YLI-IHMINEN.

Enkä päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun jo eräs uusi kukka,

raskas ja keltainen kuin keisarinkruunu, loihe laulamaan:

»Tunnen teidät, te yli-ihmiset! Sillä minäkin olen tahtonut olla teidän

kaltaisenne.

En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta tunnen monta, jotka

ovat tulleet sitä tietä epäihmisiksi.

Maailmanjärjestys oli väärä mielestäni. Siksi päätin, etten sitä

milloinkaan enkä missään tapauksessa hyväksyisi, vaan linkoisin

vastalauseeni ja taistelisin sitä vastaan niin kauan kuin voisin,

vaikka selvä järkeni sanoi, että kerran pakostakin joutuisin tappiolle

tuossa taistelossa.

Parempi sekin kuin ilmeistä vääryyttä hyväksyä. Ja saattoihan löytyä

tilanteita, joissa ei ollut muuta pelastettavissa kuin kunniansa.

_Se_ oli pelastettava siis.

Ihmisen oli oltava kauniimpi ja ylhäisempi kuin se maailmanjärjestys,

jonka alaiseksi hänet, kokonaan hänen omaa tahtoaan kysymättä ja

tiedustamatta, oli syntymässä asetettu. Mutta miten oli elämä siis

tältä kannalta otettava?

Oli toteutettava tuo ihmishengen aavistama kauniimpi ja jalompi

maailmanjärjestys omassa yksilöllisessä tahdossaan.

Niin se oli. Ihmisen oli oltava jumalia laupiaampi, ritarillisempi ja

suurimielisempi.

Epäilemättä olivat nuo vallat häntä väkevämmät. Mutta eihän ollut silti

tarvis tunnustaa niitä itseään korkeammiksi eikä kaartuvammiksi, vaan

saattoi päinvastoin sanoa niitä matalammiksi, julmemmiksi ja

alhaisemmiksi olemukseltaan.

Eikö ihminen ollut _herra_ luomakunnan?

Eikö juuri _hänen_ ollut näytettävä esimerkki siitä, miten

kuninkaallinen mieli kohtelee salakavalia, epäyleviä vihollisiaan,

olkoot ne sitten vaikka häntä väkevämpiä ja ikuisempia?

Ei suinkaan heidän ikeeseensä nöyrästi alistumalla, vaan pikemmin heitä

pilkkaamalla, uhmaamalla ja halveksimalla.

Taikka oliko sekään kyllin arvokasta? Ehkä olikin paras ja musertavin

menettelytapa heihin nähden vain ylhäinen, koskematon

välinpitämättömyys?

Maailmanjärjestys oli _huono_ myötä juuriaan. Maailmankaikkeus näytti

vain pelkkiä raakoja, turmiota-tuottavia voimia kihisevän. Eikö

ollutkin siis itsensä siitä eristettävä niin paljon kuin mahdollista,

joskin oli kerran oleva pakko palata kaikkien yhteiseen, kurjaan

alkukotiin?

Mitä mahtoi sille, että oli halpasyntyinen, kun kuitenkin oli saanut

jalosukuisen mielen syntymässä?

Ei muuta kuin ainakin koettaa olla parempi maailmanjärjestystä. Ei

muuta kuin asettaa sen tilalle oma siitä parannettu ja jalostettu

järjestyksensä sekä ainakin koettaa toteuttaa omassa itsessään ja

ihmisten keskuudessa toisia ylevämpiä ja lempeämpiä lakeja kuin niitä,

jotka näyttivät hänen ympärillään vallitsevan.

Niin tein. En tiedä, tuliko minusta yli-ihminen, mutta ainakin tuli

minusta ylempi jumalia.»

Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia · 第 72 / 74 题