Väinämöinen heittelehti sinä yönä kauan unettomana vuoteellaan.
Ulkona tuuli ja satoi. Raskaat pisarat ropisivat vasten seiniä ja
kattolautoja, huoneessa oli melkein pimeä, ja kun ulos kurkisti, oli
kuin syksyn huokaus olisi kulkenut yli maan ja luomakunnan.
Jo illalla oli taivas synkkään pilveen vetäytynyt. Talo ja lahti talon
alla olivat äkkiä käyneet niin toivottoman harmaiksi ja
yksitoikkoisiksi. Ihmiset kulkeneet allapäin ja hartiat kumarassa
askareillaan tuvasta aittaan, kaivolta talliin ja lehmiläävään, ja
ensimmäiset keltaiset lehdet jo tuimien tuulenpuuskien keralla yli
pihan lennelleet...
Onko tämä kuolema? Väinämöinen kysellyt itseltään. Näinkö kaikki kaunis
katoaa? Tuleeko Tuonen tuima isäntä aina täten kesän kukkaset
korjaamaan?
Se oli tullut myöhemmällä, saapunut myrskyssä ja ukkosessa.
Pitkien poutien jälkeen oli sen voima ollut tärisyttävä. Vankuen ja
vonkuen olivat taivaankannet kahtia haljenneet, maat ja metsät
liekkimerinä läikkyneet, veet vihisten vyöryneet, pellot pöllynneet.
Sitten oli kaikki rajuksi rankkasateeksi purkautunut.
Nyt oli pahin ohitse. Mutta ukkonen jumahteli vieläkin, vaikka
loitompana, tuuli tohisi ja joku yksinäinen salama valkaisi silloin
tällöin pimeyden äärettömyyttä...
--Väinämöinen! Minä rakastan sinua?
Väinämöinen kohotti päätään ja kuunteli. Eikö joku kutsunut häntä? Eikö
se ollut sama ääni, joka niin usein oli noita kolmea suurta taikasanaa
hänen korvaansa sopertanut?
Mutta nyt soinnahti tuo ääni niin kummallisen heikolta ja
särkyneeltä... Niinkuin kanteleen kieli, joka katkeaa, niinkuin sävel,
joka hukkuu nyyhkytykseen...
Ei! Eihän täällä ollut ketään.
Yön ääniä ne olivat, jotka täten pilkkasivat häntä, taikka nousivat ne
sitten hänen oman paatisen povensa syvyydestä...
Noinko tulisi hän niitä täst'edes aina kuulemaan? Noinko tulisivat ne
hänelle halki elämän unissa ja valveilla huutamaan, noinko häntä
huoneesta ja lämpimän vaipan alta taivas-alle yöhön ja myrskyyn
maanittelemaan...?
--Väinämöinen! Nukutko jo? Minua niin pelottaa ja minua palelee.
Väinämöinen hypähti nopeasti vuoteeltaan.
Oli, oli siellä sittenkin joku! Eihän hän voinut erehtyä, olihan tuo
ääni piian pikkaraisen.
Mutta mistä se soi? Missä hän oli? Ainakaan täällä pirtissä ei näkynyt
ketään.
--Väinämöinen! Minä pelkään putoavani.
Nyt vasta oivalsi Väinämöinen, että ääni tuli avoimen akkunan takaa.
Hän riensi sinne ja sai hädintuskin kiinni tytön ojennetusta
käsivarresta.
--Sinäkö se olet?
--Niin. Kuulin, että sinä matkustat...
Ja vielä kerran tunsi Väinämöinen noiden nuorten, kiinteiden
käsivarsien kiertyvän hänen kaulansa ympäri viimeiseen, epätoivoiseen
puristukseen. Ja vielä kerran näki hän noiden kahden suuren,
tummansinisen Kalevan tulen silmissään leimahtavan:
--Minä rakastan sinua.
Mäki oli viettävä ja pirtin peräseinä sentähden tuettu tältä kohden
parilla suurella paasijärkäleellä. Ikkunaan oli maasta noin puolitoista
miehenpituutta. Tämän matkan oli piika pikkarainen kiivennyt maasta
sileätä seinää pitkin käyttäen apunaan hirsien rakoja, kynsiään ja
varpaitaan. Nyt riippui hän taivaan ja maan välillä kuin pieni
oravanpoika, tuntuen tässä turvattomassa tilassaan kahta heikoinmalta
ja hauraammalta.
--Tuletko sisälle?
--En. Tahdoin vain jättää hyvästit sinulle.
Tuntui tuokion Väinämöisestä kuin olisi ainoa järkevä, luonnollinen ja
siveellinen teko hänen puoleltaan temmata tuo käsivarrellaan
vavahteleva olento sisälle huoneeseen, saada hänet suudelmilla ja
hyväilyillä jälleen hymyilemään ja selittää hänelle, että kaikki nuo
matka-aikeet olivat olleet pelkkää huonoa pilaa hänen puoleltaan.
Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että se, mitä hän aikoi tehdä,
tapahtui vain heidän yhteiseksi hyväkseen.
Hänhän teki vain velvollisuutensa. Ja sellaisessahan ei saanut olla
heikko, ei horjua, vaikka kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiin
kihoamaan ja povi oli tuskasta pakahtumaisillaan...
--Hyvästi. Hyvää yötä.
--Minä tulen takaisin...
--Ei. Et sinä tule ikinä. Hyvästi.
Ja ketteränä kuin kärppä irroitti tyttö itsensä hänestä, pudottautui
maahan ja hävisi hämyyn ja sateeseen. Eikä Väinämöinen olisi edes
ehtinyt huutaa häntä takaisin, jos olisi tahtonutkin.
Mutta hän jäi vain sanattomana siihen seisomaan. Ja jälleen tuntui
hänestä kuin ei hänen paikkansa olisi täällä, vaan tuolla ulkona yössä
ja pimeydessä, sateessa ja myrskyssä, jonkun märän huokaavan kuusen
alla, käsivarsi tuon hennon, kukkivan vartalon suojaksi kiertyneenä...
Mihin olivat jääneet nyt kaikki hänen kauniit, tätä hetkeä varten kauan
sorvatut ja viimeistellyt lausepartensa, hänen tyynnyttävät,
uhrautuvaiset äänenpainonsa, hänen vakuuttavaiset syynsä ja
vastasyynsä?
Mikään niistä ei ollut ehtinyt hänen kielelleen. Kaikki ne olivat
äskeisessä ratkaisevassa tilanteessa tuntuneet tuiki tyhjiltä,
typeriltä ja mahdottomilta.
Ja missä oli se täytetyn, raskaan velvollisuuden tuottama rauha, jonka
hän oli luullut seuraavan tätä tekoaan?
Sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Päinvastoin tuntui hänestä kuin hän
olisi tehnyt murhan ja odottaisi nyt itse avuttomana ahdistunein,
kirvelevin sydämin omaa ansaittua kuolemanrangaistustaan. Sillä hän oli
kuullut tuon toisen äänenpainosta, että se oli kuolema ja että he eivät
enää milloinkaan tulisi toisiansa tässä elämässä tapaamaan.
Eivät milloinkaan. Se tuntui niin autiolta, tyhjältä ja
kammottavalta...
Harmaa aamu alkoi hiljaa sarastaa. Hänestä tuntui kuin ei hän kestäisi
sen valkeaa armottomuutta, hän veti vitkaan kiinni ikkunaluukun ja
vaipui vuoteensa reunalle äänettömään, hartioita pudistelevaan
itkunnyyhkytykseen.