Sinä syksynä tuli Väinämöisestä vanha mies.
Sinä syksynä hänen otsansa uurtui, hänen hapsensa harmenivat, ja kun
saapui seuraava kevät, se tapasi hänet pellonpientareitaan vaeltelevana
vanhuksena, joka vain näytti itsekin ihmettelevän, että hän eli eikä
ollut kuollut vielä.
Vasta vähitellen ja pitkien vuosien perästä palasi rauha hänen
sydämeensä. Mutta aamu ei sinne ikinä koittanut enää, lankesi vain
lempeä, hiljainen iltahämärä, joka kiersi hänet kuin huntuun ja päästi
hälisevän elämän äänet vain etäisinä kaikuina hänen korvaansa
kuulumaan.
Suuri ja perinjuurinen muutos oli hänessä tapahtunut. Itse rikottuaan
ei hän enää ketään rikollista tuominnut, itse kärsittyään riitti
häneltä rakkauden ja lohdutuksen sana jokaiselle kärsivälle.
Ja itse oman olemuksensa rajat tunnettuaan hän lakkasi vaatimasta
rajattomia myöskin muilta ihmisiltä.
--Me ihmiset olemme vain onnettomuustovereita, oli hänen tapansa usein
surumielisesti virkahtaa. Jos ihmiset sen täysin tajuaisivat, he eivät
olisi niin julmia ja sydämettömiä toisilleen.
Ja taas oli hänen tapansa toisin vuoroin raskaasti huoahtaa:
--Me ihmiset voimme tehdä hyvää tai pahaa toisillemme vain
vaaksanverran. Mutta joskus voi tuo vaaksa määrätä koko ihmisen
olemassa-olon.
Kansa kuunteli mielellään hänen sanojaan. Ja monet ihmettelivät, että
hän, joka oli vielä nuori vuosiltaan, oli jo niin vanha viisaudessa ja
elämäntuntemuksessa.
--Minulla ei ole ikää, saattoi hän silloin sanoa, jos joku sattui tuon
ihmetyksensä hänelle ilmi lausumaan. Jo lapsena tiesin minä saman, mitä
nyt vanhempanakin. Mutta minun on täytynyt kokea kaikki omassa
sydämessäni saadakseni tietoni rakkaudeksi muuttumaan.
Vuodet vierivät, sukukunnat kulkivat. Aina soitti ja lauloi vanha
Väinämöinen, aina täyteläisempinä humahtelivat elämän ja kuoleman
virret hänen huuliltaan.
Eikä hän koskaan enää lemmestään laulanut eikä tulkinnut omia
itsekohtaisia tunteitaan.
Kansan iloja, kansan suruja hän lauloi sekä vielä riemuja ja murheita
suuren luomakunnan. Hän oli sulanut yhteen kaiken kansan ja suuren
luonnon kera eikä kukaan olisi voinut erottaa enää hänen sävelistään,
mikä niissä oli yhteistä, mikä yksilöllistä.
Eikö siis mikään muisto entisiltä ajoilta enää asunut hänessä? Eikö hän
enää koskaan ajatellut neiteä nenässä niemen?
Kyllä. Hän ajatteli aina. Mutta sekin oli niin sulanut yhteen hänen
muiden ajatustensa kera, että hän ei enää olisi voinut sitäkään
yleisestä henkisestä rakenteestaan ja elimistöstään erottaa.
Tietysti, se ajatus, se muisto eli aina hänessä. Mutta se asui tuolla
syvällä, kaiken alla. Jos se sieltä joskus pinnalle pulpahtikin, ei se
noussut enää sellaisenaan, se oli muuttunut mielikuvaksi,
vertauskuvaksi.
Tai ihannekuvaksi, miten sitä vain tahtoo nimittää.
Sitä hän tavoitteli Ainoa ja Pohjolan tytärtä kosiessaan, sen äänen hän
kuuli myöskin Tuonen tytön suulla kuoleman virran yli huhuilevan. Ja
sen rikoksen hän myönsi tehneensä, rikoksen Pyhää Henkeä vastaan,
silloin kuin Poika puoli-öinen kerran syytti kaiken kansan edessä hänen
tuhmasti tuominneen.
Se syytös sattui sydänalaan. Silloin hän katsoi aikansa tulleen hänen
poistua näiltä mailta ja palata Isäänsä aurinkoon.
Kuitenkin hän oli valon vuoresta vapauttanut. Sillä hän oli laulanut
ihmiset hiukan lempeämmiksi ja rakastanut heidät hiukan lähemmä
toisiaan.