Olisi luullut, kun he kerran olivat niin kiivaita Jumalastaan
kiistelemään, että he rakastivat Häntä ylitse kaikkea ja pitivät
kaikkea muuta Hänen rinnallaan vähä-arvoisena.
Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, että he saattoivat aivan samalla
kiihkolla käydä toistensa kimppuun niinkin vähäpätöisistä asioista kuin
leipäpalasta, vesitilkasta tai muusta. Eikä ylimalkaan tarvittu kuin
joku pieni, melkein näkymätön oman edun, nautinnon tai
itsesäilytysvietin nostama kysymys, niin he heti olivat valmiit
sähähtämään tuleen kuin katajapehkot.
Kaikki eivät suinkaan tehneet sitä itsetietoisesti.
Mutta heillä oli hyvät tuntosarvet. He aavistivat jo kaukaa, mistä
saattoi vaania joku vaara heidän henkistä tai aineellista
hyvinvointiaan, ja nousivat heti kahdelle jalalle. Ja koska heidän
taisto-asenteensa johtui niin käytännöllisen välttämättömyyden
vaatimuksista kuin heidän oman olemassaolonsa, jonka oikeutta he eivät
näyttäneet epäilevän silmänräpäystäkään, he katsoivat olevansa _aina_
oikeassa ja taistelivat kuin leijonat kaiken sen puolesta, mikä
jollakin tavoin oli turvaksi, avuksi tai eduksi heidän vaellukselleen.
Se kaikki oli heidän mielestään pyhää, totta, kaunista ja oikeaa.
Mutta koska heidän etunsa niin usein sattuivat ristiriitaan toistensa
kanssa, he eivät koskaan voineet oikein lopullisesti päästä
yksimielisyyteen kaikista noista yleisistä käsitteistä, joiden puolesta
he väittivät taistelevansa. Siksi ei riita eikä tora loppunut heidän
keskeltään.
Jos joku silloin olisi sanonut, että he muka yleishyviä ja yleispäteviä
asioita ajaessaan ajoivatkin vain omaa yksityishyväänsä ja omia siitä
kumpuavia yksityispäteviä mielipiteitään, he epäilemättä olisivat
suuresti hämmästyneet, loukkautuneet ja vaatineet hänet heti
miekkasille.
He luulivat kaikki olevansa vapaita, muodostavansa vapaasti
mielipiteensä ja taistelevansa niiden puolesta vapaehtoisesti. Eivätkä
he huomanneet, että pelkkä fyysillisen elämän vaisto taisteli heidän
kauttaan ja että heidän ajatuksensa olivat lukemattomilla säikeillä
heidän olemassa-olonsa pakkoon kiinnitetyt.
Vain harva heistä saattoi ajatella vapaasti ja epäitsekkäästi.
Toisia sitoi viha, toisia rakkaus. Toiset olivat niin kiintyneitä
perheeseensä, että he sen elatukseksi olivat valmiit riistämään
leipäpalan jonkun toisen perheen suusta, toiset taas niin kahlehdittuja
omaan kansakuntaansa, että he katsoivat melkein pyhimmäksi
velvollisuudekseen käydä sen puolesta jonkun toisen maan kansalaisia
teurastamaan. Mutta enimmän orjia olivat ne, jotka vihasivat ja
rakastivat vain jotakin yksityistä henkilöä.
Jos tuo henkilö vielä sattui olemaan toista sukupuolta, kävivät he
aivan mahdottomiksi.
Silloin samentui koko heidän järjenjuoksunsa. Silloin he olivat valmiit
toisissaan vain pelkkiä vikoja tai ansioita näkemään. Mutta sensijaan
että he olisivat auttaneet toisiaan toistensa taakkoja kantamaan, he
voivat kiusata toisensa kuoliaaksi--milloin vihasta, milloin
rakkaudesta.
Myöskin ystävyys saattoi heitä jonkun verran vangita, mutta ei niin
paljon. Mielestäni se läheni heillä enimmän sitä tunnetta, jota itse
tunsin heitä kohtaan.
Hekin näyttivät tuntevan minua kohtaan jotakin samantapaista. Se
saattoi ilmetä esim. täten:
--Kanna itse oma kuormasi! voivat he huutaa jollekin uudelle
tulokkaalle, jolla heidän mielestään ei ollut mitään oikeutta minuun.
Etkö näe, että Mestari on väsynyt ja sinä rasitat Mestaria?
--Entä itse? Mitä sinä sitten teet?
--Oh, meidän kesken on toista! Me olemme vanhoja ystäviä.
Olinko sitten heitä onnellisempi ollessani kaikesta tuosta yksityisestä
vapautunut?
Tuumin tuota kauan itsekseni ja tulin lopulta siihen tulokseen, että
koska minulla oli nyt kyky kärsiä rajattomasti, minulla myöskin täytyi
olla yhtä suuret ilon ja nautinnon mahdollisuudet.
Siis oli minulla se onni, johon olin pyrkinytkin.