Olin olevinani laivalla, joka keinui lainehilla. Järvi oli peilikirkas.
Kaste kimalteli vielä äskeisen sateen jälkeen saarten vehmaissa
rantapuissa.
Ja oli olevinaan kuin kesäinen sunnuntaipäivä tai aamu sen alkaessa.
Laiva oli täynnä kansaa, nuorta ja vanhaa, kaikki kirkkoon kiirehtäviä,
joka jo näkyi tuolta kaukaa salmen suusta kummultaan kohoavan.
Silloin kaikui Jumalan ääni minulle syvyydestä:
--Miksi niin yksin, matkamies? Miksi seisot muista erilläsi laivan
nokassa ja tuijottelet ryppyotsin kuohuun kohisevaan? Miksi et hae
seuraa itsellesi, vai ovatko ajatuksesi niin pyhät, että ne eivät siedä
ihmisten läheisyyttä?
Säpsähdin suuresti, sillä enhän minä ollut tällä hetkellä mitään niin
erikoisen pyhiä ajatellut. Olin ajatellut vain omia aikojani.
Siksi vastasinkin vain kaihtaen ja epäröivästi:
--Seison yksin, koska en täällä tunne ketään. Katson syvyyteen, koska
monet muistot nousevat minulle sieltä. En hae seuraa hälisevistä
ihmisistä ympärilläni, koska etsin erään eloni arvoituksen selitystä.
Ja jälleen kaikui Syvyyden ääni minulle:
--Mistä etsit päätöstä pulmillesi? Oletko matkalla kirkkoon palvelemaan
Herraasi Jumalaasi vai kuulutko niihin harvoihin valittuihin, jotka
tekevät sen vain Hengessä ja Totuudessa.
Vastasin totuudenmukaisesti Hänelle:
--Koetan palvella Häntä omassa sydämessäni.
Tuo vastaus näytti Häntä hetkeksi tyydyttävän.
Hän vaikeni, eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kahtia halkeavan
veden kohina kokassa ja laivan koneiden tasainen tahti, joka jyskytti
kilpaa kera sydämeni.
Mutta tuota hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Kuulin taas puhuvan Äänen,
jota ei voi paeta kukaan:
--Asuuko siis Henki ja Totuus sydämessäsi? Etkö koskaan valhettele?
Etkö petä koskaan itseäsi etkä muita? Seisotko aina Herrasi Jumalasi
edessä niinkuin tulisit tuomiolle?
Tuskan hiki kohosi otsalleni. Enhän ollut aivan näin ankaraa
keskustelua tarkoittanut keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää, jolloin
kaikki luonto ympärilläni näytti vain Hänen valkeuttaan säihkyvän ja
säteilevän.
Mutta täytyihän minun sanoa jotakin.
--Ei kukaan ole täydellinen, vastasin vaatimattomasti. Koetan
valhetella niin vähän kuin suinkin enkä koskaan oman etuni vuoksi tai
esiintyäkseni muiden edessä parempana kuin olen. Voit ehkä ennemmin
syyttää minua juuri päinvastaisesta.
--Siis liiasta Totuuden tunnustamisestako, tarkoitat?
Tuo soinnahti jo veriseltä ivalta korvissani. Ja minun oli varsin
vaikea hillitä itseäni, kun sain ilmi lausutuksi:
--Tiedän, että sitä ei voi tehdä kukaan kuolevainen. Tarkoitin, että
voit pikemmin syyttää minua muiden edessä liian mustana esiintyneeni
kuin liian valkeana ja synnittömänä.
Mutta mikään ei tyydyttänyt Häntä. Hän oli päättänyt nähtävästi ottaa
täyden selon minusta.
--Miksi valhettelet niinpäin sitten? Uskotko sillä Jumalaa paremmin
palvelevasi? Ja jos uskot niin, teetkö sen tietoisesti vai seuraten
jotakin himmeää, vaistomaista tajuntaa, johon ehkä et ole tätä ennen
tullut kyllin huomiota kiinnittäneeksi?
Minusta tuntui, että oli jotakin perää tuossa puheessa. Ainakin näytti
asia sen arvoiselta, että sitä kannatti lähemmin ajatella.