He kiistelivät usein myös Jumalasta.
Toiset myönsivät, toiset kielsivät hänet. Ja sen he tekivät niin
kiivaasti ja kiihkeästi, että he kaiken lorun lopuksi joutuivat
keskenään tukkanuottasille.
Koetin silloinkin joskus rientää heidän väliinsä heitä sovittamaan.
--Te olette molemmat oikeassa, selitin heille. Jumala on olemassa
sille, joka uskoo Häneen, mutta ei sille, joka ei usko Häneen. Onhan se
niin tavattoman yksinkertaista ja oikeudenmukaista.
Mutta he katsoivat vain minuun ja virkahtivat:
--Älä viisastele! Minä _tahdon_, että hän uskoo niinkuin _minä_ uskon.
Sillä minä tiedän ja tunnen sielussani, että minun uskoni on tosi ja
että se on ainoa oikea usko maailmassa.
--Mutta hän uskoo toisin...
--Juuri siksi on hänen uskonsa väärä ja minä olen oikeutettu lyömään
häneltä hampaat kitalakeen.
--Ja hän sinulta?
--Koettakoon! Mutta vaikka se hänelle onnistuisikin, _minun_ uskoni ei
siitä muutu.
Ja sitten rupesivat he jälleen tarmokkaasti toisiansa loukuttamaan.
Päätin siitälähtien olla sekaantumatta uskonriitoihin. Oman uskoni olin
kyllä valmis vaadittaessa tunnustamaan.
Sattui sellaistakin.
--Mestari! saattoivat he äkkiä kääntyä minun puoleeni. Sano meille:
onko Jumalaa?
--Riippuu siitä, mitä käsitätte Jumalalla, vastasin. Määritelkää Hänet!
--Voiko Jumalaa määritellä?
--Ei. Siksi on meidän turha myöskin väitellä Hänestä. Sillä kaikki
väittely edellyttää todistelua ja kaikki todistelu on mahdoton ilman
täsmällisesti määriteltyjä käsitteitä.
--Emmekö siis voi ollenkaan puhua Hänestä?
--Kyllä. Mutta ainoastaan niillä on lupa puhua Hänestä, jotka ovat
Hänestä jotakin omassa henkisessä elämässään kokeneet.
--Oletko sinä kokenut jotakin Hänestä?
--Kyllä. Omasta mielestäni aivan ihmeellisiä asioita.
--Etkö tahtoisi kertoa niitä meille?
--Mielelläni, jos vain lupaatte olla sen aikaa riitelemättä.
--Lupaamme.
--Ja myöskin, ett'ette lyö kuoliaaksi minua?
--Lasket leikkiä!
--Sellaista on ennenkin tapahtunut.
Kerroin heille, mitä tiesin Jumalasta. He kokoontuivat ympärilleni ja
kuuntelivat hetkisen sangen tarkkaavaisesti. Mutta sitten rupesivat
toiset heistä keskenään hälisemään ja väittämään, että minä olin väärä
profeetta ja opetin harhaoppia heille.
--Mutta hyvät ystävät, sanoin, tehän itse pyysitte minun kertomaan.
--Kerro vain eteenpäin! huusivat toiset. Kyllä me kuuntelemme.
--Mutta me emme salli sitä teidän sielunne autuuden vuoksi! huusivat
toiset.
--Pitäkää te vain huoli itsestänne! Mestari, me pyydämme, puhu!
--Mestari! Me _kiellämme_ sinun puhumasta.
Näin olin minä jälleen kahden tulen välissä. Ja minä vannoin vast'edes
olla synnyttämättä ainakaan omalla uskollani enempää riitaa ja vainoa
maailmaan.
Mutta eräät heistä tulivat minun luokseni ja sanoivat:
--Mestari, sinä olet oikeassa, me uskomme sinuun.
--Se ilahduttaa suuresti minua, vastasin todenmukaisesti. Mutta vielä
enemmän ilahduttaisi minua, jos te olisitte minut täysin ymmärtäneet.
--Sitä en tiedä, vastasi joku miettivästi. Mutta joka tapauksessa minä
uskon sinuun ja sinun Jumalaasi.
--Etkö mieluimmin omaasi?
--Hän on omani, koska kerran olen Hänet täysin omistanut.
Oli turha selittää hänelle, että oli tosin hyvä uskoa Jumalaan, mutta
vielä paljon parempi ymmärtää ihmisiä ja koettaa suvaita heitä.
--Minä puolestani uskon sokeasti sinuun! huusi joku toinen joukosta.
Tahdon seurata vaikka maailman ääriin saakka sinua.
--Niinpä ota tämä taakka harteiltani!
--Kuinka? Tämänkö palkan annat minulle uskostani?
--Siispä et sinä usko näkevästi.
Eikä hänkään ymmärtänyt sanojani. Mutta hän mutisi yhä itsekseen ja oli
vihainen minulle.
--Taakka? sanoi hän. Minäkö yksin? Miksi eivät kaikki muut? Pankaamme
se tasan, niin minä kyllä kannan oman osani.
Mutta toiset nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli saanut aivan
oikein nenälleen. Silloin suuttui hän niin, että hän tempasi äkeänä
kantamuksensa, jonka hän äsken oli harteilleni sälyttänyt, ja hävisi
joukostamme.
Hän oli ensimmäinen, joka jätti minut.