista kalseaa ja turhan tarkkaa
juhlallisuutta keskeytti tämä tuontuostakin nuorukaisen sanatulvan
ja salli hänen vuorostaan keskeyttää omia selityksiään. Ylevästi,
älykkäästi, melkeinpä leikillisesti puheli vanhus. Kumminkin oli
hänen äänessään surullinen sointu, kun hän vastasi nuorukaisen
sanoihin:
"Tertullianus, Origenes, Klemens ja Kyprianus elivät maailman
humussa; kaikki he ja monet muut, joiden nimiä me pidämme kunniassa
ja joiden esirukouksia me anomme, olivat pakanalliseen viisauteen
täysin perehtyneitä; he taistelivat ja tekivät työtä maailmassa sen
heitä saastuttamatta -- miksi en minäkin? Eikö Kyrilloskin, itse
patriarkka, kutsuttu Nitrian luolista Aleksandrian valtaistuimelle."
Hitaasti vanhus kohotti kätensä ja pyyhkästen suortuvat nuorukaisen
otsalta katsoi pitkään, lempeän surkuttelevasti häntä kasvoihin.
"Ja sinä tahdot nähdä maailman, poika parka."
"Minä tahdon käännyttää maailman!"