Aluksi en ollut tuosta paljoakaan välittänyt. Olinhan läpikäynyt niin
monta kehityskautta, noussut ja langennut niin monia porraspuita, että
pidin tuollaisen aallonpohjankin aivan luonnollisena ja maailman
yleiseen kehityskulkuun kuuluvana.
Eihän aallonpohjakaan aina kestäne, ajattelin. Tottahan se siitä pian
jälleen harjaksi hyrskähtää!
Olihan niin aina ennen tapahtunut. Minulla oli siis kaikki syy otaksua
samoin tälläkin kertaa tapahtuvaksi. Sillä täytyihän luonnonlakien
pitää paikkansa ja sitä varmemmin vielä sielunlakien, jotka määräsivät,
että mitä syvempi alho, sen korkeampi kukkula oli seuraava sitä. Ja
katsoen silloiseen huimaavaan alimenooni, täytyi sitä seurata aivan
tavattoman, yhtä huimaavan nousu-ajan.
Minulla ei siis ollut muuta tehtävää kuin antaa kriisin kehittyä
kaikessa rauhassa ja--odottaa.
Mutta tällä kertaa näkyi tuo toivottu aallonharja todellakin antavan
odottaa itseään.
Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, eikä vieläkään mitään merkkiä
ilmapuntarin kohoamisesta. Vierähti vuosi, vierähti parikin vuotta,--
aina vain sama kiristyvä perikadon tunne sisälläni ja ulkopuolellani.
Tunnustan suoraan, että minua rupesi silloin jo hiukan pelottamaan.
Näinkö sitä vain mennään? ajattelin, kerta viimeinen, luonnollisesti,
mutta enpä olisi luullut välttämättömän lopun toki vielä näin lähellä
olevan. No niin, onhan sitä jo tullutkin tehdyksi taivalta yhden
ihmisen kohdalta...
Ruumiillista kuolemaa en pelännyt, mutta henkistä, sillä en
olisi tahtonut suurin surminkaan ennen niin halveksimieni
elämän-kummittelijoiden lukua lisätä.
Tunsin itseni pörssipeluriksi, joka oli pannut kaiken omaisuutensa
yksiin osakkeisiin, joka näkee niiden arvon päivä päivältä aina alemma
noteerattavan ja vaanii turhaan onnellista sattumaa tai pelastavaa
ajankohtaa.
Jos jotakin tahdoin, en kyennyt. Jos jotakin yritin, epäonnistuin.
Päätin sentähden kovan kohtalon ainakin tilapäisesti, mutta mitä
rautaisimmin vainoavan minua, ja turhaksi mitään tahtoa tai yrittää.
On turha potkia vasten tutkainta, ajattelin.
On kärsittävä, mikä on kärsittävä. Jos tämä on loppu, niin se on loppu.
Jos on vielä joku pääsy tästä umpikujasta, niin ei se ainakaan ole
minun löydettävissäni.
Tuomitsin itseni siis täydelliseen passivisuuteen, etten vain tekisi
mitään typeryyksiä.
Mutta kun kolmas vuosi koitti eikä näkynyt vieläkään valonpilkkua siinä
keski-yön pimeydessä, jonka tunsin pääni päälle seisahtaneen, tuli
kauhu ja tuskan hiki minulle ja minä aloin hätäisesti kysellä
itseltäni:
Mitä tämä on? Varmaan on nyt jotakin hullusti! Leikkivätkö korkeammat
voimat minulla taikka olenko minä sielunsilmäni kadottanut?
Edellinen osa tuosta lauseesta oli tietysti vain pelkkä sananparsi
minulle, sillä enhän minä siihen aikaan vielä mitään »korkeampia
voimia» tunnustanut.
Tosin olin, varovaisesti kyllä, säästänyt jonnekin sydämeni syvimpään
komeroon niidenkin mahdollisuuden: minä en kieltänyt enkä myöntänyt
Jumalaa. Mutta pidin mahdottomana--ja vielä enemmän naurettavana,--että
Jumala, jos Hän nyt kerran suvaitsi olla olemassa, alentuisi jonkun
niin turhan ja vähäpätöisen asian kuin oman mielentilani kautta minulle
ilmestymään.
Tuo toinen puoli lausetta ei sensijaan ollut pelkkä sananparsi.
Pelkäsin todellakin tulleeni sokeaksi tai kadottaneeni sen onnea tuovan
taikakalun, jonka tiesin lempeiden kohtalotarten suoneen minulle
syntymässä.