Eheää taiteilijaa ei minusta tullut milloinkaan.
En tahdo väittää, ettei minulla olisi ollut lahjoja siihen, yhtä vähän
kuin sitäkään, että olisin erikoisemmin väärinkäyttänyt lahjojani.
Kaikesta näennäisestä tuhlaavaisuudestani huolimatta olen nimittäin
aina ollut mielestäni siinä suhteessa tavattoman kansantaloudellinen,
melkein kitupiikki.
Mitäkö sillä tarkoitan? Sitä että muut yleensä ovat antaneet minulle
enemmän kuin minä muille ja että kaiken avomielisyyteni, jopa
avosuisuutenikin ohella olen suljetumpi ja umpimielisempi kuin kukaan
niistä, joita olen tavannut eloni taipaleella.
Tietysti tahtoisin minäkin antaa puolestani.
Mutta enhän minä parhaalla tahdollanikaan voi antaa enempää kuin muut
voivat ottaa minulta, ja siksi täytyi minun tavallisesti jaella
ympärilleni vain rihkamaa, vain sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa
minulle.
Olen ollut joskus huomaavinani, että se monien muiden mielestä on ollut
hyvinkin arvokasta.
En tahdo syyttää myöskään ympäristöäni, etäisempää tai kaukaisempaa,
siitä ettei minusta tullut tuota eheän taiteilijan ihannetta.
Eihän tämä aika tosin ole aivan kiitollinen sellaisten synnyttämiselle,
yhtä vähän kuin tämä maa, mikäli ajan tuulet ovat lyhyen elämäni aikana
sen ylitse puhaltaneet, lienee paras mahdollinen maaperä sellaisten
kasvamiselle ja kehittymiselle. Mutta eihän se ole mikään syy! Ainakaan
minä en sitä myönnä sellaiseksi.
Mitkään ulkopuoliset olosuhteet eivät voi eivätkä saa määrätä ihmisen
sisintä olemusta. Jos ne sen ehkä ovat joskus tehneetkin, ovat ne
tehneet sen myrjaadeja vuosia sitten, harmaassa muinaisuudessa.
Mitä syytän sitten?
En oikeastaan mitään, sillä omasta puolestani en katso miksikään sen
suuremmaksi synniksi olla myöskään epäeheä taiteilija. Mutta _jos_ se
on synti, silloin tiedän kuka ja ketkä ovat sen aiheuttaneet.
Ne ovat nuo äänet syvyydestä.
Niitä syytän minä. Sillä minä en ole koskaan saanut niitä täysin
vaiennetuksi.
Ne ovat aina jossakin muodossa helisseet, kumisseet vielä kuoltuaankin.
Minä en ole koskaan voinut polttaa mitään laivoja takanani. Jos joskus
jotakin sellaista on minulle harvinaisuuden vuoksi onnistunutkin, olen
heti ensimmäisen tilaisuuden esiintyessä palannut vanhoille
valkamilleni, koonnut tuhkasta kaikki vielä käyttökelpoiset kekäleet ja
niiden kannattamana jälleen uusille ulapoille purjehtinut.
Minusta ei ole koskaan tullut eheää taiteilijaa siksi, etten koskaan
ole eheästi uskonut taiteen kaikki oikeuttavaan, kaikkivelvoittavaan
olemukseen.
Minussa on aina asunut pieni epäily siitä, eikö tämä kaikki, jota
taiteeksi ja runoudeksi sanotaan, sittenkin ole vain sielun sairautta,
sittenkin vain suurta--itsepetosta!
Tietysti eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat, eikä mikään
hengenviljelys ylimalkaan ole mahdollinen missään maassa, kansassa tai
yksilössä, jota ei jo edes jonkinlainen etääntymys »luonnosta» ole
saastuttanut. Mutta kuitenkin! Eikö tuon sairauden vastapainoksi sitten
löydy muita arvoja kuin n.s. kauneusarvot?
Nähtävästi ei, koska nykyaikainen ihminen niihin niin mielellään
tarrautuu. Katson omasta puolestani, että n.s. totuus-arvojenkin
pitäisi riittää siinä, sillä ovathan ne meissä kaikissa niin paljon
syvemmät ja alkuperäisemmät.
Taikka n.s. siveys-arvojen. Sillä mitä ne ovat? Eivät muuta kuin meidän
oman isiltäperityn itsesäilytys-viettimme määräyksiä, mikä on edullista
meidän henkiselle olemuksellemme, mikä ei, että me kauan eläisimme ja
maailmassa menestyisimme.
Ja siitä vietistä me voimme johtaa yleensä kaikki muutkin,
tietopuolisesti sangen epäilyksen-alaiset, käytännössä sangen
puolustettavissa olevat olemuksemme välttämättömyyden
todistuskappaleet.
Myöskin yllämainittuja Syvyyden ääniä olen joskus pitänyt sellaisina.
Ne ovat ääniä entisyydestä. Ne eivät koskaan viito meille tietä
tulevaisuuteen. Ne vetävät meitä takaisin siihen, mistä olemme
lähteneet, ja niiden todistusvoima on käypää voimaa vain sikäli kuin
emme ole voineet omasta entisestä itsestämme täysin irtaantua.
Minulle ei se ollut koskaan täysin onnistunut.
Siksi oli koko elämäni, samoin kuin taiteellinen työni, jäänyt
ikuiseksi kompromissiksi, ikuiseksi sovitteluksi.
Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni.
Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin
yhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja
väärinkäyttämisestä.
En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi.
Siksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa.
Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu
ennen kaikkea taito--tai synnynnäinen lahja--sulkea toinen silmänsä ja
tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan
pisteeseen.
Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni.
En uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan.
Siitä kyyneleet! Ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana
kautta kumpienkin.