Heräsin tien ohessa. En tiennyt sen kumpaakaan alkupäätä enkä mitä
kohti minun olisi kulkeminen. Mutta minulla olikin tällä kertaa muuta
tärkeämpää mietittävää.
Ihmettelin itseäni. Tunsin tuolla maailmanmerillä matkatessani tuiki
muuttuneeni.
Oivalsin kyllä olevani minuus, vieläpä sama minuus kuin entisessä
elämässäni. Myöskin olevani täysin itsetietoinen minuus, sillä
muistinhan selvästi, mitä minulle entisissä kehityskausissani oli
tapahtunut. Mutta oli kuin olisi kaikki henkilökohtainen, kaikki
yksilöllinen ja yksityispätevä karissut pois minusta.
Taikka ehkä se oli palanut karreksi tuossa puhdistavassa tuli- ja
valomeressä, jota maailmansydämeksi nimitetään.
Mitä oli jäänyt jälelle sitten?
Vain joku yleis-itselö, vain joku yleisinhimillinen minuus, vain joku
yhteenveto kaikista sielun eri kerrostumista.
Tuo itselö tunsi, tahtoi, ajatteli ja kuvitteli, mutta ei enää
entiseltä, tilapäiseltä elämäntasolta, ei minkään määrätyn ympäristön
tai yksilöllisen elämäntehtävän kehyksissä. Yhtä vähän oli minulle
mahdollista ajatella, toimia tai tahtoa enää mitään vain omia
nykyhetkellisiä etujani tai harrastuksiani silmälläpitäen, vaan
ikäänkuin kaikilta tasoilta yhtaikaa, alimmasta ylimpään.
En tuntenut kuuluvani enää mihinkään määrättyyn ammattiin, ikään,
rotuun taikka edes kansakuntaan enää. Enkä minä kuitenkaan tuntenut
itseäni millään tavalla irralliseksi ilmiöksi tämän maan kamaralla.
Päinvastoin tunsin siihen vain entistä lujemmin ja sitkeämmin juurin
juuttuneeni.
Maan lapsi minä olin. Näin kaikki edelliset elämäni, tunsin itseni,
tiesin alku-aineeni tähtisumusta ja kosmillisesta Kaaoksesta lähtien
aina korkeampaan ja kirkkaampaan järjestykseen. Saatoin nähdä yhdellä
silmäyksellä kaikkien menneiden ilmennyksieni järkähtämättömän,
katkeamattoman ketjun, kautta kamalien, muodottomien, saaliinjanoisten
hirviöiden aina henkisempään, aina inhimillisempään ja jumalallisempaan
itseyteen.
Ja koska _minä_ kerran saatoin nähdä tuon kaiken, tiesin samalla, että
se oli mahdollista jokaiselle muullekin ihmiselle.
Enkö ollut sitä ennen tiennyt siis?
Epäilemättä. Mutta oli toista _tuntea_ kuin tietää se ja
tietopuolisesti todeta se, tuntea se oman olemuksensa syvimmässä.
Darwinismia? Kehitys-oppia?
Aivan oikein, mutta eräässä toisessa, henkisemmässä, itsekohtaisemmassa
ja niin sanoakseni itsekoetummassa merkityksessä.
--Kaikkien pyhien nimessä, mitä minä teen tällaisella minuudella?
tuskittelin ääneen itsekseni. Eihän tätä voi käyttää mihinkään eikä
tämä sovellu millekään elämän-uralle.
Olihan tämä tuiki mahdoton kaikkeen käytännölliseen toimintaan.
Samalla olin varmasti vakuutettu, ettei kukaan muukaan voisi käyttää
tällaista minuutta, jonka kuitenkin tiesin piilevän kunkin kuolevaisen
sydämessä. Sillä kuuluihan itsesäilytysvaisto erottamattomasti itse
elämän käsitteeseen, mutta juuri tuo vaisto, kallein kaikista, oli
tyystin kadonnut minulta.
En nähnyt mitään syytä alkaa elämääni uudelleen. Minulle riitti pelkkä
olemassa-oloni toteaminen, pelkkä omien sisäisten sielunliikkeitteni ja
mielikuvieni vaarinottaminen.
En tuntenut vähintäkään halua niitä edes runollisesti kiinnittää tai
muotoon kiteyttää.
Kaikki tahtominen oli jo sellaisenaan minulle vastenmielistä. Sillä
minähän tiesin, että sitä täytyisi välttämättä seurata teon, joka
jälleen rajoittaisi minulta pois monta kaunista mielikuvan
mahdollisuutta.
Mieluimmin olisin jäänyt vain tähän paikalleni makaamaan ja katselemaan
suurin, kummastelevin silmin taivaan vahvuuteen, joka pyhänä, korkeana
sinitelttana kaartui pääni päällä.
Mutta täytyihän minun nousta ylös, koska olin herännyt kerran, ja koska
minua ei vaivannut mikään. Kuulin sitäpaitsi ääniä ja askeleita tieltä
enkä tahtonut tässä jouten loikomalla herättää ohikulkijoiden huomiota.
Minusta tuntui, että oli varhainen huomenhetki.
Kohosin hitaasti seisaalleni ja lähdin vastahakoisin mielin tietä
taivaltamaan.