Se oli siihen aikaan kuin Väinämöinen »laski laulellen vesiä, ilon
lyöen lainehia».
Neiet niemien nenissä katselivat, kuuntelivat: »Mikä on ilo merellä?
Mikä laulu lainehilla?»
Maailma oli siihen aikaan kauniimpi kuin nyt, ihmiset itse iloisemmat
ja valoisammat. Mitkään valtioita ja yhteiskuntia mullistavat
kysymykset eivät vielä mieliä painaneet. Ei raivonnut myöskään
maailmansota eikä ollut ihmisyyden yöpuoli vielä niin tiukalle
yksilöiden ja kansojen ympäri kiristynyt.
Vallitsi päivänpuoli. Oli tilaa suuntaan ja toiseen, elämää edessä ja
takana, kaikkialla siintäviä, soiluvia järvenselkiä, puuntavia,
ystävällisiä taloja ja kasteesta kimaltelevia rantalepikkoja.
Oli kuin koko maailma olisi ollut nuori ja autuas siihen aikaan.
Ja myöskin Väinämöinen oli siihen aikaan nuori. Oikeastaan hän oli
kaikista ikäkausista riippumaton, sillä hän oli syntynyt vanhana,
ihmisistä vanhimpana, joskin hän kautta elämänsä katseli lapsensilmillä
maailmaa. Mutta _tämä_ maailma oli vielä uusi hänelle ja tarjosi
hänelle aina uusia, toinen toistaan ihanampia ihmeitä ja yllätyksiä.
Hän oli ensimmäiset elämänkokeensa tietäjänä suorittanut ja tunsi nyt
hänelle ominaisen laulu-ilon poveaan paisuttavan.
Eikä hän vain elämänviisauksia lausunut eikä tulkinnut vain sydämensä
syvyydessä piilevää, raudanraskasta elämänmurhettaan. Luonnon ja lemmen
ylistystä hän lauloi, ja sen kauniin maan, jonka lempeät jumalat olivat
antaneet hänen asuinsijakseen.
Keveinä kuin perhoset liitelivät laulut hänen huuliltaan. Vaivattomasti
kuin vaahtokellot kumpuilivat soinnut ja säkeet hänen olentonsa
onnellisesta yltäkylläisyydestä.
Ihmekö, että ihmiset pitivät hänen lauluistaan? Ihmekö, että he
iloitsivat ja taputtivat käsiään kaikkialla, missä hänen punaisen
laulupurtensa nähtiin vesiä viilettävän?
Tänä kullaisna kesänä hän oli kaikista elämänhuolistaan tyysti
irroittautunut.
Hän oli lykännyt venheensä vesille ja pyytänyt kansaa kaikennäköistä
siihen sisälle astumaan. Ja kansa oli seurannut hänen kutsuaan, lähinnä
nuori kansa, istunut tuhdoille monta impeä iloista, airoille monta
sulhoa sulkapäätä. Laskettu päivät viliseviä virtoja pitkin, toiset
peilikirkkaita suvantovesiä soudateltu.
Ja kaiken päällä oli paistanut keskikesän pilvetön päivänkehrä. Ja
jokaisessa niemessä oli ollut talo ja jokaisessa talossa tanhujuhlat ja
kauniit kassapäät. Ja nuoret apilanurmet olivat kukkineet kaikkialla,
tuoksuneet orapihlajat ja tuomet, käki kukahellut kummulla talon takana
ja visertänyt pääsky kaivonvintin päässä seesteisen, huikaisevan
korkeuden, välkkyvien vesien ja laajan, viheriöitsevän maan ylistystä.
Niin oli vihdoin tultu suurelle järvenselälle. Vain viimeinen, kapea
niemenkaisku erotti sen enää taampana sinertävästä, peninkulmien
pituisesta ja levyisestä ulapasta.
Myöskin siinä niemessä oli ollut talo, talon alla sauna ja tuuhea
rantalepikko.
Mutta täällä ei ollut näkynyt neitejä nenässä niemen, ei kuulunut
nuorten pajatusta lehdoista eikä rantakiviltä. Istunut vain piika
pikkarainen yksin saunalaiturin päässä käsi poskellaan, ei itkenyt eikä
iloinnut siinä, ilman vain itseksensä hyräillyt ja katsonut päivän
kauniin laskemista, joka oli heittänyt kimmeltävän hohtonsa hänen
kellertäville suortuvilleen.
Väinämöinen silloin viskannut hänelle sanan vesien poikki:
--Tule, tytti, purtehemme!
Tytti vastannut vain yksikantaan hänelle:
--Tuuli sulle purtehesi!
Väinämöinen siihen soreasti virkkanut vielä:
--Entä jos maalle astun? Annatko kutreistasi kielet kantelooni?
Piika pikkarainen painanut silloin päänsä alas ujostuen ja kuiskannut
tuskin kuuluvasti:
--Se on liian suuri kunnia minulle.
Mutta Väinämöinen silloin pyöräyttänyt purren liki laituria ja
lausahtanut:
--Tähän jään. Muut matkaa jatkakoot! Mutta ellei minua kuulune
elonleikkuujuhlille Kalevalaan, niin käykää noutamassa.
Ja muut menneet matkaansa melastellen ja sen enempää ihmettelemättä,
sillä nuori Väinämöinen oli tunnettu oikullisista päähänpistoistaan
sekä niistä äkillisistä lemmenleimahduksista, joita aivan uppo-oudot
naiset saattoivat hänessä herättää.
Samat inhimilliset heikkoudet seurasivat häntä vielä harmaahapsenakin.