Mutta taivalta tehtiin koko ajan ja leikin luistaessa he tuskin
huomasivat, milloin oli saavutettu jo _heidän_ määränpäänsä.
He poikkesivat omille poluilleen kuka mistäkin tienhaarasta. Kiittivät
hyvästä seurasta ja ottivat kantamuksensa.
--Tuossa minä asun, sanoivat jotkut. Ja tervetuloa taloon, jos joskus
ohitse kuljet.
Mutta toiset sanoivat.
--Terve! Minä pistäydyn tässä vain pienellä asialla. Sinä kaiketi
odotat sen aikaa, niin voimme palata yhdessä saman matkan.
Kättelin ja kiitin heitä sydämellisesti heidän hyvästä tahdostaan.
Mutta minun oli mahdotonta heille luvata mitään, sillä joku sisäinen
aavistus sanoi minulle, että me emme tulisi tapaamaan toisiamme enää
milloinkaan.
Toisille, jotka minusta näyttivät järkevimmiltä, minä sanoinkin suoraan
julki tuon aavistukseni.
He näyttivät silloin tuiki hämmästyneiltä.
--Kuinka tarkoitat? sanoivat he. Mehän kuljemme usein tätä tietä. Et
suinkaan sinäkään tätä ensi kertaa kävele?
--En, mutta viimeistä, vastasin minä sisäisen vakaumukseni mukaisesti.
Minusta tuntuu todellakin kuin olisin minä joskus ennen nähnyt tämän
tien ja astunut nämä askeleet.
--Et meidän kanssamme, vastasivat he varmoina asiastaan. Muuten me
kyllä muistaisimme sinut.
--Meitä oli niin monta, vastasin välttelevästi. Minä hävisin joukkoon.
Nyt te muistatte minut senvuoksi, että olen voinut olla joksikin avuksi
teille.
Näin sanoen minä ojensin heille käteni hymyillen jäähyväisiksi.
Toiset näyttivät hiukan häpeävän tarttua siihen. Mutta toiset kysyivät
uteliaina:
--Kuinka? Me luulimme, että olit syntynyt kuormankantajaksi.
Heidän naivisuutensa olisi ehkä saattanut minut jälleen hymyilemään,
ellen olisi samalla muistanut, että olin itse kerran ollut yhtä naivi.
Olihan meidän seurassamme silloinkin ollut mies, jolle kaikki muut
olivat kantamuksensa sälyttäneet.
Mutta tuo mies en ollut silloin ollut minä.
Minä olin tehnyt vain kaikkien muiden lailla. Ja luonut silmäni alas
hiukan häpeillen, kun joku mielestäni silloin hyvinkin tärkeä seikka
oli vaatinut minun syrjäpolulle poikkeamaan ja hän samoin hymyillen
ojentanut minulle takaisin kantamukseni.
Nyt vasta minä tajusin tuon hymyn todellisen tarkoituksen.
Hän oli _kiittänyt_ minua sillä, samoin kuin minä nyt hymylläni kiitin
matkatovereitani siitä, että he olivat antaneet minulle tilaisuuden
tulla tarpeelliseksi ja iloita heidän ilostaan.
Missähän tuo mies mahtoi nyt olla?
Hän oli jättänyt kiitollisuudenvelkaan minut, ja jos hänellä _nyt_
olisi ollut jotakin kannettavaa, olisin mielelläni tahtonut suorittaa
hänelle ainakin osan velastani.
Mutta heti noin ajateltuani minä huomasin tuon ajatuksen turhuuden,
sillä mitä minä muuta olin tehnyt noiden toistenkaan taakkojen
kantamisella?
Keventänyt vain omaa velkataakkaani. Niin se oli. Ja nyt ymmärsin
minä jälleen uuden asteen elämän salatusta, kaikkiviisaasta,
iki-ihmeellisestä tarkoituksesta.
Se oli _itse-uhri_.
Sama itse-uhri, jota itse olin ivannut joskus, kun en ollut vapaa
muiden taakkoja kantamaan, vaan itse orja oman ikeeni alla. Ja minä
oivalsin, että jokainen, joka tekee työtä muiden hyväksi, samalla
auttaa itseään ja muita Tiellä eteenpäin.
Itseään vapautumalla velkataakastaan. Muita saattamalla heidät omalle
korkeammalle minuudelleen velallisiksi.