Vaelsin aluksi melkein silmät ummessa, ajatellen ja uneksien omia
aikojani. Mutta tuskallinen todellisuus oli omiaan minut pian täysin
valveille pudistamaan.
Jos olin luullut tätä tietä joksikin yksinäiseksi, rauhalliseksi
metsäpoluksi, niin olin surkeasti erehtynyt. Yleinen kulkutie tämä
näytti olevan, julkinen valtamaantie, pölyinen ja helteinen, ilman
yhtään pilveä taivaanrannalla, ilman yhtään puuta, jonka alle päänsä
kallistaa.
Minua vastaan tuli paljon kansaa, jotka sysivät ja tyrkkivät minua ja
pakottivat minut tuon tuostakin ojanpohjaan astumaan. Ymmärsin, että
heillä oli kiire, ja koetin antaa heille tietä jo kaukaa, säästyäkseni
epämiellyttävistä kokemuksista ja kosketuksista.
Tein tuon mielelläni ja vapaehtoisesti. Sillä heillähän _oli_ joku
elämäntarkoitus ja joku päämäärä, jota kohden he kiirehtivät. Minulle
taas oli niin täydellisesti samantekevää, minne vaelsin ja kuinka kauan
viipyisin matkallani.
Siksi koetin ottaa niin vähän tilaa tiellä kuin mahdollista, sillä
minusta tuntui, ettei minulla itse asiassa ollut mitään oikeutta
siihen.
Enhän minä ollut missään enkä kenellekään välttämätön.
Koetin tehdä itseni niin pieneksi ja kapeaksi kuin mahdollista.
Pyysin käytökselläni anteeksi jokaiselta ohikulkijalta miltei omaa
olemassa-oloani. Ja niin tapahtui monta kertaa niin onnellisesti, että
he tuskin huomasivat minua taikka vilkaisivat vain välinpitämättömästi
minuun ja menivät edelleen.
Enkä kuitenkaan säästynyt halveksivilta huomautuksilta enkä vihaisilta
voimasanoilta, en ratasten räiskyttämältä loalta enkä joskus aivan
tahallisilta piiskansivalluksilta.
Mutta vastaantulijoiden kanssa tuli vielä jotenkuten toimeen. Paljon
pahempia olivat ne, jotka tulivat takaapäin ja joilla siis näytti
olevan sama matkansuunta kuin minullakin.
Ne vetosivat suorastaan minun inhimilliseen myötätuntooni ja sanoivat:
--Meillä näkyy olevan sama tie taivallettavana. Sallinet ehkä, että
sälytän sinulle osan taakastani, sillä sinä näytät olevan terve ja
vankka eikä sinulla ole mitään kantamusta.
He sälyttivät osan, ja kun minä kiitin heitä siitä, he sälyttivät
kaikkensa. Heillä tuntui kullakin olevan liikaa kannettavaa. Lopuksi
kuljin minä heidän keskellään kuin kuorma-aasi, selkä taittumaisillaan
outojen, tuntemattomien ihmisten taakoista ja rihkamista.
Outojenko? Tuntemattomienko?
Eipä suinkaan, sillä eihän minun tarvinnut muuta kuin vilkaista heihin
tunteakseni heti heidät vanhoiksi tuttavikseni ja tovereikseni,
veljikseni ja sisarikseni. Mutta koska he eivät näyttäneet ollenkaan
muistavan minua, en minäkään tahtonut suotta itseäni ilmaista heille.
Hyvä olikin, että en tehnyt niin. Sillä mitä lähemmin minulla oli
heihin tilaisuutta tutustua, sitä enemmän hämmästyin siitä, kuinka
vähän he tiesivät ja muistivat entisestä elämästään. Näkyivätpä eräät
olevan sen suhteen niinkin täydellisessä tietämättömyydessä, että he
suorastaan kielsivät koskaan ennen eläneensä.
Sitten kun olin ottanut heidän kuormansa kantaakseen, kiinnitti vain
harva enää minuun sen suurempaa huomiota. Jotkut kysyivät kuitenkin
hyväntahtoisesti:
--Kuka olet? Lienetkö näiltä mailta? Sinä näytät niin surulliselta ja
yksinäiseltä.
--Enpä suinkaan, vastasin reippaasti. Päinvastoin minä olen hyvin
iloinen ja hauska mies. Mutta tosi on, että minun kotini on kaukana
täältä ja minun täytyy tien päähän taivaltaa.
--Tien päähänkö? kysyivät he oudoksuen. Sitä ei ole nähnyt kukaan
kuolevainen.
Ja minä kuulin heidän kuiskauksistaan, että he pitivät minua joko
suurena rikollisena taikka hiukan hassahtavana.
Olihan minulle oikeastaan sama, minä he pitivät minua. Mutta kuitenkin
kiusasivat heidän katseensa senverran minua, että rupesin heille
hilpeitä juttuja laskettelemaan.