Olin yksin. Viimeinenkin matkatoverini oli eronnut minusta.
Huomasin tulleeni suurelle, loivasti ylenevälle lakeudelle. Päivä meni
juuri mailleen, lakeus itse oli jo hiipivän hämärän peitossa, mutta
minusta näytti kuin olisi sen äärillä kohonnut kaupunki, jonka,
kultaiset tornit kimmelsivät iltaruskossa taivaanrantaa vasten.
--Siis sitä kohden, ajattelin itsekseni. Minun on tiensuuntaa
seurattava.
Mutta samassa haihtui tie kokonaan.
Vaikka kuinka katselin ympärilleni, en voinut enää askelten jälkiä
erottaa. Ja kun käännyin taakseni katsomaan, huomasin vain omien
kantapäitteni sijat.
--Aivan oikein, ajattelin. Täällä ei ole kukaan ihminen käynyt. Ja
mikäli muistan, en ole nähnytkään viimeisestä tienhaarasta lähtien enää
mitään askelten jälkiä edelläni.
Tienhaarasta? Eihän se ollut siis mikään tienhaara ollutkaan. Tie oli
mennyt sinne, minne viimeinen ystäväni, ja minä tänne. Kuinka oli
minusta tuntunut niin luonnolliselta sanoa siinä hänelle jäähyväiseni?
Pysähdyin epätietoisena sauvani varaan miettimään.
Hämärä lankesi nopeasti. Syttyi ensimmäinen tähti taivaalle, himmeni
kimallus, hävisi kaupunki torni-kaunis.
Ehkä se oli ollutkin vain kangastus, joka niin usein houkuttelee
yksin-kulkijaa?
Siinä tapauksessa olin käynyt harhaan. Eikä minulla näyttänyt olevan
edessä muuta kuin valmistautua viettämään yöni taivas-alla.
Kumma kyllä ei tuo mahdollisuus, joka missä muussa tilanteessa hyvänsä
olisi epäilemättä minulle vähemmän viehättävänä esiintynyt, tuntunut
tällä kertaa minua ollenkaan huolettavan. Mietin vain, mitä minä sitten
tekisin, sillä tie päättyi tähän ja minähän olin lähtenyt ilman mitään
varsinaista päämäärää matkalleni.
Kuitenkin oli tuon etäisen kaupungin näky oudosti sydäntäni
ailahduttanut. Ja aivan huomaamattani hiipi tämä ajatus sydämeeni:
--Siellä on paikka, jonne olen pyrkinyt. Siellä on lepo lempeä
vaeltajalle.
Mutta sitten juolahti minun mieleeni, että jos tuo kaupunki ehkä olikin
olemassa ja jos minä yön pimeydestä huolimatta ehkä löytäisinkin sinne,
ei ollut sanottu, että he aukaisisivat porttejaan ja päästäisivät
sisälle minua. Sillä minä olin outo ja muukalainen, minun käteni ja
kasvoni olivat likaiset ja minun pukuni pölyttynyt.
Mitä sitten tehdä? Täytyisikö minun palata takaisin entisiä askeliani?
Ja päivä koittaisi jälleen ja minä tapaisin jälleen paljon ihmisiä ja
minun täytyisi ruveta toisten taakkoja kantamaan?
Ei, se ei voinut olla elämän tarkoitus! ajattelin. Mutta mikä?
Minä mietin ja mietin, enkä saanut selville sitä. Mutta minä olin varma
siitä, että elämä, joka ei ikinä toistanut itseään, oli kyllä päästävä
minut tästäkin pälkähästä.
Siksi tunsin minä itseni koko ajan täysin turvalliseksi. Ja siksi
päätin minä ainakin aamun koitteessa jatkaa matkaani sinnepäin, mistä
olin nähnyt noiden kaukotornien kultaisen kimmellyksen.