Enkä päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun jo eräs uusi kukka,
raskas ja keltainen kuin keisarinkruunu, loihe laulamaan:
»Tunnen teidät, te yli-ihmiset! Sillä minäkin olen tahtonut olla teidän
kaltaisenne.
En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta tunnen monta, jotka
ovat tulleet sitä tietä epäihmisiksi.
Maailmanjärjestys oli väärä mielestäni. Siksi päätin, etten sitä
milloinkaan enkä missään tapauksessa hyväksyisi, vaan linkoisin
vastalauseeni ja taistelisin sitä vastaan niin kauan kuin voisin,
vaikka selvä järkeni sanoi, että kerran pakostakin joutuisin tappiolle
tuossa taistelossa.
Parempi sekin kuin ilmeistä vääryyttä hyväksyä. Ja saattoihan löytyä
tilanteita, joissa ei ollut muuta pelastettavissa kuin kunniansa.
_Se_ oli pelastettava siis.
Ihmisen oli oltava kauniimpi ja ylhäisempi kuin se maailmanjärjestys,
jonka alaiseksi hänet, kokonaan hänen omaa tahtoaan kysymättä ja
tiedustamatta, oli syntymässä asetettu. Mutta miten oli elämä siis
tältä kannalta otettava?
Oli toteutettava tuo ihmishengen aavistama kauniimpi ja jalompi
maailmanjärjestys omassa yksilöllisessä tahdossaan.
Niin se oli. Ihmisen oli oltava jumalia laupiaampi, ritarillisempi ja
suurimielisempi.
Epäilemättä olivat nuo vallat häntä väkevämmät. Mutta eihän ollut silti
tarvis tunnustaa niitä itseään korkeammiksi eikä kaartuvammiksi, vaan
saattoi päinvastoin sanoa niitä matalammiksi, julmemmiksi ja
alhaisemmiksi olemukseltaan.
Eikö ihminen ollut _herra_ luomakunnan?
Eikö juuri _hänen_ ollut näytettävä esimerkki siitä, miten
kuninkaallinen mieli kohtelee salakavalia, epäyleviä vihollisiaan,
olkoot ne sitten vaikka häntä väkevämpiä ja ikuisempia?
Ei suinkaan heidän ikeeseensä nöyrästi alistumalla, vaan pikemmin heitä
pilkkaamalla, uhmaamalla ja halveksimalla.
Taikka oliko sekään kyllin arvokasta? Ehkä olikin paras ja musertavin
menettelytapa heihin nähden vain ylhäinen, koskematon
välinpitämättömyys?
Maailmanjärjestys oli _huono_ myötä juuriaan. Maailmankaikkeus näytti
vain pelkkiä raakoja, turmiota-tuottavia voimia kihisevän. Eikö
ollutkin siis itsensä siitä eristettävä niin paljon kuin mahdollista,
joskin oli kerran oleva pakko palata kaikkien yhteiseen, kurjaan
alkukotiin?
Mitä mahtoi sille, että oli halpasyntyinen, kun kuitenkin oli saanut
jalosukuisen mielen syntymässä?
Ei muuta kuin ainakin koettaa olla parempi maailmanjärjestystä. Ei
muuta kuin asettaa sen tilalle oma siitä parannettu ja jalostettu
järjestyksensä sekä ainakin koettaa toteuttaa omassa itsessään ja
ihmisten keskuudessa toisia ylevämpiä ja lempeämpiä lakeja kuin niitä,
jotka näyttivät hänen ympärillään vallitsevan.
Niin tein. En tiedä, tuliko minusta yli-ihminen, mutta ainakin tuli
minusta ylempi jumalia.»