Aamulla vyöryivät vedet korkealla. Sade oli tosin lakannut, mutta tuuli
kiihtynyt yhä tuimemmaksi ja puhalsi nyt täydellä voimallaan aavan,
rannattoman ulapan periltä, juuri vastaan sitä matkasuuntaa, jota
Väinämöisen oli seurattava kotimaille koituakseen.
Epäsi emäntäväki, varoitti isäntäväki lakkapäisten laineiden valtaan
työntymästä. Mutta mikään ei auttanut. Väinämöinen piti
järkähtämättömänä kiinni alkuperäisestä aikeestaan.
--Minun _täytyy_, hän virkahti vain huulet yhteen puserrettuina. Ellen
minä ole juuri määräpäivänä ja määrähetkellä Kalevalassa, tapahtuu
maalle ja kansalle suuri onnettomuus.
Mikä tuo onnettomuus olisi, sitä hän ei tiennyt itsekään. Hänestä
tuntui vain, että hänen täytyi päästä täältä pois hinnalla millä
hyvänsä ja että hän ennemmin makaisi vaikka alla aaltojen syvien kuin
jäisi enää hetkeksikään tuohon kauhun tupaan, joka oli ollut viime yönä
hänen selvän järkensä sekoittaa. Pois, pois ennemmin vaikka Manalan
alantehille...
Miesväki suostui vihdoin hänelle soutajiksi rupeamaan. He lähtivät
vaimoväen seisoessa rannalla kyynelsilmin ja sanattomien siunausten
purtta saatellessa halki jyrkkien, jymisevien rantakuohujen, jotka
näyttivät paiskaavan sen rikki jo ensimmäisiin, aallonpohjilta
paljastuviin salakareihin.
Piikaa pikkaraista ei näkynyt. Joko nyyhki hän huomaamattomana
sopessaan tai tuijotti lähtevien jälkeen jostakin loitompaa
niemenkärjestä tai pellonpientareelta.
Vaikea oli ollut saada venettä vesille, vielä vaikeampi oli hallita
sitä keskellä hyökyjen huimaavaa karkeloa.
Väinämöinen istui perässä kalpeana, mutta pelottomana. Hän oli niin
vahvasti vakuutettu, että tämä oli heidän viimeinen retkensä, mutta hän
oli päättänyt myöskin ponnistaa kaikkensa ennen lopullista päänmenoa.
Eikä hän ollut ensi kertaa melan vaskisen varassa. Hyvin tunsi hän
suvannon suuret vedet, tiesi, minkä vuorten välitse tuuli kulloinkin
oli tiukimmin puhaltava ja mistä aaltoja halkaisevan saaren tai luodon
suojaa etsittävä.
Silmiä sokaisevana savuna ja vaahtosumuna pöllysivät hyrskyt hänen
ympärillään. Mutta terävänä kuin kotkan tähtäsi hänen katseensa,
vikkelästi vältteli hän pahimmat harjat, manaten samalla vetehisiä
mahtavilla loihduilla ja luottehilla.
Puolenpäivän rinnassa oli vaara ohitse. Mutta vasta illalla myöhään
saapuivat he likomärkinä ja nihkiväsyneinä Kalevalaan.
Seuraavana päivänä, miesten paluumatkalle hankkiutuessa, Väinämöinen
saattoi heitä venevalkamaan ja virkahti tuulen väsähtymätöntä voimaa
osoittaen:
--Purjetuuli Tuonen tuuli. Mahdatte tuon muistaa, miehet, ja varoilla
varppehia.
Miehet vain hymähtäneet ja lähteneet lehtipurjeessa höllöttämään. Mutta
vene kaatunut juuri ennen kotirantaan saapumista ja kaikki hukkuneet,
paitsi talon iloista isäntää, joka oli hyvä uija ja jonka kuohut olivat
verissäpäin rantapaasille paiskanneet.
Eikä tuokaan turmansanoma ollut Väinämöisen mieltä syvemmin
liikahuttanut. Hänestä tuntui vain kuin hänen sydämensä olisi ollut
kuollut ja koko maailma ollut tuomittu menemään perikatoon.