Mitä oli runous, mitä taide sitten? Eikö sekin ollut jokapäiväistä
itsensä uhraamista ja siis samalla itsensä kirkastamista ja
pyhittämistä?
Ei, täytyi minun sieluni sisimmässä tunnustaa.
Mitä uhrautumista se oli, jos seurasi omia synnynnäisiä
luonnonlahjojaan? Seurasi siinäkin tapauksessa ja niinkin
itsepintaisesti, että siitä saattoi koitua kaikenlaisia koettelemuksia
ja kärsimyksiä?
Enkä minä tähän päivään saakka ollutkaan tuntenut siitä mitään
henkilökohtaista kirkastumista tai pyhittymistä.
Pikemmin päinvastoin!
Enkö ollut jo pitemmän aikaa tuntenut, että kaikki taiteellinen työni
oli tapahtunut ja tapahtui yhä edelleen juuri minun syvimmän itseyteni
kustannuksella?
Olihan tuo tunto joskus täyttänyt minut sellaisella sielun
katkeruudella, että olin ollut valmis määrittelemään mielipiteeni
niinkin kyynillisesti kuin: täytyy olla huono ihminen voidakseen olla
hyvä taiteilija.
Enkä minä suinkaan yksin ole näin ajatellut. Monet maailman suurimmista
taiteilijoista ovat samoin ajatelleet. Toiset huomanneet sen jo
varhaisessa nuoruudessaan, toiset keski-ikäisinä. Vain aniharvat
voineet säilyttää myöhäiseen vanhuuteensa saakka naivin uskonsa taiteen
jalostavaan olemukseen.
Taide _voi_ ehkä jalostaa, mutta ainoastaan muita, ei taiteilijaa
itseään.
Hänelle itselleen se on ikuinen helvetti. Hänelle itselleen se on Molok
ja kuluttava tuli, joka polttaa palvelijansa, autioittaa hänet itsensä
ja kaiken olevaisen, kaiken oleellisen hänen ympäriltään, eikä jätä
jälkeensä muuta kuin suitsevia raunioita ja kekäleitä.
Luonnollisesti on tässä kysymys ainoastaan niistä taiteilijoista, jotka
käsittävät tehtävänsä tärkeästi, jotka todellakin uhraavat sen edestä
jotakin, uhraavat kaiken muun niinkuin pyhimmälle pyyteelleen ja
palavimmalle intohimolleen.
Taikka elämäntehtävälleen. Niinhän sen nimi kuului minun niinkuin monen
muunkin taiteilijan oppisanastossa.
Eihän kukaan oikea taiteilija saanut eikä voinut olla »hyvä», sanan
tavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.
Eihän taide ollut mitään hyväntekeväisyyttä. Taiteilijan täytyi voida
olla »paha», pakottaa itsensä siihen, ellei se muuten ollut hänelle
mahdollista, katsoa säälimättömästi kaikkea ympärillään olevaa elämää
ja elämän-ilmiöitä, kaikista henkilökohtaisista myötä- ja
vastatunteista vähääkään välittämättä.
Leppymätön, lahjomaton tuomari oli taiteilija, tuima itseään, ankara
muita kohtaan.
Sillä eihän taide ollut leikkiä, jos sen mieli olla totta. Ja _jos_ sen
mieli olla totta, oli taiteilijan oltava järkähtämätön todenpuhuja
hengen maailmassa.
Ainakin oli tuo ollut taiteellinen ohjelmani varhaisesta nuoruudesta.
Ei se ollut aina aivan helppoa ollut.
Oli täytynyt itseään kiristää, silloin kun olisi tehnyt mieli aukaista
itseään ja kulkea sydän selkoselällään. Täytynyt polkea rikki paljon
sellaista, jonka mieluimmin olisi ottanut ylös ja säilyttänyt
povellaan, lyödä kuoliaaksi monta ihmistä ja asiaa, joissa ei ollut
muuta vikaa kuin että ne olivat joutuneet polulle, jonka olin omakseni
viitoittanut.
Enkö siis voinut kiertää, enkö karttaa niitä? Enkö vaeltaa tietäni
varovammin tai estää itseäni niin paljoa pahaa tekemästä?
Koetin kiertää, koetin karttaa, koetin pujotella, sovitella ja
kiemurrella. Mutta eihän se paljon auttanut, kun minun kuitenkin _oli_
siitä kuljettava. Ja jos joskus sellaista yritinkin--tein sitä sangen
usein muuten,--ei omatuntoni siitä suinkaan kiittänyt minua, soimasi
päinvastoin huonoksi, heikoksi ja raadolliseksi.
Ymmärsin, että se oli minun taiteellinen omatuntoni. Mutta eihän
minulla pitkiin vuosiin ollut juuri mitään muuta omaatuntoa ollutkaan.
Taikka oikeammin: tietysti se oli olemassa, se toinenkin, mutta vain
jossakin siellä syvällä, siellä alitajunnassa ja vielä senkin alla,
josta sitä olisi ollut tuiki työläs löytää, jos olisi tahtonutkin, ja
josta sen ääni vain heikkona kaikuna saattoi joskus pintavesien
viihtyessä tunkea kuuluviin.
Ja miksi minä olisin tahtonutkaan sitä etsiä esille sieltä?
Olinhan minä sen juuri itse sinne alas, sinne syvälle, sinne mustiin
pohjamutiin karkoittanut.
Mielellään se ei ollut mennyt sinne, mutta minä olin _tahtonut_ niin,
ja minun tahtoni oli tapahtunut. Kauan jälkeenkinpäin oli se vielä
monta kertaa koettanut nostaa päätänsä sieltä, mutta turhaan. Minä olin
sen aina yhtä ankarasti sysännyt syvyyteen.
Ja niin sitä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt enää. Ja minulla oli
ollut kaikki syy uskoa, että se oli kuollut.
Ikävä kyllä, ei se ollut kuollut yksin.
Se oli painunut hyvässä seurassa sinne.
Se oli vienyt--valon lapsi kun oli--sinne mukanaan valkeudesta
kokonaisen parven kauniita, kultasiipisiä kangastuksia, armaita,
aurinkoisia lapsuuskuvia, nuoruuden herkimpiä, heleimpiä mielihaaveita,
suvisen luonnon ja suvesta uneksivan lemmen ensimmäisiä, aavistelevia
ailahduksia. Ja se oli vahinko, sillä _niitä_ minä ehkä olisin
tarvinnut ja voinut käyttää taiteessani!
Mutta sitä itseään en. Mitä minä tein muulla omallatunnolla kuin
taiteellisella?
Mitä minä täällä pintamyrskyissä, täällä tuimassa pohjatuulessa
purjehtiessani, tein sillä lämmöllä, joka piilee hyvien sydänten ja
kultaisten lapsuusmuistojen syvyydessä?
Eihän taiteilija saanut olla »lämmin». Vielä vähemmän hän sai olla
hyväsydäminen. Näin kyllä monta sellaistakin taiteilijaa ympärilläni,
mutta tavallisesti ne olivat niin huonoja taiteilijoita, että
heistä puhuttiin vain säälillä, pilkalla tai ylenkatseellisella
olkapään-nykähdyksellä.
Ei, taiteilijan--jos mieli hänestä koskaan tulla todellista, suurta
taiteilijaa--täytyi olla kova ja raaka. Vain siten saattoi hän olla se
todenmukainen, se oikeudenmukainen kuvastin, joka oli luotu Luojan
kovaa ja raakaa maailmaa mahdollisimman väärentämättömästi
heijastamaan.
Mihin ihminen kaikella ponnellaan pyrkii, sen hän saavuttaa. Ja luulen,
että minusta, ainakin joskus ja katkonaisesti, tuli taiteilija.