Väkeä oli tullut läheltä ja kaukaa. Olivat heimon suuret uhrijuhlat.
Mutta kukaan ei tiennyt, miksi Väinämöinen kesken juhlien riistäytyi
äkkiä irti juhlarahvaasta, käski satuloida orhinsa upeimman ja
syöksähti kuin ukonnuoli metsätielle, joka talon takaa lähti etäisiä
ilmanrantoja ja suuria salokyliä kohti järven päitse poimuttelemaan.
Hän oli muistanut äkkiä, että sielläkin vietettiin uhrijuhlia ja että
eräillä noista juhlista häntä odotti outo, orpo mierontyttö
tanhujuoksuun taluttajaksi.
Hei, miten taival katkesi hänen heponsa kavioiden alla! Havut
harjasivat hänen tukkaansa, puiden oksat pieksivät kasvoihin häntä.
Mutta yhä hurjemmin kannusti Väinämöinen hevostaan ja yhä nopeammin
jalkosi jalo, vaahtinen varsa hänen allaan yli vuorten ja laaksojen,
kautta kaahlamojen ja ryteikköjen.
Purot olivat pitkistä sateista paisuneet, polku liejuinen ja livettävä.
Mutta täyttä laukkaa laski Väinämöinen, ei ehtinyt hän hevosta
juottamaan, ei itsekään tienvarren taloissa ja kylissä polttavaa
janoansa ja nälkäänsä sammuttamaan.
--Hei, heponi hulmuharja! Nyt on henki kysymyksessä.
Ja tosiaankin hänestä tuntui niin. Tuntui, että ellei hän ennen
päivänlaskua päätyisi tuolle kaukaiselle, mielessään kangastelevalle
helkanurmelle eikä tuntisi sen nuorimman heinän kosketusta kädessään,
hän olisi kuollut mies, valmis vainajien tuville ratsastamaan.
Ja kuolemanratsastusta tämä olikin. Eräässä mäenrinteessä kaatui hänen
hevosensa, henkäsi syvään eikä noussut enää.
--Kiitos kyydistä! virkahti Väinämöinen. Niin minäkin kaadun kerran.
Mutta nyt eteenpäin!
Hän vihelsi viidasta toisen varsan ja jatkoi entistä vinhemmällä
vauhdilla retkeään.
Hei, miten vesi roiskui, miten kumpu kumahteli hänen orhinsa kavioiden
alla! Jos sattui orava polun poikki juoksemaan, ei se ehtinyt kuin
kuuseen kurahtamaan, jos koira talosta tielle syöksymään, ei se ehtinyt
kuin kerran älähtämään, kun jo kaukana salon sisästä kuului meno hurjan
häiritsijän.
Mutta ne harvat ihmiset, jotka sen näkivät, pudistivat päätään ja
virkahtivat kauhistuneina:
--Mielen myrsky ajaa Väinämöistä. Luoja laupias häntä armahtakoon!
Väinämöinen ajoi kilpaa painuvan päivän kanssa. Mutta kolmas hevonen
kaatui hänen altaan kuoliaana maahan, kun hän vihdoin iltaruskon
kimmeltävässä haarniskassa seisoi sen kylän helkanurmen laiteella,
missä hän tiesi olevansa odotettu.
Hän oli voittanut! Hän ei ollut pettänyt lupaustaan, sillä aurinko ei
ollut mennyt mailleen vielä, joskin sen kultainen kehrä hipoi
taivaanrantaa.
Mutta helkanurmi oli tyhjä.
Varsinaiset uhrijuhlat olivat jo ammoin loppuneet. Kaukovieraat
lähteneet jälleen vesien ja sankkojen salojen poikki kohti kotiaan
retkeilemään, oman kylän asukkaat siirtyneet läheiseen taloon
karkeloimaan.
Soiton sävel oli Väinämöisen sinne johdattanut. Ja siellä hän oli
saanut kuulla, että myöskin sen talon väki, jonka joukossa hän tiesi
mielitiettynsä olevan, oli jo päivän kuusenlatvoja kohti laskeutuessa
venheensä vesille lykännyt.
Oli kuin olisi jousi lauennut silloin Väinämöisen sydämessä. Hänen
huulensa olivat kamalaan, mielipuoliseen hymyyn kiertyneet.
--Se on sallittu! hän oli itsekseen hymähtänyt. Me emme tapaa toisiamme
enää, emme elämässä emmekä kuolemassa.
Talossa oli tunnettu hänet ja riemumielin tervetulleeksi toivotettu.
Saatettu hänen eteensä sarkka vaahtoavaa olutta, ohjattu kunniasijalle
hänet ja kannel hänen polvilleen asetettu.
--Laula ja soita meille! pyydetty yksimielisesti.
--Mitä laulaisin teille?
--Laula meille uusi uhrilaulu! Laula meille maan hedelmästä ja
täyttyvästä tähkäpäästä, joka leikataan ja talteen korjataan!
--Ei! Tahdon laulaa tähkistä, jotka eivät täyty koskaan, ja
omenankukista, jotka eivät hedelmiksi ehtineet.
Ei ollut kylän kansa oikein ymmärtänyt sinä yönä Väinämöisen soittoa
eikä laulantaa.
Hän oli vastoin tapaansa juonut paljon olutta ja käyttäytynyt muutenkin
kovin kummallisesti. Soittanut ja laulanut hän kyllä oli, laulanut aina
aamunkoittoon, mutta hänen säveleensä olivat olleet ristiriitaiset ja
hurjat, hänen sanansa katkonaiset ja sopusoinnuttomat. Välistä olivat
hänen kasvonsa itkuun vääristyneet, välistä oli hän taas aivan
sopimattomaan ja käsittämättömään nauruun remahtanut.
Toiset katsoneet säikähtynein silmin häneen, toiset siirtyneet hänen
luotaan loitommaksi. Mutta ollut niitäkin, jotka olivat väittäneet,
ettei hän koskaan vielä ollut laulanut niin inhimillisesti eikä
tulkinnut paremmin ihmisrinnan pohjatonta tuskaa ja kaukomieltä.
--Soitto on suruista tehty, nuoret keskenään kuiskineet. Väinämöinen on
nyt ihminen ihmisten seassa, hän ymmärtää nyt myöskin meitä eikä enää
vain jumalia.
Mutta vanhempi kansa oli pudistanut päätään ja katsonut vilpittömällä,
säälivällä osan-otolla häneen:
--Jumalan myrsky raivoaa hänen rinnassaan. Luoja laupias häntä
armahtakoon!
Runo raikunut ja helissyt, kiihtynyt ja vaikeroinut. Ollut välistä kuin
olisi oudot onnenkukat kaukaa tuoksuneet, taas toisin vuoroin kuin
olisivat kaikki kukat ja lehdet rajutuulessa lentäneet ja soittaja itse
seisonut alastomana paljaan taivaan alla, silmä korkeuteen kohotettuna,
syiden sydäntä kiertäessä...