Pahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin
niin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä
sovittaa.
Toisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi
asia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin,
elleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää
maahan koko kantamukseni.
--Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te _voi_
tätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin
siitä.
--Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me _sinun_ kanssasi riitele!
--Ette kylläkään...
--Paras on, ettet sitten ollenkaan sekaannu tähän.
Ja minun oli mahdotonta saada heitä ymmärtämään, että jokainen karkeus,
minkä he toisiaan vastaan linkosivat, sattui samalla minuunkin, ja että
jokainen vihan salama, joka leimahti heidän silmistään, upposi samalla
kuin puukko minunkin sydämeeni.
Saattoipa niinkin tapahtua, että hän, jolle tuo karkeus oli
tarkoitettu, tuskin huomasi sitä taikka ei ainakaan näyttänyt vähääkään
kärsivän siitä, vaikka minä jo hädissäni olin luullut heidän välinsä jo
vähemmästäkin ijäksi rikkuneen. Ja tapahtui yhtä usein niin, että hän,
joka oli loukkaava puoli, ei edes ollut huomannut mitään loukkaavaa
sanoissaan.
Tulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin
heitä sovittamaan.
--Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän _emme_ riitele!
--Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä.
Eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi heiltä
kaikinpuolin sopimatonta tunkeilemistani. Mutta silti en lakannut
itsekseni ihmettelemästä, kuinka vähän ylpeitä ja arkoja ihmiset
saattavat olla omasta sisäisestä olemuksestaan, samalla kuin he
kuitenkin voivat jostakin aivan vähäpätöisestä ja ulkonaisesta syystä
iskeä kallon halki toisiltaan.
Näitä esim. sai sanoa siaksi, konnaksi tai ylimalkaan huonoksi
ihmiseksi kuinka paljon hyvänsä, ilman että he näyttivät olevan siitä
milläänkään. Olivat vain pikemmin imarreltuja siitä, että toinen luuli
heitä niin älykkäiksi.
Mutta annas, jos sanoi heitä typeriksi ja yksinkertaisiksi tai
huomautti, että heillä oli syylä nenänpäässä, suuttuivat he heti ja
saattoivat vaatia toisen siinä silmänräpäyksessä miekkasille.
Eivätkä he kuitenkaan olleet itse luoneet sieluaan eivätkä ruumistaan.
Mutta niiden _käytännön_ he olivat ainakin sangen suureksi osaksi
luoneet, joten olisi luullut heidän juuri siitä tuntevan itsensä
enemmän edesvastuun alaisiksi.
Koska niin ei ollut, tulin siihen johtopäätökseen, että he häpesivät
olla kunniallisia, jos he samalla olivat rumia ja typeriä, mutta
pitivät kunnianaan olla sen häpeällisempiä, mitä enemmän ruumiin ja
sielun kauneutta Luoja oli tuhlannut heidän osakseen.