RAUHANTEKIJÄ.

Pahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin

niin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä

sovittaa.

Toisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi

asia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin,

elleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää

maahan koko kantamukseni.

--Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te _voi_

tätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin

siitä.

--Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me _sinun_ kanssasi riitele!

--Ette kylläkään...

--Paras on, ettet sitten ollenkaan sekaannu tähän.

Ja minun oli mahdotonta saada heitä ymmärtämään, että jokainen karkeus,

minkä he toisiaan vastaan linkosivat, sattui samalla minuunkin, ja että

jokainen vihan salama, joka leimahti heidän silmistään, upposi samalla

kuin puukko minunkin sydämeeni.

Saattoipa niinkin tapahtua, että hän, jolle tuo karkeus oli

tarkoitettu, tuskin huomasi sitä taikka ei ainakaan näyttänyt vähääkään

kärsivän siitä, vaikka minä jo hädissäni olin luullut heidän välinsä jo

vähemmästäkin ijäksi rikkuneen. Ja tapahtui yhtä usein niin, että hän,

joka oli loukkaava puoli, ei edes ollut huomannut mitään loukkaavaa

sanoissaan.

Tulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin

heitä sovittamaan.

--Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän _emme_ riitele!

--Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä.

Eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi heiltä

kaikinpuolin sopimatonta tunkeilemistani. Mutta silti en lakannut

itsekseni ihmettelemästä, kuinka vähän ylpeitä ja arkoja ihmiset

saattavat olla omasta sisäisestä olemuksestaan, samalla kuin he

kuitenkin voivat jostakin aivan vähäpätöisestä ja ulkonaisesta syystä

iskeä kallon halki toisiltaan.

Näitä esim. sai sanoa siaksi, konnaksi tai ylimalkaan huonoksi

ihmiseksi kuinka paljon hyvänsä, ilman että he näyttivät olevan siitä

milläänkään. Olivat vain pikemmin imarreltuja siitä, että toinen luuli

heitä niin älykkäiksi.

Mutta annas, jos sanoi heitä typeriksi ja yksinkertaisiksi tai

huomautti, että heillä oli syylä nenänpäässä, suuttuivat he heti ja

saattoivat vaatia toisen siinä silmänräpäyksessä miekkasille.

Eivätkä he kuitenkaan olleet itse luoneet sieluaan eivätkä ruumistaan.

Mutta niiden _käytännön_ he olivat ainakin sangen suureksi osaksi

luoneet, joten olisi luullut heidän juuri siitä tuntevan itsensä

enemmän edesvastuun alaisiksi.

Koska niin ei ollut, tulin siihen johtopäätökseen, että he häpesivät

olla kunniallisia, jos he samalla olivat rumia ja typeriä, mutta

pitivät kunnianaan olla sen häpeällisempiä, mitä enemmän ruumiin ja

sielun kauneutta Luoja oli tuhlannut heidän osakseen.

Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia · 第 60 / 74 题