Kolme päivää pääksytyksin soitti ja lauloi Väinämöinen. Ja joka ilta
hän kuuli vienon äänen viereltään korvaansa kuiskaisevan:
--Minä rakastan sinua.
Ja joka kerta tunsi nuori laulaja silloin sydämensä niin kummasti
sykähtävän.
Hän oli tottunut siihen, että hänen kansansa kassapäät, niin paljon
kuin ne häntä tietäjänä ja taitajana ihailivatkin, välttelivät hänen
hiukan kömpelöitä kosimisyrityksiään, ujostuivat peräti tai pujahtivat
pakoon nauraen ja naljaellen. Sillä hän oli aivan liiaksi vakava ja
viisas heidän mielestään eikä hänen kanssaan voinut koskaan oikein
keveästi ja vaivattomasti keskustella.
Siksi hän oli jo itsekin tyytynyt huononpuoleiseen nais-onneensa
melkoisella, joskin jonkun verran väkinäisellä huumorilla suhtautumaan.
Mutta tämä ei ollut vältellyt, ei ujostellut eikä pitänyt pilkkana
häntä. Kiersi vain käsivartensa kiinteästi hänen kaulaansa ja kuiskasi
hänen korvaansa leimahtavin silmin:
--Minä rakastan sinua.
Ja silloin olivat kuin Kalevan tulet, kuin siniset, äärettömät
liekkimeret myöskin kautta Väinämöisen pään ja sydämen välkähtäneet. Ja
silloin hän oli unohtanut kaiken muun ympäriltään, kaikki ajatus ja
itsetieto oli haihtunut häneltä ja hän vain tuntenut syöksyvänsä Luojan
suuren ja salaperäisen luomakunnan palavaan, pohjattomaan aurinkoon.