Rupesin katselemaan ympärilleni pimeydessä, tutkistelemaan itseäni ja
muuta maailmaa ympärilläni. Täytyihän olla joku syy, joku erikoinen
aihe, joka näin pimensi päivän minulta.
Täytyi olla joku salainen sälö, joku vika malmissa, koska ei soinut
ehein sävelin sieluni kirkonkello.
Tiesinhän minä sen olevan siellä, erään hiuksenhienon, tuskin
huomattavan halkeaman kulkevan läpi nuoruuteni ja miehuuteni.
Se ei ollut mikään tavallinen tunteiden, vaistojen tai vakaumuksien
ristiriita. Myöskään ei se ollut tuo taiteellisen ja inhimillisen
velvollisuudentunnon välinen sorasointu, joka muuten oli niin monta
kipeän tuskan ja murheellisen mielialan hetkeä elämässäni aiheuttanut.
Se oli rikos. Se oli synti.
--Vainko yksi? tekisi oudon mieli ivallisesti huudahtaa. Miekkoinen
mies, jolla siinä ijässä ei ole useampia omallatunnollaan!
Huudahtaisin epäilemättä samoin hänen kerallaan, ellen tarkoittaisi
rikoksella _ehdotonta_ rikosta ja synnillä syntiä Pyhää Henkeä vastaan,
jolle ei parhaalla asianajo-taidollaankaan voi keksiä mitään
puolustusta ja jolle ei siis voi olla olemassa myöskään mitään
anteeksiantamusta.
Tietysti olin minä tehnyt niin monta muutakin syntiä elämässäni,
myöskin sellaisia, jotka todellakin olin itse _tuntenut_ synniksi ja
joita siis eivät vain muut olleet siksi nimittäneet. Mutta niille
löytyi aina joku puolustus, niistä pois aina joku takaportti. Jos
katsoinkin rikkoneeni jotakin elämän-arvoa vastaan, oli minulla aina
mahdollisuus kohottaa sen sijalle toinen kahta korkeampi, jonka valossa
tekoni oli täysin hyväksyttävä ja joka suorastaan _vaati_ minua niin
menettelemään.
Tälle yhdelle ei vaan löytynyt mitään. Se oli synti _kaikkia_
elämän-arvoja vastaan.
--Siis rakkaus? kuulen jälleen uteliaan kysymyksen ilmassa
soinnahtavan.
--Niinpä kyllä, sillä ainoastaan se intohimohan voi kaikkia
elämän-arvoja koskettaa. Se oli lemmenrikos.
--Aistillisen, synnillisen lemmen?
--Epäilemättä, mikäli käytämme yleisesti hyväksyttyjä puheenparsia.
Rakastin häntä kaikella ruumiillani ja sielullani.
--Ilman mitään kirkollisia tai yhteiskunnallisia sitoumuksia?
--Niin. Sitäpaitsi me olimme kumpikin vielä aivan liian nuoret
sellaisia edes ajattelemaan.
--Siitä on kauan?
--Parikymmentä pitkää vuotta. Paljon on tapahtunut niiden kuluessa sekä
sisälläni että ulkopuolellani.
--Etkä vieläkään ole voinut häntä unohtaa?
--En. Hän oli ensimmäinen rakkauteni.
--Ja sinä hänen?
--Niin. Minä viettelin hänet, kuten sanotaan.
--Ja tuoko nyt painaa omaatuntoasi?
--Ei se, että rakastin häntä, vaan se, että hylkäsin hänet ja jätin
hänet ypöyksin outoon, avaraan maailmaan.
--Sinä et ole kuullut senjälkeen hänestä mitään?
--En. Minulla ei ole ollut rohkeutta edes tiedustella. Hyvin luultavaa,
että hän on minut jo aikoja sitten unohtanut.
--Mutta...? Siinähän tapauksessa...?
--Muisto elää. Mutta koska tarkoitukseni on kaikkein vähimmän ollut
mitään itse-elämäkerrallista kuvausta ulkopuolisen todellisuuden
merkeissä kirjoittaa, en aio vastata enempiin kysymyksiin.
--Mikä on ollut tarkoituksesi sitten?
--Esittää ainoastaan eräitä yleisiä, joskin omassa itsekohtaisessa
elämässä toteamiani henkisiä viivoja, joiden arvo luonnollisesti
riippuu kokonaan niiden viitoittamien totuuksien suuremmasta tai
pienemmästä yleisinhimillisestä pätevyydestä.
Koetan, mikäli mahdollista, seurata alkuperäistä tarkoitustani.
Mutta siltä varalta, että sattuisin, tämän teoksen ankarasti
yleistetyistä puitteista huolimatta, ehkä joskus liian itsekohtaisille
aloille poikkeamaan, pyydän huomauttaa ensiksikin, että se tapahtuu
kokonaan vasten tahtoani, ja toiseksi, että jotakin samantapaista on
ehkä jossakin muodossa tapahtunut meille kaikille ja meidän kunkin
täytynyt silloin omalla tavallamme siihen suhtautua.
Mutta tämä oli laulu, jonka laineet lauloivat minulle syvyydestä: