Vierähti viikko, vierähti parikin ja yhä aikaeli niemellä nimettömällä
nuori Väinämöinen.
Elonleikkuujuhlat lähenivät, mutta vieläkään hän ei ollut saanut
itseään tämän talon lumoista irti temmaistuksi. Hän ei itsekään
ymmärtänyt oikein, mikä häntä vielä viivytti täällä. Piika pikkarainen
se ei voinut olla, sillä Väinämöinen tunsi häntä kohtaan enää pelkkää
kyllästymistä.
Olihan tyttö kaunis, myönsi hän kyllä mielellään. Eikä hänessä
muutakaan vikaa ollut, täytyi hänen myöskin itselleen tunnustaa, oli
nuori ja herkkä, ja sitäpaitsi oli hänellä vielä se aivan erikoinen
ansio, että hän todellakin rakasti Väinämöistä.
Olisihan Väinämöisen siis kaikesta päättäen ollut velvollisuus olla
onnellinen.
Epäilemättä, mutta hän ei ollut kuitenkaan. Syy oli yksinomaan hänen,
mutta hän nyt oli kerran sellainen. Hän tunsi tuon rakkauden kuin
kahleen kaulallaan. Eikä hän missään tapauksessa voinut vastata siihen
yhtä suurella, yhtä eheällä eikä pyhällä rakkaudella, ja sekin harmitti
häntä.
Myöskin kiusasi häntä melkoisesti se seikka, että talonväki nähtävästi
tiesi hänen lemmenleikistään, vaikka ei ollut tietävinään. Pitivät
arvattavasti sitä pienenä kesäisenä hairahduksena, joita sattuu
suurillekin miehille, eivätkä pelkästä kunnioituksesta häntä kohtaan
tahtoneet vähäisimmälläkään sanalla häiritä hänen ilojaan.
Ehkä johtui se myöskin ilmeisestä välinpitämättömyydestä tuon orvon
tyttölapsen tuleviin kohtaloihin nähden.
Olisipa se talon oma tytär ollut, olisi asia voinut kääntyä varsin
vakavaksi ja ristiriitaiseksi. Mutta orpo mieronkierto? Olihan sama,
kuinka sellaisen kävi ja mihin sellainen joutui. Olihan sellaisen elämä
vain kuin kedonkukkasen, joka tänään kukoistaa ja huomenna tuleen
heitetään.
Aina kun Väinämöinen tapasi itsensä tuohon suuntaan ajattelemasta, hän
suuttui itselleen, mutta vielä enemmän muille, noille ihmisille
ympärillään ja koko yhteiskunnalle.
Se oli kurjaa, se oli alhaista ajatustapaa! huusi koko hänen parempi ja
jalompi itseytensä.
Missään tapauksessa hän ei tulisi sen mukaisesti menettelemään.
Päinvastoin tulisi hän vielä näyttämään näille kaikille ja koko tuolle
kurjalle, ennakkoluuloiselle yhteiskunnalle, että ainakin hänelle,
Väinämöiselle, merkitsi ihmisyys sinänsä jotakin, ja että hän ei
missään tapauksessa tulisi joidenkin itselleen vieraiden, ulkopuolisten
syiden vuoksi tinkimään mitään omista sisäisistä, siveellisistä
vaatimuksistaan.
Mutta olivatko ne hänelle itselleen vennon vieraita sitten?
Eipä suinkaan, sillä eiväthän ne muuten olisi häneen mitään
vaikuttaneet eikä olisi ollut hänen sisällään mitään ristiriitaa.
Ja mikä vielä häpeällisempää, hänen täytyi itselleenkin tunnustaa, että
tuo ristiriita olisi kadottanut kaiken kärkensä, jos tuo tyttö olisi
ollut talon--ja mieluimmin vankan valtatalon--tytär, suuri suvultaan,
laaja lajiltaan. Hän ei silloin olisi epäillyt hetkeäkään viedä hänet
kihlattuna morsiamenaan Kalevalaan.
Olenko minä siis niin heikko? kysyi hän kylmästi ja ylenkatseellisesti
itseltään. Ja joka kerta vastasi kaiku hänen sydämensä syvyydestä:
»Olen. Minä pelkään ihmisten arvostelua, joista pidän, ja yhteiskunnan
tuomiota, joka tähän saakka on ollut yksinomaan suosiollinen minulle.»
Näin tuli hän ensi kerran elämässään tuntemaan oman henkisen
rajoituksensa.
Näin oppi hän myöskin ensi kerran todenteolla vihaamaan itsessään niitä
huonoja, heikkoja ja viheliäisiä ominaisuuksia, joita kohtalo kaiken
hyvän ja voimakkaan ohella oli syntymässä kylvänyt hänen sydämeensä. Ja
niistä vaarallisin oli ehkä ympäristön ihailun ja toisten ihmisten
rakkauden ja myötätunnon tarve, joka saattoi käydä suorastaan
tuhoisaksi hänen siveelliselle olemukselleen, milloin uskollisuus
itseään kohtaan olisi vaatinut häntä kuulemaan enemmän Jumalaa kuin
ihmisiä.
Nyt hän oli vielä liian kokematon, liian karkaisematon niitä vastaan
menestyksellä taistellakseen. Eikä hän tiennyt vielä, että siihen
taisteluun oli kuluva koko hänen elämänsä.
Hän sortui. Hän teki synnin Pyhää Henkeä vastaan, sillä hän menetteli
toisin kuin hän itse myönsi oikeaksi sisimmässä sydämessään. Mutta itse
hän ei suinkaan vielä ollut täysin tietoinen siitä, yhtä vähän kuin
niiden voimien vaarallisuudesta, jotka tällä kertaa aiheuttivat hänen
tappionsa.
Eikä hän vielä edes tunnustanut tuota tappiota itselleen.
Päinvastoin sai hän itsensä monilla taitavilla asianajotempuilla
vakuutetuksi siitä, että hän parhaiten täytti velvollisuutensa sekä
omaa korkeampaa itseään että myöskin tuota toista asianosaista kohtaan
katkaisemalla jyrkästi kaiken suhteensa häneen ja tempaisemalla itsensä
irti väkivaltaisesti tuon toisen elämästä.
Mitä nopeammin, sen kivuttomammin heille kummallekin. Ja sen parempi,
jos tuo toinen ehkä häntä siitä tuomitsisi, vihaisi taikka
ylenkatsoisi, sillä sitä helpompi olisi tuolle toisellekin silloin
pyyhkiä hänet kokonaan pois elämästään ja--unohtaa.
Epäilemättä se olisi paras ja ennen kaikkea järkevin ratkaisu asialle.
Ja Väinämöinen tunsi oikein siveellistä tyydytystä ajatellessaan, miten
väärien, miten epäoikeutettujen syytösten alaiseksi hän tuon toisen
sydämessä täten vapaaehtoisesti antautuisi, syytösten, joihin hän ei
vastaisi mitään ja joihin hän oli vain jalolla ylemmyydellä ja
ymmärtäväisellä anteeksiannolla suhtautuva.
Sen uhrin hän oli velkapää heidän lemmelleen. Ainakin sai hän itsensä
siitä syvästi vakuutetuksi.
Ja heti tuohon vakaumukseen tultuaan hän ilmoitti ystävälliselle
isäntäväelleen, että tärkeät asiat vaativat juuri nyt hänen läsnäoloaan
Kalevalassa ja hänen sitävarten oli aamulla varhain välttämättömästi
matkaan lähdettävä.
Hänen äkillinen lähtönsä herätti oudoksumista ja osaksi suruakin, sillä
nuo hyväntahtoiset ihmiset olivat toivoneet saada pitää hänet koko
kesän mieluisena ja kunnioitettuna vieraanaan. Mutta ne taipuivat
alakuloisella alistumisella tämän tahtoon, joka näytti olevan
järkkymätön.
Suurista, heille tuntemattomista oloista oli Väinämöinen tullut,
noussut outona onnenprinssinä heidän vähäiselle niemelleen. Suuret,
heille käsittämättömät asiat kiidättivät hänet taas takaisin sinne,
mistä hän oli tullutkin, taakse etäisten, siintävien taivaanrantojen,
maailmoihin, joita he vain aavistivat, ja myrskyihin, joiden kaukaisen,
kammottavan huminan he kuulivat vain joskus oman sydämensä
sykkimättömäksi seisahtaessa...
Kuulivat ja painautuivat pelokkaina kokoon, niinkuin ukkosen ja rankan
rajuilman talonkattojen yli kulkiessa...
Vene luvattiin hänelle seuraavaksi aamuksi. Koko talonväki tarjoutui
hänelle soutajiksi.
Piika pikkaraiselle ei Väinämöinen sensijaan ollut rohjennut sanoa
mitään, vaan oli päättänyt tyynesti odottaa, mitä tuleman piti ja miten
tämä hänen äkilliseen lähtöönsä suhtautuisi.