Kuinka vaikeata on ihmisen oppia totta puhumaan edes oman pienen
itsensä edessä, joka sentään on useimmiten itselleen varsin
anteeksi-antavainen!
Mikä taitava asianajaja ihminen on! Hän tietää, että liika itsensä
parjaaminen vaikuttaa samaa kuin teeskennelty vaatimattomuus: se vaatii
itselleen enempää kuin ansaittua kiitosta ja kehumista.
Juuri tuohon syntiin olin tehnyt itseni niin usein syypääksi ihmisten
edessä.
Päätin tunnustaa tuon heti sille Äänelle, joka kaikui syvyydestä.
--Olet oikeassa, sanoin, en ole tullut tuota asiaa ennen niin tarkoin
ajatelleeksi. Nyt näen, että eräs himmeimmistä vaistoistani on ollut
saada aina tunnustusta. Mutta eikö niin ole kaikkien ihmisten laita?
--Ei, sanoi Ääni jyrkästi. Ei niiden, jotka tuntevat seisovansa
henkisesti omilla jaloillaan. Heille riittää se tunnustus, jonka he
saavat hyvältä omaltatunnoltaan.
--Minulla on ollut aina hyvä omatunto, vastasin voitollisesti. Mikäli
seikka siitä riippuisi, olisin synnittömin kaikista ihmisistä.
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa Hänelle.
--Taas valhettelet! jyrähti Hän musertavalla mahtiponnella. Tunnet
itsesi syypääksi paljoonkin, joka mielestäsi olisi voinut jäädä
tekemättä.
--Tuskinpa sentään, väitin vastaan ylimielisesti. Kaiken, mitä olen
tehnyt, olen tehnyt senvuoksi, etten ole voinut toisin tehdä.
--Kaikenko? kysyi Ääni epäilevästi. Etkö todellakaan ole koskaan tehnyt
taikka tekemättä jättänyt mitään inhimillisestä heikkoudesta?
--En! vastasin miltei kiivastuen tuon Toisen kirotusta
itsepintaisuudesta. Lienen tehnyt niin taikka näin, olen aina pitänyt
silmällä jotakin korkeampaa tarkoitusperää.
--Taikka matalampaa!
--Ainakin on omatuntoni sen sillä hetkellä ja siinä tilanteessa
oikeaksi todistanut.
--Taikka sinä sen hyväksynyt, koska se on ollut mukavampaa!
Tuo vivahti jo suorastaan loukkaukselta. Vastasinkin sentähden vain
lyhyesti ja arvokkaasti:
--Olla hyvä on usein mukavinta.
Tuntui kuin olisin päässyt hetkeksi voiton puolelle. Sillä Hän heitti
minulle vain tuon helpon kysymyksen:
--Ja mikä on vaikeampaa?
--Olla paha. Tarkoitan: hyvälle ihmiselle, jollaisena aina kaikesta
huolimatta olen pitänyt itseäni.
--Ja mitä tarkoitat tässä tapauksessa pahuudella?
--Kovuutta, ankaruutta itseään ja muita kohtaan. Sitä se on. Ihmiselle,
joka on syntynyt herkäksi ja helläksi, on se samaa kuin omien
myötäsyntyneiden heikkouksiensa voittaminen.
--Ja miksi hänen on siis ne ominaisuudet itsessään voitettava?
--Tullakseen lujaksi ja voimakkaaksi. Voidakseen kestää
elämäntaistelussa ja täyttää elämäntehtävänsä, minkä kaikkivaltias
Jumala itse on hänen hartioilleen asettanut.
--Ja muuten? Ellei hän tee tuota kaikkea?
--Hän sortuu. Hän katkeaa kesken, ja elämän vaunut kulkevat hänen
ylitseen.
--Entä sitten?
--Sitten! Sitten hän ei ole täyttänyt Luojan tarkoitusta, joka
kuitenkin lienee itsensä säilyttäminen jonkun itseään ylemmän ja
ijäisemmän päämäärän vuoksi.
--Etkö usko, että ihminen joskus säilyttää parhaiten itsensä juuri
murtumalla?
Nyt oli minun vuoroni hämmästyä. Sillä olinhan itse juuri samoin
ajatellut, ainakin joskus parhaina hetkinäni.
--Mitä tarkoitat? katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varmuuden vuoksi
kysyä.
--Tarkoitan: »_Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman
voittaisi_...?»
--Ymmärrän. Mutta eihän tässä ole ollut kysymys saada vahinkoa
kuolemattomalle sielulleen. Olihan kysymys juuri oman sielunsa syvimmän
sisällyksen pelastumisesta.
--Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?
--Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana
kaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää
ja vahingoittaa?
--Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja
ilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita
vastaan luulee taistelevansa?
Se oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta
selvitäkseni.
Enkö itse ollut juuri samoin epäillyt joskus mielestäni oikeankin asian
vuoksi iskiessäni? Eikö isku niin usein ollut sattunut takaisin
iskijäänsä? Enkö ollut niin usein tuntenut kalvavaa tuskaa siitä, mistä
kaiken järjen nimessä omantunnon olisi pitänyt palkita minua, ja enkö
vain pitkien järjen ponnistelujen ja todistelujen avulla ollut voinut
tuosta taakasta vapautua?
Ja oliko se edes aina sitenkään minulle täysin onnistunut? Tuskin!
Miksi olisi mieleni muuten kaikesta huolimatta käynyt vuosien vieriessä
aina raskaammaksi ja elämäntunto minulle aina tuskallisemmaksi?
Vastasinkin sentähden vain hiljaisesti:
--Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää.
--Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.
--Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.
Mutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden
ääntä vaientaa.
--Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita
hyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskääsi? Etkö
tiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla
kohdattava?
--Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.
--Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla
mitalla, millä itse saa, eikä ole silmää silmästä otettava. On oltava
elämää ylhäisempi.
--Etkö usko, että olen joskus ollut sitä? hymähdin surumielisesti.
--Kyllä. Mutta olet ollut niin usein myöskin niin paljon julmempi
elämää, vain jonkun aatteen tai asian vuoksi, jota olet luullut siten
edistäväsi.
--Eikö sekään ole sallittua siis?
--Ei. Ei mikään aate tai asia ole niin jalo ja pyhä, että se
oikeuttaisi meitä sen edestä muita ihmisiä uhraamaan.
--Eikö itseänsäkään?
--Kyllä. Se uhri on ainoa, joka kelpaa korkeuden ja kirkastuksen
Jumalalle. Mutta mitä olet sinä uhrannut sitten?
Siinä minä olin. Mitä saattoi minulla olla siihen vastattavaa? Olinko
minä itseäni uhraamalla koskaan itseäni jalostanut ja pyhittänyt?
Ja kuitenkin minun täytyi vastata jotakin! Sillä laivan koneet
jyskyivät, kokka kohisi ja Syvyyden ääni kaikui yhä sydämessäni.