Näitä ja muita seikkoja laivankannella miettiessäni aloin jo kuulla
useampia ääniä altani syvyydestä.
Nais-ääniä, mies-ääniä, heleitä lapsen-ääniä. Yksi syytti minua
kylmenneestä ystävyydestä, toinen sammuneesta rakkaudesta, kolmas
sielullisesta etääntymisestä, neljäs väkivaltaisesta
irtiriistäytymisestä ja täydellisestä välinpitämättömyydestä.
Eikä minulla ollut niille kaikille mitään muuta puolustuksekseni
sanottavaa kuin tuo ainainen ja yksikantainen:
--Minun _täytyi_ tehdä niin! Minä itse olen enimmin kärsinyt siitä.
Mutta elävän ja kehittyvän ihmisen tie käy aina kohti suurempaa
yksinäisyyttä.
--Miksi? kuuluivat valittavan äänet syvyydestä.
--Siksi että se on Luojan laki, koetin selittää heille. Siksi että _te_
etäännyitte ja jäitte jälelle minusta, mitä enemmän kehityin ja kohosin
aina suurempaan tietoon ja vapauteen.
--Miksi et meitä kerallasi kohottanut? valittivat äänet. Miksi unohdit
meidät tänne alas yöhön ja pimeyteen?
--Enhän ole teitä unohtanut, koetin puolustautua. Tehän kaiutte, ette
ole koskaan lakanneet kaikumasta sydämessäni. Mutta minun täytyi ensin
päästä kyllin ylös, että kerran voisin kyllin korkealta teille
kauneuden ja totuuden evankeliumia kuuluttaa.
--Me emme kuule niin ylös, huokasivat äänet. Jos sinulla on jotakin
meille sanomista, täytyy sinun tulla tänne alas meidän luoksemme. Miksi
sinun täytyi mennä niin ylös? Mitä luulit sieltä löytäväsi?
Jäin tuokioksi vaille vastausta. Niin, miksi minä oikeastaan olinkaan
niin vimmatusti pyrkinyt ja ponnistellut?
Huomasin heti, että oli aivan turhaa edes yrittääkään ruveta puhumaan
heille taiteesta, runoudesta taikka jostakin muusta itseäni
ulkopuolella olevasta elämäntehtävästä. Mutta jos koettaisin puhua
jostakin sisäpuolisesta? Eikö siis ollut taiteella ja runoudella ollut
_mitään_ siveellistä arvoa kehitykselleni?
Kyllä, oli yksi: ne olivat pakottaneet minut rehelliseksi itseäni
kohtaan. Ja mitä vanhemmaksi olin tullut, sen helpommaksi oli minulle
käynyt olla rehellinen myös muita kohtaan. Siitä ainakin oli minun
nähtävästi taiteen ja runouden jumalia kiittäminen.
Mutta eihän minun sopinut puhua niistäkään, sillä nuo äänet tuolla
alhaalla eivät olisi kuitenkaan sellaista puhetta käsittäneet. Ne
olivat yksinkertaisia, hyvien, koruttomien ihmisten ääniä, ja vaativat
yhtä korutonta, tyhjentävää vastausta.
Siksi vastasinkin heille vain yksinkertaisesti:
--Minä etsein Jumalaa.
Mutta tuntui nyt kuin ei ainoastaan syvyys, vaan korkeus ja taivaan
vahvuus ja kaikki luomakunta minun ympärilläni olisi suurena kuorona
julki kuuluttanut:
--Jumala on rakkaus. Jos Häntä etseit, miksi et meitä rakastanut? Miksi
et hellinyt kukkaa kedolla ja paistanut päivänä laaksoihin ihmislasten?
--Minä en jaksanut, olisin tietysti voinut vastata heille. Mutta enhän
minä ollut tullut tänne heikkouttani heille ilmi tunnustamaan.
Enhän ollut tahtonut koskaan tunnustaa sitä edes omalle pienelle ja
viheliäiselle itselleni.
Voimakas tahdoin minä olla, voimakkaana myös itseni ja muiden edessä
esiintyä. Voimakas,--vaikka tunsin pohjan horjuvan alla jalkojeni,--
voimakkaana esiintyä,--vaikka tunsin koko henkisen olemukseni päivä
päivältä syöksyvän aina syvempään perikatoon.