Minä näin, minä älysin, minä havaitsin. Mutta se olikin ainoa tieto
itsestäni, mikä minulla oli, minä olin ajan ja paikan ulkopuolella eikä
minulla ollut mitään ulottuvaisuutta.
Minusta oli kuin olisin kiitänyt tyhjän ilman halki. Taikka ehkä olin
minä aivan paikallani, sitä en tiedä. Mutta jossakin syvällä allani
näin minä meren ja meressä saaren, jonka keskeltä kohosi suuri, pitkä
valtarakennus.
Laskeusin sitä lähempää tarkastelemaan.
Huomasin heti, että siinä asui järjellisiä olentoja. Rannaton Kaaos
ympäröi sitä kaikkialta. Mutta valkamassa oli venheitä ja verkkoja,
josta päätin, että nämä olennot mahtoivat elää kalastuksella.
Kurkistin myös sisälle rakennukseen. Näin heti, että siellä pidettiin
pitoja. Permanto oli tungokseen saakka täynnä karkeloivia, seppelöityjä
pareja, toisia horjahteli seisaallaan lasit kädessä, toisia istui
syöden ja mässäten pitkien, kukkasilla koristettujen pöytien ääressä,
mutta salin perällä oli soittokunta, joka soitti hurjaa tanssinsäveltä.
Näytti ainakin näin syrjästäkatsojan silmään kuin he kaikki olisivat
olleet julki juovuksissa.
Samalla kuului ulkoa korkea pitkäveteinen huuto niinkuin monen miehen
hoilaus laivankannelta etäisen myrskyn halki:
--Taivas vetää nuottaa! Kaikki touveihin! Oo-ii-oo!
Riensin ulos katsomaan.
Tosiaankin oli luonnossa suuri muutos tapahtunut. Taivas ja meri olivat
savenharmajat, aallot vyöryivät lyijynraskaina rantamiin. Ja ylhäältä
aavasta, koleasta avaruudesta kuului aina kasvavaa huminaa, joka
kummallisen kylmänä, soinnuttomana ja yksitoikkoisena vastasi vetten
hetki hetkeltä paisuvaan huokaukseen.
Epäilemättä oli rajutuuli tulossa. En kuitenkaan voinut käsittää, mitä
varsinaista hätää siitä saattaisi tämän saaren asukkaille olla, sillä
olivathan he kuivalla maalla kuitenkin ja olihan ainakin keskisaari
kyllin korkea, ettei voinut ajatella valtavimpienkaan vetten vyöryjen
ulottuvan sen kalliolla seisovan valtalinnan harjoja huuhtelemaan.
Mutta saaren asukkaat näyttivät olevan toista mieltä.
Näin miehiä luotsien öljypuvuissa, jotka katonharjoilla seisten
kiskoivat raskaita, käsivarren vahvuisia rautatouveja ja kiinnittivät
niitä suuriin koukkuihin katonrajassa. Näin toisia samoin puettuja,
jotka juoksivat pitkin rantaa ja heittivät mereen mahtavia
lyijyankkureita. Nyt vasta äkkäsin ihmetellen, että niiden kettingit,
samoin kuin touvien toinen pää, olivat kiinni syvälle kallioon
upotetuissa valtaisissa rautapulteissa.
--Oo-ii-oo! Maailma loppuu, maan rautavitjat ratkeavat. Oo-ii-oo!
Pelkäsivätkö he, että Kaaoksen tuuli kaataisi heidän talonsa ja että
Jumalan myrsky veisi koko heidän saarensa mukanaan?
Tuo tuntui mielestäni jo tuiki lapselliselta. Ja minä koetin huutaa
aina kasvavan huminan ja kohinan halki tuonne ylös katonharjoille:
--Hoi, miehet! Mitä te teette siellä? Eihän täällä ole hätää mitään!
Kyllä saari seisoo, sillä sen paatiset juuret yltävät meren syvyyteen.
Mutta vastaukseksi kaikui sieltä korkeudesta vain heidän pitkä,
yksitoikkoinen hoilauksensa, joka kuulosti vielä kahta kamalammalta,
kun he itse jo alkoivat peittyä savenharmajaan vesisumuun ja sateeseen.
Vilkaisin tuulen päälle. Vasta nyt tajusin, että oli tosi kysymyksessä.
Taivas oli siltä ilmansuunnalta kuin karvasäkki kokoonkääriytynyt. Vesi
ei noussut enää vain vuorina, vaan pilvenpiirtävinä tuntureina,
taittuen rantakallioihin, ja pudoten niiden päälle korvia huumaavalla
jylinällä, niin että koko saari järisi liitoksistaan. Ja samalla kuului
pitkin rantaa kauhunhuuto:
--Saari ui! Ankkurit eivät tapaa pohjaan. Aa-oo-uu!
Toden totta! Huomasin itsekin suurimmaksi kauhukseni, että me vierimme
tämän maailman kaato-myrskyn mukana kohti iankaikkisuuden kammottavia
ulapoita.
--Totisesti on tämä maailmanloppu! ajattelin. Mutta kuinka käy sitten
noiden kaikkien tuolla tanssisalissa? Tietävätkö he edes mitään heitä
uhkaavasta kohtalosta? Hukkuvatko hekin tyhjyyteen?
Minun tuli äkkiä niin sanomattomasti sääli heitä. Täytyihän heitä
ainakin varoittaa, että he voisivat paeta ja pelastua...
--Pelastua? Minne? jysähti äkkiä mieleeni. Eihän ollut mitään tämän
saaren ulkopuolella. Ja olihan tämäkin ainoa, pieni asuinsija, mikä
heillä oli, tuomittu hukkumaan ja tyhjyyteen häviämään.
Mutta ehkä he kuitenkin keksivät jotakin? Ehkä he tunnustaisivat
syntinsä ja katuisivat ja kaikkeus armahtaisi heitä?
Turha toivo! Sillä olihan näin säädetty ennen kuin maailma olikaan.