Kun taakseni katsahdin, en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Siitä
arvasin, että saari kaikkine asujamineen, heidän tekoineen ja
ajatuksineen oli syöksynyt sinne, mistä se oli noussutkin, Kaaoksen
kohtuun ja alkukotiin.
Mutta samalla kiinnittivät toiset seikat huomiotani.
Tuli vastaani niinkuin pursi soutaen aavan ilman halki. Kolme neittä
istui sen tuhdoilla vääntäen värttinää, mutta sen perässä istui vanhus
niin vakava ja kuninkaallinen katsannoltaan, että älysin heti itsensä
pilvien pitäjän, Ukko Ylijumalan, siinä maailman merta melastelevan.
Mutta keitä olivat nuo neiet hänen kerallaan? Minun ei tarvinnut kysyä
sitä, sillä kohta kohotti ensimmäinen heistä äänensä kuin kirkkaan
kultakellon ja loihe laulamaan:
»Me _olemme_, emmekä elä, me emme kuole emmekä ole koskaan syntyneet.
Me emme tiedä, emme tunne, emme tahdo mitään, sillä me täytämme vain
_Hänen_ tahtoaan, joka meidän kauttamme tuntee ja ajattelee.
_Hänen_ Tietonsa minä olen. Ja minä kehrään järjen lankoja ihmisille ja
maailmankaikkeuteen.
Ellei minua olisi, syöksyisivät kuu ja päivä radoiltaan, ei olisi syytä
eikä seurausta ja vallitsisi vain sekasorto ja mielivalta. Mutta minä
järjestän kaikki, minä ohjaan ja vallitsen kaikki, eikä putoa yksikään
varpunen räystäältä ilman minun pudottamatta.
Ihmisjärki, joka on vain kipinä Hänen järjestään, näkee minun lankani
eikä tajua niiden tarkoitusta, sillä ne kulkevat hänen kauttaan ja
jatkuvat kahdenpuolen häntä.
Siksi tahtoo hän kieltää usein koko olemassa-olon.
Siksi tahtoo hän usein katkaista minun lankani kummaltakin puoleltaan
ja eristää itsensä omaksi maailmakseen. Eikä hän huomaa, että tuossa
maailmassa ei silloin ole mitään järkeä eikä järjestystä, sillä hän on
samalla itsensä maailman järjestä ja maailman järjestyksestä
irroittanut.
Jos tuo maailma olisi mahdollinen edes hetkeksikään, niin se heti
seuraavassa hetkessä sortuisi omaan mahdottomuuteensa.»
Ja toinen neidoista kohotti äänensä kuin heleän hopeakellon ja loihe
laulamaan:
»Hän tahtoisi tehdä niin, mutta hän ei voi. Sillä kieltäessään ja
kirotessaankin meidät hän kuitenkin seuraa niitä lankoja, jotka meitä
mahtavampi on pannut meidät kehräämään.
Minä olen Jumalan Tunto. Ja minä kehrään vihan ja rakkauden lankoja
ihmisille.
Katsokaa, kuinka he toisiaan hakevat ja pakenevat! Katsokaa, kuinka he
syöksyvät kiinni toisiinsa ja tahtovat murskata toisensa vain pelkästä
vihasta ja rakkaudesta!
Ja katsokaa, kuinka he taas toisin vuoroin kimpoavat toisistaan ja
kilpistyvät umpikuoriaisiksi ... vain pelkästä vihasta ja
rakkaudesta...
Samoin vihaavat ja rakastavat he myös minua ja minun lankojani, jotka
kuitenkin johtavat ja pitävät kiinni heidät.
Eivätkä he tajua, että heidän henkensä näin tehdessään seuraa vain
samoja ikuisia voimia, jotka pakottavat myös kaikki aineet ja
taivaankappaleet toisiaan vihaamaan tai rakastamaan. Sillä vain täten
on Hänen suuri sopusointunsa mahdollinen.»
Mutta kolmas heistä viipyi vaieten eikä sanonut mitään. Ja vasta kun
Ukko Ylijumala oli hiljaa hänelle päätään nyykäyttänyt, hän kohotti
äänensä kuin syvän kuparikellon ja loihe laulamaan:
»Myöskin Hänessä itsessään se syntyy vain samojen keskihakuisten ja
keskipakoisten voimien tasapainosta. Sillä ei ole mitään muissa, mitä
ei ole Hänessä, eikä saata kukaan sellaista ajatella eikä kuvitella,
mitä ei Hän olisi jo ajan alusta tuhatkerroin ajatellut ja kuvitellut.
Minä olen Jumalan Tahto. Ja minäkin synnyn vain siitä, mikä miellyttää
ja ei miellytä Häntä.
Minäkin synnyn vain pyyteestä ja kärsimyksestä. Mutta minun lankani
ovat tekoja, ja ne muuttuvat ja muodostavat luomakunnan.
Hän halajaa aina eikä kyllästy milloinkaan. Siksi kärsii Hän aina ja
koko luomakunta huokaa Hänen kärsimyksestään. Mutta koska Hän myös
alati saavuttaa, mitä hän halajaa, siksi nauttii Hän myöskin aina, ja
Hänen nautintonsa paistaa kuin aurinko yli kaiken olevaisen.
Ihmiset puhuvat milloin elämän riemusta, milloin elämän murheesta. Ja
kun he ovat kumpaakin kylläkseen koettaneet, he väsyvät ja siirtyvät
syrjään ja asettuvat elämän suhteen välinpitämättömiksi.
Eivätkä he tiedä, että he näin tehdessään vain täyttävät Hänen
tahtoaan, joka on väsynyt heihin ja siirtää heidät syrjään ja etsii
uusia muotoja alati luovalle teon ikävälleen.
Sillä ei ole mitään tahtoa ilman tekoja eikä mitään tietoa, joka ei
kumpua tunnon suosilmistä ja vuoripuroista. Ja siksi täytyy paljon
vihata ja rakastaa sen, joka tahtoo toiminnan suuren tasapainon
saavuttaa.»
Näin lauloivat Kohtalon neiet kukin vuorostaan virtensä Jumalan
kunniaksi.
Eikä ilmekään heidän katsannossaan muuttunut eikä väre heidän
äänessään, vaan jäykin, tiedottomin ja tunteettomin silmin he
tuijottivat tyhjään avaruuteen ja tahdottomina kehräsivät heidän
kätensä niitä lankoja, jotka käyvät läpi luomakunnan.
Ja nyt vasta minä huomasin, että ne olivat vain vertauskuvia, jotka
Kaikkivaltiaan kasvot meiltä hunnuttavat. Sillä nyt nousi purren
perämies itse ylös, levitti käsivartensa ja sanoi:
--Henki, joka harhaelet minun merelläni! Tule niinkuin minä ja minun
mereni rajattomaksi!
Sanaton riemu ja tuska täytti minut. Tunsin syöksyväni suoraan Hänen
sydämeensä.