Lakeus valkeni vähitellen. Ja minä näin, että se kasvoi täynnä
ihmeellisiä, erivärisiä kukkasia, jotka kimaltelivat kastehelmissä ja
huojuivat kuin leudon kesäisen huomentuulen henkäyksessä.
--Mitä kukkasia nuo ovat? kysyin yhäti kirkastuvalta saattajaltani.
Minusta on kuin ne minulle ääneti päätään nyykäyttäisivät.
--Tämä on Jumalan yrttitarha, vastasi hän. Ja ne toivottavat sinut
tervetulleeksi tänne.
--Mutta miksi ne itkevät? Vai itkevätkö ne ilosta?
--Voithan tiedustaa sitä heiltä itseltään. Tunnustan, että hämmästyin
hiukan. Sillä vaikka olinkin nähnyt jo paljon outoa matkoillani, en
ollut vielä aivan tottunut iankaikkisuuden ihmeisiin.
--Kuinka? kysyin naivisti. He taitavat puhua siis?
--He ovat vainajien sieluja, joiden on vielä kerran palattava elämään.
Ja Jumalan äiti hoitaa heidät kaikki ja kitkee kaikki rikkaruohot
heidän juuriltaan.
--Olenko minäkin siis huojunut kukkana tässä huomentuulessa?
--Kyllä, ennen kuin heräsit tien ohessa. Mutta sinä et muista siitä
mitään, sillä sinä uneksit silloin, kuten hekin nyt tuossa Totuuden
kaupungista uneksivat.
--Kestääkö kauan tuota uni-elämää?
--Toiselle enemmän, toiselle vähemmän aikaa, riippuen paljon myös
heidän omasta tahdostaan.
--Ja kauanko kesti sitä minulle?
Minusta oli kuin olisi hän hymyillyt minulle.
--Sinä olit kaikkein pitkä-unisimpia, sanoi hän. Sinä et tahtonut
herätä ollenkaan. Joko olit sinä sitten niin rakastunut omiin
unikuviisi, että pidit niitä Totuuden päivääkin parempina...
--Taikka? Voit sanoa aivan suoraan heikkouteni, niin voimme yhdessä
hymyillä sille.
--Taikka olit sinä katsonut liian syvälle niihin silmiin, jotka joka
aamu kohtasivat katsettasi...
--Kenen? Neitsyt-Äidin?
--Niin, sillä sinä uneksit vain hänestä ja puhuit hänestä ääneen
itseksesi. Kaikki taivaat hymyilivät sille.
Tunsin punastuvani, vaikka olin tehnytkin tuon vain kukka-elämässäni.
--Ja hän? kysyin hiljaa. Eikö hän suuttunut siitä minulle.
--Ei. Hän suuteli vain silmät kiinni sinulta ja hymyili niin
herttaisesti, että ruusunpunainen hohde levisi laaksoihin ja
kukkuloille.
Hengitin vapaammin. Hän ei ollut pitänyt sitä pahana siis! Ja samalla
muistin minä aivan selvään, millaisena hän oli unissa minulle silloin
ilmestynyt.
Kuinka kaunis hän oli ollut! Hänen silmänsä olivat sulaa hyvyyttä
säteilleet, hänen äänensä helissyt pelkkää hempeyttä ja
anteeksi-antamusta. Mutta kun hän oli suudellut minua, oli minun
sydämeni seisahtanut ja autuas väristys oli käynyt läpi olentoni.
Uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti:
--Saanko täällä jälleen nähdä hänet?
--Kyllä. Etkö muista, että hän sen lupasi sinulle, silloin kun heräsit
hänen suudelmaansa.
Siihen olin minä herännyt siis!
Suljin silmäni kuin silloin ja jälleen kävi autuas väristys läpi
olentoni.
Enkä minä nyt ollenkaan ihmetellyt enää, että olin ollut niin hidas
heräämään, yhtä vähän kuin sitäkään, että olin herättyäni tuntenut
tuiki muuttuneeni.
Sillä se, joka Jumalan Äitiä rakastaa, kuinka hän voisi enää mihinkään
muuhun elämässä tai kuolemassa mieltänsä kiinnittää? Ja kuinka
saattaisivat ne silmät, joiden luomilla hehkuu hänen suudelmansa, nähdä
enää mitään muuta kaunista tai arvokasta maailmassa?
Ei! Ne ovat tuomitut hänet ijäti näkemään ja ihaninta uneksimaan...