Kuulin samassa ystävällisen äänen viereltäni:
--Noh, miksi pysähdyit? Miksi et astu eteenpäin?
Käännyin hämmästyneenä katsomaan, kuka puhutteli minua, sillä minähän
olin luullut olevani ypö yksin aavikolla. Mutta minä en nähnyt ketään.
--Kuka olet? kysyin. En näe sinua. Mutta syy, miksi pysähdyin, on se,
että tie päättyi tähän ja yö yllätti minut.
--Näit kuitenkin pyhän kaupungin tornien taivaanrannalta leimuavan?
--Kyllä, ja tunnustan suoraan, että olin sitä kohden kulkemassa. Mutta
en tiennyt, osaisinko sinne, enkä myöskään, miten minut siellä vastaan
otettaisiin.
--Olen juuri tuon saman kaupungin asukkaita. Me olemme aamusta saakka
sen muureilta seuranneet sinun kulkuasi ja sinua sydämissämme
tervetulleeksi toivottaneet. Siksi saavun heidän airuenaan.
--Ja sinä tahdot minut sinne sisälle johdattaa?
--Tahdon käydä kappaleen matkaa kanssasi. Pian olet sinä löytäviä sinne
omin silminesikin.
--Minua väsyttää ja minun silmäni hämärtävät. Vasta nyt tunnen pitkän
taipaleen kulkeneeni. Entä jos sittenkin erehdyn suunnasta?
--Älä pelkää! Sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta erehtyä, vaikka
tahtoisitkin.
Samalla näin minä vienon valohämyn leviävän ympärilläni. Ja siitä
arvasin, että hän kulki vierelläni, vaikka hän jostakin syystä ei
tahtonut taikka voinut minulle näyttäytyä.
Päätin sitä häneltä itseltään tiedustaa.
--Mistä johtuu, kysyin, että en näe sinua? Kuitenkin tahtoisin niin
mielelläni tulla sinut tuntemaan.
--Sinä tunnet minut, vastasi ääni. Ennen kuin maa ja taivas olivat,
kuljin minä jo sinun vierelläsi.
--Siis olet sinä minun omatuntoni?
--Olen Isän ääni sinussa. Viittaan tietä sinulle Totuuden kaupunkiin.
--Sinä uskot siis, että pääsen sisälle sinne?
--Niin totta kuin olet hyvän kilvoituksen kilvoitellut.
Sanomaton riemu täytti minut. Ja sen valossa näin minä nyt selvästi
että hän ei suinkaan ollut outo minulle, vaan vanha tuttava, jonka olin
tavannut monessa ilmennyksessä.
--Kuinka? kysyin. Etkö sinä ole se sama mies, joka kannoit kuormaani,
kun viimeksi kuljin tuota pölyistä tietä pitkin?
--Kyllä, vastasi hän. Siksi olikin sinun mielesi silloin niin
raskautettu.
--Teit silloin hyvän työn minulle. Saitko siitä jotakin palkkiota
Totuuden kaupungissa?
--Sen että pääsin ensimmäisenä sinua tervetulleeksi sinne toivottamaan.
--Ja minä? Saanko minä saman palkkion siitä, että kannoin _heidän_
kuormansa?
--Kyllä. Kun he pääsevät perille, saat olla heidän hyvänä,
riemuitsevana omanatuntonaan.
--Sinä uskot siis, että he pääsevät vielä kerran sisälle sinne?
--Epäilemättä. Mutta sitä ennen on heidän yhteisestä valtatiestä
erottava.
--Minne se vie sitten?
--Se vain kiertää Totuuden kaupunkia.
--Aina yhtä pitkän matkan päässä siitä?
--Niin. Siksi ei sen seuraaja ikinä pääse, vaan hänen on omalle
polulleen poikettava.
--Mutta he kaikki kuitenkin _näkevät_ Totuuden?
--Kyllä, mutta vain eri puolia siitä, niin kauan kuin he eivät ole sitä
kokeneet omassa sydämessään.
--Sielläkö he siis näkevät koko Totuuden?
--Niin totta kuin Totuus on maailman keskipiste!
Hänen selityksensä tyydytti täydellisesti minua. Ja minä ymmärsin,
miksi heidän kunkin oli omalle polulleen poikettava tavatakseen
toisensa niinkuin saman ympyrän säteet Hengessä ja Totuudessa.