Nyt tiedän, mitä kuolema on, sillä olen kokenut sen omassa sielussani.
Se on palajamista takaisin alkukotiin, alkusoluun. Mitä sitten
tapahtuu, en tiedä, minulla on siitä vain omat aavistukseni...
Tunsin vaipuvani kuin kuiluun ja samalla kummallisesti pieneneväni,
kutistuvani. Olin täydellisesti tietoinen siitä, että tuo ei tapahtunut
fyysillisesti. Vain minun sieluni pieneni, vain minun tajuntani
kutistui, seuraten samoja lakeja, joiden mukaan se oli aikoinaan
avartunutkin, samoja asteita ja porraspolkuja, joita myöten se oli
kerran kohonnut syvyyksistä.
Nyt mentiin sinne takaisin. Oli kuin olisi samaa tietä samottu, nähty
samat maisemat tien kahdenpuolin, tunnettu samat tunnelmat, samat
ajatukset ajateltu. Mutta kaikki tuo tapahtui niin huimaavalla
vauhdilla, että ymmärsin sen olevan kaikkien inhimillisten aikamittojen
ulkopuolella.
--Ahaa, ajattelin minä. Tätä se sitten on, mitä aina olen kuullut
kuolemanhetkestä sanottavan, että ihminen silloin saa nähdä jälleen
koko entisen elämänsä.
Ei se ollut mitään miellyttävää elämystä, päinvastoin tuiki tuskallista
ja ahdistavaa.
Tunsin nuorenevani hetki hetkeltä, mutta samalla syöksyväni aina
syvemmä olentoni alkumysterioon. Nyt olin minä enää vain kahdenkymmenen
vanha, nyt vain kymmenen, nyt kuuden, nyt kolmenvuotias...
Kohta saatoin tuskin kävellä enää ... ennen pitkää olin imevä tietysti
kaikkivaltiaan elämän nisiä oman äitini parmahilla...
Samalla pieneni tajuntani piiri yhtä nopeasti. Nyt tiesin minä enää,
minkä konttaava lapsi tietää, nyt taisin tuskin enää kättä ojentaa...
Mutta aina syvemmälle syvyyteen kävi matka, aina pieneneviin ympyröihin
ja niiden keskipisteisiin...
Ponnistin kaiken tarmoni säilyttääkseni ainakin tajuntani keskuksen,
josta saatoin todeta tuon kaiken oudon ja ahdistavan, mikä ympärilläni
tapahtui. Mutta oivalsin hyvin samalla, että kaikki itsetietoinen
ponnistus oli tässä turhaa ja että pian sammuisi myöskin _tahtoni_,
samoin kuin jo aikoja sitten tieto ja tunne olivat minulta miltei
olemattomiksi himmenneet.
Ne sammuivat kuin soihdut pikaisesti peräkkäin... Tuossa meni myöskin
muisti! Hyvästi siis myöskin kaikki sielun yhtenäisyys!
--Ahaa ehdin minä vielä nopeasti ajatella. Tätä se siis on tuo totuus,
joka kaikuu jokaisella haudalla kautta kristikunnan: »Maasta olet sinä
tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...»
Mutta onko minun Herrani Vapahtajani myös minut viimeisenä päivänä ylös
herättävä?
Merkillistä kyllä, ei minun päähäni edes pälkähtänyt tällä hetkellä
epäillä sielun kuolemattomuutta. Päinvastoin tuntui se minusta aivan
luonnolliselta, yhtä luonnolliselta kuin että olin tässä ja että minun
nyt oli elämästä erottava.
Mitään vapautusta en tuntenut tosin, mutta en myöskään mitään erikoista
ahdistusta enää. Tunsin kyllä henkisen tilan ympärilläni äärettömästi
rajoittuneen, että mahtuisin kohta vaikka pieneen pähkinäkuoreen...
--Ahaa, sain vielä viime hädässä itselleni selitetyksi. »Jokainen, joka
ei tule niinkuin lapsi taivaan valtakuntaan...» Tämä se nyt on sitä
menemistä neulansilmän läpi.
Ajattelin juuri noin, eikä mielialani ollut sen hartaampi eikä
uskonnollisempi. Tuntui sitäpaitsi olevan niin suunnattoman
samantekevää, missä mielialassa kuolisin, sillä aivan järjettömältä
näytti ajatus, että se tai joku muu sielunliike minussa voisi vaikuttaa
mitään vastaisiin kohtaloihini.
Kaikki tuntui niin varmalta, niin järkähtämättömältä, niin edeltäpäin
säädetyltä. Minulle kävisi juuri niinkuin _täytyi_ käydä, eikä muuten.
Ja kävisi juuri samojen ikuisten, muuttumattomien lakien mukaan kuin
oli käynyt myriaadeille ja jälleen myriaadeille elimistöille ennen
minua ja oli käypä iankaikkisesta iankaikkiseen.
Olivat turhia tässä sekä rukoukset että kyyneleet. Ei auttanut tämän
tilanteen edessä uljuus, ei uhma, ei pelko eikä vavistus, vaikka
itsekullakin oli tietysti vapaus siihen mielensä mukaan suhtautua.
Mitä itseeni tuli, en tuntenut mitään senkaltaista, ainoastaan
omituisen orpouden ja ehdottoman yksinäisyyden tunteen, joka ilmeni
vain Luojaan luottavana avuttomuutena niinkuin olisin isäni tai äitini
povelle painautunut...
Suljin silmäni uneksien. Ja oli kuin joku syvä, lämmin ja vakava ääni
korvani juuressa olisi neuvonut niinkuin lasta minua:
--Yksin synnyit, yksin kuolet. Eikähän sinulla voi olla mitään
valittamista sitä vastaan, että sinulle tapahtuu samoin kuin kaikille
muillekin ja ettei suuri luonto eikä Luojan kaikkivalta aio vain sinun
vähäisen itselösi takia muuttaa piirtoakaan ikuisista säädöksistään.
--Ei, vastasin hiljaa, sillä tunsin, että hän tarkoitti minun
parastani. Tiedän, että minulle tapahtuu _oikein_. Siksi kuolen
tyytyväisenä...
Mutta oli samalla kuin olisi joku toinen ääni sysännyt syrjään
edellisen ja huutanut minulle hurjasti ja hätäisesti:
--Älä kuole! Et saa kuolla! _Sillä muista, että sinä et enää senjälkeen
heräjä milloinkaan!_
Ehkä se oli itse suuren Elämän ääni. Sillä vielä kerran aukenivat minun
silmäni kuin itsestään ja samalla selvisi minulle koko tilanteeni
sanaton kauheus ja epätoivoisuus...