Talon iloinen isäntä ja ehtoinen emäntäväki ottivat Väinämöisen vastaan
mitä ystävällisimmin, saattoivat hänet saunaan ja antoivat pihan
toisella puolella olevan uutispirtin hänelle avaraksi asuinsijaksi.
Siinä nukkui hän yönsä ja heräsi jo aamulla kukonlaulun aikaan kesäisen
päivännousun kohottaessa ruusunpunaisia sormiaan yli pilvettömän
taivaanrannan.
Väinämöinen hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen.
Koko pirtti oli kultaa täynnä. Se oli tehty uusista, puhtaiksi
piilutuista honkahirsistä, joiden rakoihin oli tuoreita tuomenterttuja
ja lemuavia koivunlehviä aseteltu. Aamu-aurinko läikkyi sisälle
suurista avoimista ikkunoista, ikkunain alla välkkyivät laajat
järvenlahdet ja tuolta tuonnempaa mäenrinteiltä suurten salokylien
vihertävät vainiot ja kaatut kaskimaat.
Tuntui tietäjästä kuin hän olisi tullut asunnoille autuaitten. Hän
hypähti ylös hyvin levähtäneenä ja nuortakin nuorempana.
Ei näkynyt vielä kukaan liikkuvan talossa. Hän pisti kanteleen
kainaloonsa, astui pihalle ja lähti noin vain ilman aikojaan polkua
niemen päähän noudattelemaan.
Niemen päässä oli vanha lyylilehto, siinä ijänikuiset kivet ja
valtaisat uhripaadet. Istui eräälle niistä Väinämöinen ajatuksissaan,
painoi kyynärpään vasten polveaan, varasi leuan vasten nyrkkiään ja
vaipui kesäisen luonnon ja sisäisen sielun-elämänsä katselmuksiin.
»Mitä minä teen täällä?» kysyi hän itseltään. »Kuinka olen tullut tänne
ja miksi olen jättänyt punaisen purteni vesiä viilettämään? Hyvä, että
on edes kannel täällä kerallani. Vaikka onkin täällä onni ollakseni,
tuntisin ilman sitä itseni tuiki orvoksi ja yksinäiseksi.»
Mutta vaikka hän olisi kuinka koettanut täällä-oloaan koristella ja
selitellä, täytyi hänen kuitenkin myöntää poikenneensa tähän taloon
vain tuon piika pikkaraisen vuoksi, joka oli istunut laiturin päässä ja
joka hänet oli eilen-illalla puhtaaksi ja virkeäksi kylvettänyt.
Miten nuori ja notkea se oli ollut! Herkkä kuin hiirenkorva, kaita kuin
rannankaisla. Ja sen silmissä oli ollut tumma sini kuin ruiskukan
kuvussa tai sudenkorennon siivessä tai suvisen järven pinnassa, jonka
äärtä etäinen, päivänpaistama ukkospilvi uhaten pimittää...
Uhaten?
Väinämöisen täytyi oikein ääneen hymähtää tuolle ajatukselleen. Mikä
uhka siinä voisi piillä, katseessa pienen tyttölapsen, joka tosin
näytti terhakalta kuin nuori petranhieho, mutta kuitenkin siksi
hennolta ja turvattomalta, että olisi tehnyt mieli kietoa suojaten
käsivartensa hänen ympärilleen?
Mutta kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyi, sillä maailma ei vielä
koskaan ollut loistanut hänen silmäänsä niin siniseltä.
Kaikki sinersi, taivas, järvet ja hiljaisessa aamutuulessa heiluvat
kissankellot... Väinämöinen pyyhkäisi otsaansa ja hymähti jälleen.
Oliko sininen loihtu kietonut hänet? Oliko hän katsonut liian kauan
noiden kahden silmän syvyyteen?
Ja ikäänkuin itsestään menivät hänen sormensa soittimelle...
Mutta silloin näki hän näyn, joka oli kultaisena kuvajaisena halki
elämän seuraava häntä.
Astui tervaleppien lomasta rantaan metsän sinipiika ja seisahtui
somerikolle hetkeksi kuin omaa ihanuuttaan imehtimään. Muodoiltaan hän
oli niinkuin piika pikkarainen, mutta hänellä oli kuolemattomuuden
sädekehä kulmillaan. Ja hän heitti paitansa pajulle, hamehensa
haapaselle ja sukelsi suurien lummekukkien sekaan, keinuen itse kohta
laineilla niinkuin suuri, lumivalkea lummekukka.
Eikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen
seliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan
kultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi.
Ja ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien
kauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.
Heräsivät jo talo ja talon asukkaat ja hiipivät hiljaa niemen kärkeen.
Heräsivät myös viheltävät viidat ja lehtojen lempeät eläjät hänen
ympärillään, kumahti kumpu, pamahti paasi, ja kohosivat vainajien
valkeat henget soittoa ikirunojan kuulemaan. Missä pursi piirti pitkin
järvenselkää, siihen se pysähtyi kuin naulattuna, missä haukka liiti
ilman halki, siihen se jäi siivilleen lepäämään.
Ja nuori Väinämöinen lauloi ja lauloi. Päivä oli jo kohonnut
keskitaivaalle, karissut ammoin jo lepänlehdiltä aamukaste, ja aina
vieri hänen virtensä hetki hetkeltä heleämpänä, syvempänä, maata ja
taivasta syleilevämpänä. Eikä hän nähnyt enää maailmaa ympärillään,
ainoastaan omat kimmeltävät mielikuvansa, korkeat kuin ilmankaaret,
pohjattomat kuin kuohut Manalan alantehissa.
Syntyi sunnuntai, minne laikahti Väinämön virren laine. Hehkuivat
helkavalkeat, kunne kirposi kipinä hänen haltioituneesta hengestään.
Ja mitä lauloi nuori Väinämöinen?
Hän tunnusti uskovansa kaikkeuden rajattomaan kauneuteen, elämän ja
ihmisen suunnattomaan, määrättömään ihanuuteen.