Laulu oli vaiennut lainehilta.
Vain laivankokka kohisi enää. Eikä yksikään ääni syvyydestä
soinnahtanut.
Päivä paistoi kahden kuuropilven välistä suoraan edessämme kimmeltävään
kirkonkylään. Mutta juuri Herran temppelin kohdalle, missä se näkyi
kummultaan kohoavan, oli pysähtynyt kaunis kirjokaari ikäänkuin
viitaten rauhan ja sovituksen tietä minulle.
--Se on merkki ylhäältä, hymähdin puolipiloillani. Jumala näkyy jo
minun syntini anteeksi antaneen.
Mutta heti kun olin sen sanonut, tuli minun tuiki paha olla
olennossani.
Silmäsin nientä, jonka ohi kuljimme juuri, ja kauhistuin. Tuon niemen
olin minä nähnyt joskus, mutta missä?
Katsoin kartanoa niemen kärjessä. Tuossa tuvassa olin minä asunut
joskus, ehkä hyvin kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni.
Aivan oikein, tuossa oli sauna, tuossa oli laituri vedenrajassa. Tuossa
oli lehto, jossa olin liikkunut joskus, tuossa paasi, jossa olin
istunut kerran kannel polvillani.
Joskus hyvin kauan sitten.
Parempina, nuorempina päivinäni. Aikoina, jolloin olivat olleet
päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.
Mutta mikä oli tämä rikos, joka ahdisti sydänalaa? Olinko minä senkin
tehnyt? Enhän minä ollut vanha Väinämöinen! Täytyikö minun nyt vastata
hänenkin synneistään?
Tuo tuntui minusta veriseltä vääryydeltä. Sillä _joskin_ minulle ehkä
oli sattunut joskus jotakin samantapaista, eihän se silti ollut mikään
kuolemansynti!
Enkähän minä ollut koskaan tuntenut edes piikaa pikkaraista.
--Taivaan vallat! huudahdin minä ääneen. Te suuret ja salaperäiset! Nyt
te erehdytte! Nyt te tuomitsette väärin! Mutta jos niin hyväksi näette,
niin olen valmis kuolemaan!
Minun huutoni ei enää auttanut mitään. Sillä ennen kuin se oli ehtinyt
edes sanoiksi purkautua, oli Jumalan myrsky pilvistä mylvähtänyt.
Niin totta kuin tässä istun, se ei ollut mikään tavallinen myrsky. Ja
niin totta kuin tätä kirjoitan, en ole koskaan kuvitellut näkeväni
sellaista suomalaisella sisäjärvellä.
Se tuli vihisten ja vinkuen, vankuen ja kohisten. Se tuli taivasta
myöten ja se tuli vettä myöten. Järvi, joka vielä äsken oli ollut
melkein peilikirkas, muuttui siinä silmänräpäyksessä mustaksi kuin piki
ja kihiseväksi kuin Syöjättären sylkypata.
Matkaa rantaan oli tuskin kivenheitto, toiseen ehkä virstanverran. Ei
kukaan ihminen olisi uskonut tuulen pääsevän niin pienillä vesillä niin
raivokkaasti puskemaan.
Mutta pääsipäs! Laiva kallistui ja kulki kokonaan toisella kyljellään.
Loin silmäni eteenpäin kohti matkansuuntaa. Sateenkaari oli kadonnut,
ei kirkkoa eikä kirkonkylää näkynyt enää. Ilma oli sakea vihurin
kohottamasta vesisumusta, joka oli kuin harmaa muuri meidän ja
mantereen välille asettunut.
Kaikki matkustajat olivat sikinsokin kannen alle rientäneet. Jäimme
kahden kapteeni ja minä, kummallakin silmä kovana, kumpikin mykkänä ja
liikkumattomana.
En uskaltanut edes katsoa häneen, sillä pelkäsin, että hän arvaisi
ajatukseni.
Tunsin, että olin käynyt kalman kalpeaksi. Olin aivan varma siitä, että
viimeinen hetkeni oli tullut ja että oli turhaa laivan kaatuessa edes
koettaa pyrkiä niemen päähän.
--Jos tämä olisi tavallinen myrsky, sanoin itselleni, olisi se helpoin
asia maailmassa. Olen jotakuinkin hyvä uija enkä yleensä hätäänny
joutuessani veden varaan. Mutta tässä ovat toiset voimat liikkeellä!
Turha potkia tutkainta vastaan.
Samaa näkyi myöskin laivan kapteeni ajattelevan. Sillä hän vilkaisi
minuun merkitsevästi alta kulmiensa, ikäänkuin antaen tietää, että hän
tiesi kyllä, ketä hän tällä kertaa oli joutunut kyyditsemään.
--Hän pitää minua itse paholaisena, ajattelin. Pitäköön vain, kunhan
hän vain ei heitä minua heti mereen. Ainakin vaadin minä, että arpa
ratkaisee...
Tuuli vihelsi nyt kuin vimmattu. Laiva kallistui nyt niin, että oli
vaikea pysyä jaloillaan.
Ja vielä enemmän ja vielä enemmän...
Sydämeni seisahti. Nyt, nyt mentiin syvyyteen!