Hän lauloi maasta, jota ei ollut, ja maailmasta, jonka hän näki vain
sielunsilmillään. Eikä siinä maassa ollut vihaa eikä vainoa, ei sotaa
eikä sortoa, vaan vallitsi ainoastaan loppumaton lempeys ja
oikeamielisyys.
Hän lauloi ajasta, joka oli tuleva, ja kansasta, joka oli kaltainen
hänen unelmiensa. Syvältä synnyinmaan kamarasta se oli kasvanut, mutta
sen latva lautui vapaana taivaan tuulien ja tähtien alla.
Hän lauloi Jumalasta, jolla oli kunnia korkeudessa, mutta autuas
asuinsijansa hyvien ja hiljaisten ihmisten sydämissä.
Hän lauloi ihmislapsista, jotka tulivat toimeen keskenään, ja Jumalan
lapsista, jotka nauttivat kiitollisin mielin elämän-antimista,
hymyilivät ja tekivät hyvää.
Hän lauloi valtiosta, joka oli olemassa vain kansalaisia varten ja
yhteiskunnasta, joka oli yksilöiden vapaudelle ja suurelle
suvaitsevaisuudelle perustettu. Eikä enemmistö siinä valtiossa sortanut
vähemmistöä eikä yksilö siinä yhteiskunnassa väärinkäyttänyt
vapauttaan, sillä hän tiesi siten joutuvansa vain kiitollisuudenvelkaan
niille, jotka joka tapauksessa olisivat hänen väärinkäytöksensä
ymmärtäneet ja anteeksi antaneet.
Hän lauloi miehestä, joka oli lempeä kuin nainen, ja naisesta, joka oli
miehen vertainen viisaudessa. Mutta kun he toisiaan rakastivat, eivät
he enää sukupuolestaan tietäneet, vaan sulivat toisiinsa ja tulivat
täydellisiksi.
Hän lauloi tiedosta, joka tunki luonnon uumeniin, ja taidosta, joka oli
lukemattomien manalle menneiden sukupolvien perintösumma. Mutta enin
lauloi hän _Sanasta_, jota kaikki mahdit maassa, meressä ja
ihmissydämissä tottelivat, sillä se oli ollut alussa ja asunut Jumalan
tykönä ja Jumala oli ollut se Sana.
Hän lauloi maailmanluomisesta, joka päivä päivältä edessämme tapahtuu,
ja maailmanlopusta, joka on yhtä jatkuva ja ikuinen kuin sen alkaminen.
Hän lauloi kuolemasta, joka oli vain elämän toinen puoli, ja
syntymisestä, joka vain oli ikuisen voiman muodonmuutos.
Hän lauloi luonnosta, jonka ulkopuolella ei ollut mitään ja
täyteläisyydestä, joka ei sietänyt mitään tyhjää tilaa. Mutta enin
lauloi hän kaiken yhteenkuuluvaisuudesta ja siitä syyn ja seurauksen
laista, joka Jumalan järkenä läpituukee luomakunnan.
Hän lauloi tähdistä taivaalla ja kukkasista kedoilla ja ihmissieluista,
jotka ovat niinkuin Jumalan silmät, sillä niiden kautta _Hänen_
sielunsa meille henkevimpänä ja käsitettävimpänä heijastuu.
Hän lauloi Yöstä, joka oli maailman äiti, ja Auringosta, joka oli isä
kaiken luonnon ja ihmiskunnan.
Hän lauloi lämmöstä, joka oli Jumalan rakkaus, ja kylmyydestä, joka oli
Hänen viiltävän vikansa kuva. Eikä Jumalan rakkaus ollut muuta kuin
ihmisen oman itseyden avartumista Luojan koko suurta luomakuntaa
käsittäväksi, eikä Jumalan viha ollut muuta kuin ihmisen oman olemuksen
kutistumista pieneksi, pahaksi, paatuneeksi ja itsekkääksi.
Hän lauloi valon ja pimeyden valloista, jotka luonnossa ja ihmisissä
taistelivat, ja hyvän ja pahantiedon puusta, joka oli tuottanut niin
paljon kärsimystä, mutta myöskin nautintoa maailmaan.
Hän lauloi vapaudesta, joka oli ihmisille annettu hänen
aateliskilvekseen, ja suurista sankareista, jotka eivät olleet sitä
ikinä tahranneet.
Hän lauloi Hengen jättiläisistä, jotka olivat miljoonien kuormat
kantaneet, ja Kalevan pojista, joiden jäljissä elämä oli ollut
kauniimpi ja ilma helpompi hengittää. Monet heistä olivat suuria tekoja
toimittaneet, mutta monet myöskin tehneet hyvää vain pelkällä
olemassaolollaan.
Hän lauloi niistä, jotka olivat olleet uskollisia vähässä, ja niistä,
jotka vastavoimien kohdatessa eivät olleet tinkineet edes paljostaan.
Hän lauloi elämän vaatimuksesta, joka on pienimmälläkin maan madolla,
ja elämän jännityksestä, josta syntyy sen voimien tasapaino.
Hän lauloi elämän-ilosta niinkuin lahden lumpehista, ja elämän
murheesta niinkuin niiden juurista, jotka ovat syvällä pohjamudassa.
Mutta hän lauloi myöskin elämän lyhyydestä, joka on kerkeämpi kuin kesä
pohjolassa, ja elämän yltäkylläisyydestä, jota ei ehdi ahmia
kuolevainen.
Hän lauloi tiedonjanosta, joka on kuin kuluttava tuli, ja
kauneudenkaipuusta, joka riuduttaa ihmisrinnan. Eikä ole hyvä olla
siellä, missä on, eikä kukaan tyydy siihen, minkä pivossaan pitää ja
omistaa.
Hän lauloi ihmis-onnesta, joka on pyhää pyrkimystä, ja ihmisheimosta,
joka tahtoo nousta jumaliin.
Hän lauloi Kohtalosta, joka on kaikkeuden voimien yhteistulos, ja
graniitista niinkuin vanhimmasta veljestään. Mutta enin lauloi hän
yksilön sortumisesta Salliman valtojen alle, että yleis-itselö hänessä
sen korkeammalle kohoisi ja riemuitsisi.
Hän lauloi ristiriidasta, joka käy läpi lemmen maailman, ja
sopusoinnusta, joka sen Jumalana sovittaa.
Hän lauloi äärettömyyksistä, joissa kohtisuorat viivat koskettavat
jälleen toisiaan, ja kaiken moninaisuudesta, joka kumpuaa vain kaiken
yhteydestä. Eikä ole ainetta, jossa ei ole henkeä, eikä palavaa
soihtua, joka ei olisi ihmisen vertauskuva.
Mutta enin lauloi hän elämän katkeamattomasta ketjusta, joka kiertää
ijäisyydestä ijäisyyteen, joka kimaltelee aamuruskon kullassa ja
vipajaa meitä vastaan tähtiöisen metsälammen syvyydestä.
Eikä ole pääsyä siitä pois eikä siihen sisälle, mutta me itse voimme
muuttaa pakkomme vapaudeksi.