Enkä voinut taaskaan ottaa monta askelta, ennen kuin eräs suuri,
tummansininen kukka kiinnitti huomiotani sävelin, jotka olin kuullut
joskus, ja unikuvin, jotka eivät olleet aivan outoja minulle.
Varmaan oli jotakin samantapaista joskus kauan sitten, jossakin
entisessä elämässäni, heijastunut myöskin oman henkeni kuvastimessa.
Pysähdyin viehättyneenä kuuntelemaan. Se lauloi:
»Tunnen teidät, te oikeudenmukaiset! Sillä minäkin olen ollut niinkuin
yksi teistä.
Otin tehtäväni, valitsin elämänurani ja päätin olla sille uskollinen
saakka kuolemaan.
Olin kuullut tai lukenut kirjoista, että se oli samaa kuin olla
uskollinen omalle itselleen. Ja sitähän kukin tahtoi olla. Kuka kunnon
mies olisi tahtonut olla mukana tinkimässä pois mitään itsestään, jos
kerran oli mitään mahdollisuutta säilyttää se eheänä ja koskemattomana.
Mutta oliko mahdollisuutta? Senpä juuri oli elämänkokemus osoittava.
Nyt oli minun tehtäväkseni joutunut juuri oman itseni tinkimätön
tutkiminen, oman aikani, sen olojen, sen ihmisten ja siinä liikkuvien
henkisten virtausten mahdollisimman vilpitön ja vääjäämätön toteaminen.
Koetin täyttää sen niin hyvin kuin osasin. Mutta huomasin sen piankin
sangen epämukavaksi elämänohjeeksi.
Sillä kaikista toteamisen--ja yksinomaisen toteamisen--teorioista
huolimatta se merkitsi sittenkin samaa kuin asettua muiden ja oman
itsensä tuomariksi.
Outo voisi luulla ehkä, että sen ainakin itsensä suhteen pitäisi olla
jotakuinkin mukavaa. Voin kuitenkin vakuuttaa omasta kokemuksestani,
että se on paljon mukavampaa muiden suhteen.
Miksi?
Siksi että kaikki tuomitseminen edellyttää tutkimista ja että ihminen
kaikkien tutkittavien asioiden ja henkilöiden joukosta oppii vasta
viimeksi itseään tuntemaan.
No niin, minä tutkin, minä tuomitsin siis. Mutta ei kulunut pitkiäkään
aikoja, kun minä huomasin sekä väärin tutkivani että tuomitsevani,
puhumattakaan siitä, että huomasin esittäväni usein asiat väärässä
valossa ja siis pitäväni väärää pöytäkirjaa.
Välistä teki hyvä pääni, välistä hyvä sydämeni kolttoset minulle. Mutta
enimmän teki sitä minulle elämäntehtäväni.
Ihailin hyvän pään leikkiä ja otin mielelläni osaa siihen. Tulin
tehneeksi siten paljon vääryyttä sekä muille että itselleni.
Itselleni siten, että painoin senvuoksi alas monta syvempää ja
tärkeämpää elämän-arvoa, vaikka tiesin ja tunsin niiden asuvan
olemukseni onkaloissa. Ja muille siten, että saatoin pelkän älyllisen
ilotulituksen vuoksi loukata usein heidän arintaan ja herkintään.
Oivalsin, että sitä oli siis pidettävä edes joissakin aisoissa, ellei
ollut mieli joutua joka suuntaan väärintekijäksi.
Olihan tuomarin ensimmäinen tehtävä tuomita oikein. Koetin siis, mikäli
voin, hillitä hyvän pääni iloa.
En tiedä, kuinka lienen siinä aina onnistunut. Mutta tunsin, että se
oli jo ensimmäinen epäjohdonmukaisuus sillä tiellä, jota olin lähtenyt
taivaltamaan.
Eikö vaatinut elämäntehtäväni juuri oman itseyteni ehdotonta ja
tinkimätöntä säilyttämistä?
Epäilemättä. Mutta silloinhan täytyi minun kelvata siihen juuri
sellaisena kuin olin, niinkuin Luoja oli luonut minut, kaikkine
ominaisuuksineni, jotka saattoivat olla vikoja tai ansioita, mutta
olivat joka tapauksessa välttämättömiä, jos minun mieli elämäntehtäväni
edes jotakuinkin kunnollisesti suorittaa.
Miksi siis hillitä mitään? Miksi siis painaa alas mitään? Eikö se ollut
synti Pyhää Henkeä vastaan?
Ei, vastasi joku ääni sydämestäni. Ei _voi_ olla mikään synti painaa
alas jokin puoli itseään, jolla tuntee itselleen ja muille väärin
tekevänsä.
Mutta kuinka saatoin joutua myös hyvää sydäntä vastaan sotajalalle?
Näin niin paljon hyviä ja kaikin puolin herttaisia ihmisiä ympärilläni,
mutta vain harvoja oikeudenmukaisia. Sillä oikeudenmukaisuus vaatii
voimaa, jota _ei_ vaadi lempeys ja anteeksi-anto.
Minulla oli tuo voima. Siksi päätin surmata myös hyvän sydämeni ja
tuoda senkin uhriksi elämäntehtäväni alttarille.
En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta minun tarkoitukseni oli
olla oikeudenmukainen.
Nyt vasta huomaan, että minun olisi ollut uhrattava Totuuden alttarille
myös oma ajallinen elämäntehtäväni.»
Näin lauloi se suuri, sininen kukka minun sielulleni. Enkä minä voinut
muuta kuin ristiä käteni ja toivottaa onnea hänelle, että se onnistuisi
hänelle ainakin hänen uuteen elämään herättyään.