Mutta sisältyihän niihin koko elämän tarkoitus. Piilihän niissä
kaikkien ongelmien ja kaikkien arvoitusten alkuselitys.
--Minä rakastan sinua.
Juuri noita kolmea sanaa hän oli tarvinnut voidakseen täysin rinnoin
laulaa oman riemulaulunsa elämälle ja sitä ohjaaville ikuisille
valloille, jotka olivat järkkymättömät kuin luonnonlait ja joiden
ylitse rakkaus yksin saattoi voitollisena liihoitella.
Mutta laulunsa laulettuaan hän tunsi jälleen kaipaavansa jotakin uutta.
Ja neljännen päivän illalla hän tapasi itsensä istumasta sangen apeassa
mielialassa vuoteensa laidalla ja tuumimasta, miten hän pääsisi tältä
lemmen niemeltä ja näistä lemmenlumoista takaisin luo kansansa
kalevalaisen.
Minä olen hullu! ajatteli hän. Mitähän minun toverini mahtavat ajatella
minusta? Pitävät tietysti aivan löyhänkenkänä, joka millä hetkellä
hyvänsä saattaa mille rantalaiturille tahansa vain jonkun sinisen
silmäparin ja tuuhean tukkapään vuoksi kapsahtaa! Ja oikeassahan ne
olivat. Mitä se oli ollut muuta kuin löylynlyömää tämä hänen tännekään
jäämisensä?
Nauraa hänelle sopikin, naurettava hän olikin, jokaisen oikun johtama,
joka helman heittelemä!
Mutta kuinka hänen toverinsa ja ystävänsä vasta olisivatkaan mahtaneet
nauraa hänelle, jos he olisivat tienneet, että hän oli täällä
todenteolla rakastunut! Ja rakastunut keneen? Turhaan, tuiki
vähäpätöiseen tyttölapseen, piikaan pikkaraiseen, joka ei ollut edes
talon oma tytär, vaan isätön, äiditön, mieronkiertolainen. Olihan
mahdotonta ajatellakaan, että tästä suhteesta voisi kehittyä mitään sen
pysyvämpää ja vakavampaa...
Hän, Väinämöinen, heimonsa ruhtinas ja kaiken kansan pää? Ja tuo tyttö,
lastu viiman viemä, vaahto tuulen tuoma...?
Ei! Eiväthän he voisi yhdessä edes heimon suurille uhrijuhlille
ilmestyä.
Kuitenkin hän oli luvannut viedä elonleikkuujuhlille hänet. Niitä
vietettiin joka kylässä ja joka pitäjässä, joskin suurimmat niistä
olivat Suvantolassa. Niin kaukana ei tuo tyttönen tosin ollut koskaan
käynyt, eipä edes pitäjänjuhlillakaan, mutta hänen mielensä paloi
väkevästi sinne ja Väinämöinen oli kerran lemmenhuumeessaan luvannut
siellä koko illan hänen kanssaan karkeloida.
Piika pikkarainen oli ottanut tuon lupauksen vastaan kuin lahjan. Hänen
lapsellinen ilonsa siitä oli silloin myöskin Väinämöisen sydäntä
syvästi liikuttanut.
Se olikin ainoa lahja, minkä hän koskaan oli antanut hänelle.
Tuo tyttönen ei ollut tahtonut häneltä koruja, lupauksia eikä
lemmenvaloja. Hän ei ollut ylimalkaan tahtonut mitään, ainoastaan
rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Nyt tuokin ainoa pieni lemmenlupaus oli jo ruvennut Väinämöistä
vaivaamaan...
Hän, tänne, kaukaisen salokylän helkajuhlille? Eihän se mitenkään
käynyt, ei voinut käydä päinsä. Hän, jota niin kiihkeästi juuri
samoille juhlille odotettiin Kalevalassa! Eikö hän ollut luvannut myös
laulupurtensa väelle ainakin siksi päiväksi sinne ilmestyä?
Kyllä! Olipa hän vielä erotessa käskenyt heidän noutaa hänet täältä,
ellei häntä itsestään rupeisi kotiin kuulumaan?
Ja he tulisivat kyllä, siitä saattoi Väinämöinen olla varmasti
vakuutettu. Tulisivat ja veisivät hänet riemuiten kerallaan, sillä
eihän hän toki voisi ruveta aivan tosissaan todistelemaan, että hänellä
oli lupaus täälläkin täytettävänään, lupaus, joka oli tuon yhden ainoan
orvon lapsensielun ainoa ilo ja päivänpaiste...
Ei! Sitä hän ei voinut tehdä. Eihän hän voinut edes virkkaa heille
asiasta mitään eikä paljastaa heille oman lapsensielunsa ääretöntä
orpoutta ja yksinäisyyttä...
--Minä rakastan sinua!
Väinämöinen heräsi hätkähtäen mietteistään nuo kolme kummallista
taikasanaa jälleen kuullessaan. Piika pikkarainen seisoi hänen
edessään.
--Sinäkö se olet?
Eikä hän ehtinyt muuta sanoakaan, kun piika pikkarainen jo istahti
hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi
jälleen hänen korvaansa leimahtavin silmin:
--Minä rakastan sinua.
Ja jälleen haihtuivat kaikki turhat tuumat ja ajatukset häneltä. Ja
jälleen tunsi hän kuin suuren, sinisen liekkimeren syvyyteen
uppoavansa.