Olin tullut täydelliseksi.
Minulla oli suuri sopusointu, joka oli koottu vain pelkkien
ristiriitaisten voimien tasapainosta. Eivätkä ne voimat suinkaan olleet
lakanneet vaikuttamasta, vaan päinvastoin tuhatkertaisiksi
jännittyneet, eivätkä ne ristiriidat suinkaan kärkeään kadottaneet,
vaan päinvastoin sen entistään tuimemmaksi ja terävämmäksi hijoneet.
Minä olin ja minä en ollut, sillä minä olin _Minä_ ja minä olin
Kaikkeus.
Tuhat nautintoa ja kärsimystä tunki yhtaikaa lävitseni. Mutta jos
minulta olisi kysytty, mikä oli niiden tulos, niiden yhteissumma, en
minä olisi parhaalla tahdollanikaan voinut vastata siihen.
Voin ehkä parhaiten verrata tätä olotilaani siihen, joka on unta
näkevällä, missä kaikki on mahdollista ja kaikki taipuu, tottelee ja
muodostuu nukkujan unikuvien mukaan.
Hän näkee.
Hän on milloin unikuviensa ulkopuolella, milloin niiden keskellä
myötätoimivana. Hän suree ja iloitsee itseluomiensa maailmoiden kera ja
kohtelee heitä jälleen täysin tunteettomasti syösten heidät tuskaan ja
perikatoon.
Hän on niiden orja ja hän on niiden hallitsija. Hänellä on oma
tahtonsa, mutta kuitenkin ne seuraavat kukin omaa sisäistä tahtoaan ja
lakejaan. Niin jatkuu leikki, kunnes joku sattuma hänet havahuttaa.
Unissaan ovat kaikki ihmiset maailmantaiteilijoita.
Eivätkä vain ihmiset, vaan myöskin eläimet. Kuka tietää, mitä kontio
pesässään paukkuvina pakkas-öinä uneksii? Ja mitä näkyjä näkee koira,
joka pöydän alla unissa ulvahtelee, tai kissa, joka kehräten silmät
sikkarassa tuijottaa lämmittävän lieden loimuun?
Mutta minä tein tuota samaa valveillani.
Minä uneksin maailmoita. Minä kansoitin nuo maailmat mieleni mukaisilla
olennoilla ja pyyhkäisin heidät pois jälleen tietoisuudestani, joka oli
heidän valkeutensa, yöhön ja pimeyteen, joka oli minun oma
alitajuntani.
Minä olin kaikkiviisas, kaikkivaltias ja kaikkialla läsnäoleva.
Minä sanoin: »Tulkoon valkeus!» Ja valkeus tuli. Minä sanoin:
»Tehkäämme ihminen omaksi kuvaksemme!» Ja minä tein. Minä rakastin
häntä, kun hän rakasti minua, vihasin häntä, kun hän suhtautui
vihamielisesti minuun. Ja minä palkitsin ja rankaisin noita unikuvia
sen mukaisesti, vaikka hyvin tiesin, että niillä oli tahto minun
tahdostani.
Joskus saattoivat ne olla aivan hurmaavia. Silloin pelkäsin minä, että
tämä ei ollut totta, vaan unta, ja koetin itseäni unesta herättää.
Mutta eihän se onnistunut, sillä minähän _tunsin_, minä _tiesin_
valvovani, ja niin oli minun kaikesta ylenmääräisestä onnentunteestani
huolimatta noihin unikuviini uskottava.
Ihminen ei usko ennen kuin näkee, sanotaan. Mutta minähän _näin_ ne ja
siksi niiden täytyi olla totta.
Toisinaan saattoivat ne olla myös aivan inhoittavia ja vastenmielisiä.
Mutta silloin minä en, merkillistä kyllä, epäillyt koskaan niiden
todellisuutta, joka tuntui vain vastaavan omia pahimpia aavistuksiani.
Ja koko ajan minä _loin_. Sillä Jumala oli minussa ja minä Jumalassa
eikä ollut mitään eroa Hänen ja minun mielikuvillani.
Ja koko ajan minä _kärsin_. Mutta minä nautin myös sanomattomasti,
sillä eihän elämä suinkaan ollut lakannut minulta, vaan käynyt
päinvastoin monin verroin täyteläisemmäksi ja voimakkaammaksi.
En tiedä, kuinka kauan kesti tuota olotilaa.
Tiedän vain, että heräsin ja tunsin tulleeni uuteen olotilaan. Vai ehkä
oli sekin lähinnä verrattava vain siihen, joka on untanäkevällä?