Vilkaisin sinne ylös vuorelle ja älysin heti, että he olivat
epätoivoisen tilanteensa aivan oikein tajunneet. Mutta he suhtautuivat
siihen mielestäni sangen omituisesti.
He olivat sytyttäneet kaikki kynttilät ja lamput palatsissa, joka nyt
säteili tuossa nopeaan tummuvassa, jylisevässä ja kohisevassa
pimeydessä niinkuin tuhansista erivärisistä valoista kimmeltävä
sähkökruunu. Suurin osa pareista ei suinkaan ollut lakannut tanhustaan,
vaan pyöri nyt kahta hurjemmassa karkelossa, naiset hajalla hapsin,
miehet seppeleitä ja thyrsos-sauvoja ilmassa heiluttaen:
--Evoë! he huusivat. Dionysos saapuu! Kaikki maailma syöksyy
Tartarokseen.
Ja vasta nyt huomasin minä, että he kaikki olivat alastomat eivätkä
hävenneet.
Toiset tulivat linnan parvekkeille vilvoittelemaan. Jopa näytti heidän
joukossaan olevan niitäkin, jotka vain nauttivat tästä kauhistavasta
maailman-yöstä ja kaikkeuden tärisyttävästä murhenäytelmästä heidän
ympärillään.
Eräät heistä eivät taas välittäneet mistään, vaan painautuivat
toisiinsa ja kiersivät toisensa jaloin ja käsivarsin.
--Mitä he laulavat? kysyin vierelläni kykkivältä, öljykaapuiselta
olennolta, joka näytti katsovan sinne ylös niinkuin minäkin ja
koettavan samoin kuunnella myrskyn halki. Eikö kuulukin niinkuin suuren
kuoron huminaa?
--He laulavat Niniven lasten laulua, vastasi puhuteltu. Etkö näe,
sairaat jättävät vuoteensa, kuolleet hautansa...? Kaikki kansa yhtyy
juhlavirteen.
Aivan oikein, nyt vasta huomasin, että tuo valtalinna oli
kolmikerroksinen ja että minä olin tähän saakka katsonut vain ylimpään.
Toinen kerros oli maan rajassa. Ja sieltä näkyi hoippuvan ulos ruhaa ja
rampaa, tutisevaa ja raajarikkoa, toiset kainalosauvojen varassa,
toiset toisiinsa nojautuen. Ja kaikki katsoivat ne kädellä silmiään
varjostaen tuonne ylös vuorelle, juhlasalin huikaisevaan kirkkauteen,
josta aina valtavampana ja voimakkaampana kaikui Niniven lasten laulu:
»Aution maan
antoi Herra meille,
me teimme sen viinitarhoiksi.»
Ja katso! Ihme tapahtui.
Sokeat saivat näkönsä, kuurot kuulonsa, kainalosauvat putosivat maahan,
heidän päänsä nousi, heidän selkänsä ojentuivat. Ja kaikesta
vanhuudestaan, heikkoudestaan ja raihnaisuudestaan huolimatta he
kohottivat ilmaan molemmat käsivartensa ja lähtivät laulaen linnan
pitkiä, paatisia kiertoportaita ylöspäin vaeltamaan:
»Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin lannistimme.»
Kolmas kerros oli maan uumenissa, ja sieltä nousi ylös vanhaa ja
nuorta, kaikki liittyen kädet kohotettuina ylöspäin samoavaan
juhlasaattoon, kaikki Niniven heimon kunniaa kuuluttaen:
»Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon varsoiksi.»
He kulkivat kuin unessa. He häipyivät kuin valoviiva. Sillä nyt olin
minä nähnyt tarpeeksi ja tunsin kiitäväni taas yksin tyhjässä, autiossa
avaruudessa.
»Kuoleman kauhun
antoi Herra meille,
me voitimme sen mielen viisaudella.»
Mutta vielä kauas jälkeeni kaikui, joskin himmenevänä ja heikkenevänä,
halki yön ja hirmumyrskyn Niniven lasten kuolinlaulu:
»Maailman tyhjän
antoi Herra meille,
me täytimme sen ihmisneron voimalla.»
Ja niin hävisivät hekin ja heidän työnsä pimeyteen.