SOLA. (* Sitä täytyy olla, ihmisten tähden, jos tahtoo kunnollisesta
ihmisestä käydä. Vaan ell'ei sitä ole, niin silloin on ihmisillä oikeus
sylkeä sinua vasten silmiä. (Raunio ei vastaa mitään. Molemmat ovat
kauan aikaa vaiti. *) Ennenkuin itse on koettanut! Niin, veli Yrjö;
toista on paljastaa epäkohta, toista toimia sen poistamiseksi. Ja
jälkimäinen on sitä vaikeampi, mitä lähempänä epäkohta meitä itseämme
on. Mutta silloin juuri tarvitseekin rohkeutta — ihmisten tähden.
RAUNIO. Sinä katsot minuun niin kummallisesti, ikäänkuin tarkoittaisit
sillä jotakin.
SOLA. Vai tuntuu sinusta siltä? Mikäs sinun tuntosi nyt on niin
herkäksi tehnyt?
RAUNIO. Puhu suoraan, Sola, minä näen, että sinulla on jotakin
mielessä.
SOLA. Tämä aine on sinulle ehkä kipeä kohta? Ja kentiesi on niitä
useampiakin? Mistä minä ne tiedän? Onhan siitä niin kauan, kuin olemme
tavanneet toisemme ja puhuneet suoraan toinen toisellemme.
RAUNIO. Sitäpä minä huomasin jo alussa, kun tulit, että sinulla oli
jotakin salaperäistä mielessä, että sinä olit ikäänkuin tyytymätön
johonkin.
SOLA (Katsahtaa kruunuun). Päin vastoin luulin löytäneeni syytä
iloitsemiseen, että sinun asiasi ovat jättäneet sinut rauhaan.
RAUNIO. Siihen pisteliääseen huomautukseen antoi varmaankin tuo kruunu
sinulle syytä? Mutta samalla, kun voin lohduttaa sinua, että asiani
viime aikoina todellakin ovat antaneet minulle vähän rauhaa, voin
myöskin lohduttaa sinua sillä, ett'en tuohon kruunuun ainakaan ole
penniäkään tuhlannut.
SOLA. Vai niin! No, sepä on todellakin ilahduttava. Se on siis lahja,
vai?
RAUNIO. Niin onkin.
SOLA. M-hm-hm! Vai niin! Vai lahja se on? (Katsoo Raunioon pitkään ja
kummastuneena). No, sitä en tarvinne ainakaan kysyä, keltä?
RAUNIO. Kuinka niin?
SOLA. Sen kyllä arvaa kysymättäkin.
RAUNIO (Vihaisesti). Mitenkä sen niin arvaa?
SOLA. No, no, ei mitään, muutoin minä vain. — (Molemmat ovat hetken
aikaa vaiti). Älä suutu, Yrjö, en minä sinulle mitään pahuudessani
puhu.
RAUNIO. Mitäpä minä! Enkä minä suutukaan.
SOLA. Tuota, sinun rouvasi on, kuulemma, viime aikoina käynyt oikein
reippaaksi, hän kun auttaa sinua asioissakin. Hänenhän sanotaan käyneen
silloin pankissakin meidän vekselimme lunastamassa.
RAUNIO (Hämillään). Niin, niin. Hän se taisi olla. Ja hän se olikin.
Minulla ei ollut silloin aikaa. En päässyt mitenkään virastani. Keltäs
sinä sen kuulit?
SOLA. Keltäs sen kuulinkaan? Joku tuttava se oli, joka samalla kertaa
oli pankissa. Mutta samantekevä kai se sinulle on, keltä sen kuulin. Se
on siis vain totta, sekin?
RAUNIO. Kyllä. Totta se on. Ja mitäs se sitte olisi? Miksi sinä sitä
niin kummastelet? Mitäs sinä sitä niin omituisella tavalla...?
SOLA. Ei, ei, muutoin vain. Enkä minä mitä omituisella tavalla...
Arvelen vain, että totta se lie sitte sekin, mitä puhutaan, että
tyttäresi jo on kihloissa?
RAUNIO. Ellako?! Ei suinkaan. En ainakaan minä siitä mitään tiedä.
SOLA (Naurahtaen). Vai niin! No, varmaankin on ne sitte vain juoruja.
RAUNIO. Ja ihan varmaan ovatkin, sen voin sinulle vakuuttaa.
SOLA. Täytyy uskoa. Mutta ainakin monen mielestä siltä näyttää, että he
ovat kihloissa.
RAUNIO. Ellako ja...?
SOLA. Kamreeri Lager, tietysti.
RAUNIO. Ei ikipäivinä. Sitä ainakaan en minä koskaan sallisi. Se on
aivan mahdotonta. Ja kuinka voi edes siltä näyttääkään?
SOLA. (* Kuinkako? No, jos ei muun, niin jo senkin takia, että hän
nähdään aina tyttäresi ja rouvasi seurassa, milloin kävelemässä,
milloin konserteissa, milloin teattereissa, ja teatterissa varsinkin
istuvat he aina kolmen kesken aitiossa. Ja se tietysti oikeuttaa
ihmisiä sitä uskomaan, semminkin koska tuo epäilemättä vain voi
tapahtua sinun suostumuksellasi.
RAUNIO (Hiukan hämmentyen). Vai niin? Todellakin? Niin, niin, kyllä
minä sen tiedän... Tietysti, olenhan minä antanut... suos... suos...
Epäilemättä minun suostumuksellani. Mutta tokko siitä nyt on voinut
tuollaiseen nurjaan johtopäätökseen tulla?
SOLA. Niinkuin näet. Vaan sinunpa pitäisi, hyvä mies, joskus itsesikin
käydä teatterissa, niin ei se näyttäisi niin räikeältä. Ja sitä paitsi
olisi siitä sinulle itsellesikin vähän virkistystä töistäsi. Sinähän
pilaat terveytesikin kokonaan alituisesti vain kotona istumalla ja
työtä tekemällä.
RAUNIO. Olenhan minä käynyt, olenhan minä käynyt, kun olen joutunut.
SOLA. Mutta liian harvoin, Sinun pitää käydä useammin. RAUNIO. Niin,
kyllä minun pitää, pitää varmaan.
SOLA. Eikä ainoastaan pidä, vaan se on sinulle suora täytymys, pakko,
välttämättömyys, yksistään jo — ihmisten tähden, sillä *) ihmiset
löytävät aina syytä ajatella ja puhua pahaa.
RAUNIO. Mitä tarkoitat? Minustako?
SOLA. Sinusta ja tyttärestäsi. Sinusta ja vaimostasi. Sillä tunnethan
itse hyvin Lagerin ja hänen elämänsä. Hänestä lankee sitte varjo sekä
sinun että perheesi päälle.
RAUNIO. Mutta viime aikoina en ole kuullut hänestä mitäkään erityistä.
Päinvastoin. Onko hänen elämänsä sitte käynyt vieläkin hurjemmaksi kuin
se ennen oli?
SOLA. On kyllä. Vaikka olisihan, luullakseni, jo hänen entinenkin
maineensa riittävä teidän mainettanne tartuttamaan. Ja tietystikään ei
hänestä sinulle nyt mitään suoraan puhuta, hän kun on niin hyvä ystävä
perheessäsi.
RAUNIO. Minä en häntä ystävänäni pidä.
SOLA. Mutta tyttäresi ja rouvasi. Ja se on sitä pahempi.
RAUNIO. Vaan enhän toki voi häntä pellollekaan ajaa.
SOLA. Voisit. Hyvinkin. Ell'ette olisi hänelle pienessä kiitollisuuden
velassa.
RAUNIO. Mitä tarkoitat?
SOLA. Hänenhän se on lahjoittama, tuo kruunu?
RAUNIO. Niin. No?
SOLA. Ja se on lahja sinun tyttärellesi, vai? — Hänen morsiamellensa,
tulevalle puolisollensa? (Raunio ei vastaa mitään, vaan vaipuu
mietteisin, tuijottaen Solaan). Mutta miksi ei hän lahjoittanut hänelle
kultakelloa tahi rannerengasta tahi rintasolkea, niinkuin morsiamelleen
tavataan lahjoittaa?
RAUNIO. Siksi, että Ella ei ole hänen morsiamensa ja tuleva puolisonsa.
SOLA. Mutta kellekäs ja mistä hyvästä hän sen sitte...?
RAUNIO. Sinua kummastuttaa, että minä sallin...
ROLA. Niin juuri. Minua kummastuttaa, miksi se sitte sinun salisi
katossa riippuukaan.
RAUNIO. Siksi... siksi, että... lahjaa ei sovi niin vain pihalle
heittää.
SOLA. Tietysti. Ja taaskin tuon saman kiitollisuuden velan tähden.
RAUNIO (Hämmästyen). Mitä? Mitä tarkoitat?
SOLA. Älä hämmästy, veli Yrjö! Minä puhun kanssasi vanhana, hyvänä
ystävänäsi. Minä näen kyllä, että tahdot salata minulta paljonkin.
Mutta ihmisten silmiltä välistä ei voi kuitenkaan kaikkia salata.
RAUNIO. Omia tekojani en ole sinulta koskaan salannut, se sinun pitäisi
tietämän.
SOLA. Vai niin! Sinun rouvasi siis lainasi Lagerilta ne rahat,
jotka...?
RAUNIO. Mistä tiedät, että ne olivat Lagerilta?
SOLA. En minä tiedä, minä arvaan. Ja senkö kiitollisuuden velan tähden
siis sinun myöskin täytyy yöt päivät otsasi hiessä työskennellä
hankkiaksesi rahoja vaimosi ja tyttäresi loosheja varten, joissa toinen
sinun sijallasi istuu?
RAUNIO (Hypähtäen vihaisesti paikaltaan). Antti! Senkö tähden sinä olet
tänään luokseni tullut?
SOLA (Nousee myös ylös). Juuri sen tähden, Yrjö. Sinä olet tullut
sokeaksi ja sinua kunnioittavana ystävänäsi on minun velvollisuuteni
avata sinun silmäsi näkemään sitä vaaraa, joka uhkaa tahrata sekä
nimesi että maineesi!
RAUNIO. Se on turha vaiva! Minä en ole sokea. Minä näen itse kaikki
varsin hyvin.
SOLA. Ja sittenkin siedät sitä? Vai olet sinä sellainen riepu!
RAUNIO. Antti! Silloin, kun vekselimme oli lunastettava, olin päättänyt
tehdä lopun kaikesta.
SOLA. No? Mutta et tehnyt sittenkään?
RAUNIO. Minulla ei ollut enää, keltä saada lainaksi. Sinäkin
kieltäydyit kanssani vekseliä uudistamasta.
SOLA. Niin toivottomina et minulle silloin asioitasi esittänyt.
RAUNIO. Sillä olin jo liiaksi hyvyyttäsi koetellut. Ja silloin päätin
minä uhrata kaikki, — lapseni, vaimoni ja oman aineellisen olemiseni,
uhrata kunniani ja nimeni häpeälle, päätin luovuttaa koko tämän
valheellisen loiston ihmisten tallattavaksi rähisevillä
vasaramarkkinoilla.
SOLA. Vaan silloin ilmestyi pelastaja?
RAUNIO. Minä en hänen apuansa pyytänyt.
SOLA. Mutta vaimosi pyysi?
RAUNIO. He ovat lapsuuden tuttavia, niinkuin tiedät.
SOLA. Eikä muuta? Ja sinä sallit hänen pyytää?
RAUNIO. Hän teki sen vastoin minun tahtoani.
SOLA. Ja toinen antoi? Ja sinä sallit vaimosi ottaa vastaan häneltä
rahaa? Sinä sen sallit sittenkin?
RAUNIO. Kysyt ehkä vielä, miksi sen sallin?
SOLA. Sitä en tarvitse kysyä. Sen arvaan kysymättäkin.
RAUNIO. Mutta minä kysyn sinulta, miksi luulet, että minä sen sallin,
kun asia jo oli tehty minun tietämättäni?
SOLA. Sen teit taaskin vain — ihmisten tähden.
RAUNIO. Sinun tähtesi, sinun nimesi tähden ainoastaan sen sallin, jos
tietää tahdot.
SOLA. Ei! Se tepponen ei tepsi. Ja senkö tähden nyt vain katselisit
jalomielisen ystävän rauhallisesta korkeudesta, kuinka tuo sama
pelastaja tyttäresi muka tulevana miehenä kruunuja salisi kattoon
ripustaa ja loosheissa sinun sijallasi istuu. Kenenkäs tähden sinä sitä
sallit, hä?
RAUNIO. Millä oikeudella uskallat sinä siten tahrata vaimoni ja minun
kunniaani aviopuolisoina? Millä? Vastaa!
SOLA. Ystävän oikeudella yksistään, jos enää tahdot minua ystävänäsi
pitää.
RAUNIO. Se on liika vähän, ell'et voi selviä todisteita näyttää?
SOLA. Vai on Lagerinkin maine sinulle liika vähän?
RAUNIO. On. Vaimoni maineen rinnalla.
SOLA. Ja ystäväsi kunniasanankin rinnalla?
RAUNIO. Siksi kunnes itse tulen asiasta vakuutetuksi.
SOLA. Siinä tapauksessa sinä et saa minua enää ystäväksesi nimittää. Ja
ennenkuin sinun nimesi on jälleen puhdas häväistyn aviomiehen
maineesta, en minäkään sinua ystäväkseni sano. Hyvästi!
(Sola menee, pukee eteisessä nopeasti palttoon päällensä
ja paiskaa mennessään ulko-oven kiinni. Raunio jää seisomaan
paikoilleen, kunnes Solan askeleita rappusilta ei enää kuulu.
Sitte kääntyy hän ja tuijottaa kauan eteisen oveen, josta
vähän ajan kuluttua Ella tulee sisään. Samassa tulee rouva
Rauniokin oikealta).
ROUVA RAUNIO. Mutta Georges! Mikä ihmeen kiivas keskustelu teillä
täällä oli? Huutonne kuului aina makuusuojaan asti.
ELLA (Tullen hattu päässä saliin). Varmaankin oli se lehtori Solan
kanssa? Hän tuli vastaani rappusilla, synkkänä kuin ukkospilvi, ei
kuullut eikä nähnyt mitään. En koskaan ole nähnyt häntä niin kauhean
näköisenä.
ROUVA RAUNIO. Ja mikä sinun on, Georges? Seisot siinä, kuin maahan
kaivettuna.
RAUNIO. Ei mitään, ei mitään! Jätä minut rauhaan, jätä minut rauhaan!
ELLA (huomattuaan kruunun). Ai, ja minä, kun en ollut huomata koko
kruunua! Mutta kuinka ihmeen kaunis se on, niin ihmeen kaunis!
ROUVA RAUNIO. Eikö totta, Ella? Nyt vasta meidän salimme tuntuu
viehättävältä ja kodikkaalta!
(Raunio katsahtaa rouvaansa pitkään ja kävelee vähä väliä
huoneeseensa ja takaisin saliin, kuunnellen puhelua).
ELLA. Niin, mamma. Ja kuinka komealta se on näyttävä, kun se sytytetään
tanssijaisiksi minun syntymäpäivänäni!
ROUVA RAUNIO. Todellakin, silloin saamme samalla uudistaa sekä
flyygelimme että kruunumme (hykertää kämmeniänsä).
ELLA. Ja minä saan vielä lisäksi uudistaa uuden peau de nymphe
leninkini.
ROUVA RAUNIO. No, kävitkö neiti Kruskopfin luona?
ELLA. Kävin. Maanantaiksi hän lupasi sen valmiiksi. Ja kuinka kaunis se
tulee olemaan. Hän oli juuri saanut Parisista viimeiset journaalit.
Kaula tulee olemaan decollete, kaulus à la Marie Stuart ja olka-puffit.
Ruusugaasin garnityyriä varten lupasi hän ostaa. Ja hame tulee olemaan
hyvin sileä ja suppea, niinkuin nyt käytetään.
ROUVA RAUNIO. Sinähän tulet olemaan kuin konfekti, kun vielä saat kukat
hiuksiisi ja rintaasi.
ELLA. Kukkia minä myöskin kävin parissa paikassa katsomassa, mutta en
vielä päättänyt mitään.
ROUVA RAUNIO. Nehän kyllä ehdit sittenkin ostaa, kun leninkisi on
valmis.
ELLA. Kyllä. Mutta olisin minä käynyt vielä useammassakin puodissa
katsomassa, vaan minä tapasin Fabianinkadun kulmassa kamreeri Lagerin.
(Kuiskaten rouva Rauniolle). Hän tulee ehkä tänä iltana meille, jos
joutaa, sanoi hän. (Raunio seisattuu kotvaksi ikäänkuin kuuntelemaan ja
lähtee sitte taas kävelemään). Me kävelimme kaksi kertaa esplanaadia
pitkin päästä päähän.
ROUVA RAUNIO. No, mitä hauskaa hänellä oli kerrottavaa?
ELLA. Et sinä tiedä, kuinka ystävällinen, kuinka kohtelias hän on! Ja
mitä komplimentteja hän minulle sanoi. Muun muassa sanoi hän, että minä
epäilemättä olen Helsingin kauniin neiti. Tietysti...
ROUVA RAUNIO. Mikä imartelija hän on!
ELLA. Tietysti, mamma, en minä sitä usko.
ROUVA RAUNIO. Tietysti se on aivan liioiteltua: sievä sinä kyllä olet
hyvinkin, mutta kauniiksi ei sinua kuitenkaan voi sanoa. Toista olin
minä nuoruudessani!
ELLA. Mutta olethan sinä, mamma, itse sanonut, että minä olen aivan
sinun kuvasi.
(Raunio silloin tällöin seisattuu ja kuuntelee,
katsoen karsaasti naisiin).
ROUVA RAUNIO. Kyllä, kyllä, mutta sittenkin olet vielä kappaleen matkaa
minusta jälellä. Ja tahtoisinpa nähdä miltä sinä näytät, kun sinä olet
minun ikääni tullut. Eipä suinkaan sinusta silloin sanottaisi samaa,
kuin minusta nyt, että minä pikemmin näytän vanhemmalta sisareltasi
kuin äidiltäsi.
ELLA (huulet nyrpällään). Enpä minä silloin tahtoisikaan näyttää sinun
vanhemmalta sisareltasi, en ollenkaan!
ROUVA RAUNIO. Mutta Ella! Kuinka voit sinä olla niin...?! Minähän
tarkoitan, että jos sinä silloin olet samassa asemassa kuin minä nyt,
että olet äiti ja sinulla on sellainen tytär kuin nyt itse olet.
ELLA. Kukas sen sinulle sanoi? Sanoiko hän niin, että sinä näytät minun
vanhemmalta sisareltani?
ROUVA RAUNIO. Se on sama, kuka sen sanoi. Sitä paitsi: tiedän minä sen
sanomattakin.
ELLA. Mutta tiedätkö, mamma, mitä hän minulle vielä sanoi? Hän puhui
niin paljon, niin paljon, ja semmoista, jota kaikkia minä en oikein
hyvin ymmärtänytkään. Ja lopuksi sanoi hän, että nythän minä olen
melkein jo kosinutkin teitä, neiti Ella.
ROUVA RAUNIO. Mitä sanot! Onko se mahdollista? Oikeinko totta?
ELLA. Ihan totta se on. Niin hän sanoi. Omin korvin minä sen kuulin.
RAUNIO (seisattuu rouva Raunion ja Ellan väliin ja katsoo tyttäreensä
vakavasti). Mutta sanopas minulle, Ella: kuulivatko sen jonkun
toisenkin korvat?
ELLA. Mitä tarkoitat, pappa? Miksi kysyt minulta sitä noinikään?
RAUNIO. Varmuuden vuoksi. Ja tietysti et sinä usko sitäkään, vai?
ROUVA RAUNIO. Tietysti, Georges, tulee hän pyytämään meidän
suostumustamme siihen, jos hän todellakin...
ELLA. Tietysti, pappa, hän sen tekee.
RAUNIO. Jos hän tulee siihen minun suostumustani pyytämään, niin ajan
minä hänet samaa tietä pihalle, jota hän on tullutkin.
ROUVA RAUNIO ja ELLA. Georges, Georges! (yht'aikaa) pappa, pappa!
RAUNIO. Niin juuri! Minun sanani pysyy.
(Ella rupee itkemään).
ROUVA RAUNIO. Mutta mikä sinun on, Georges? Ja näin yht'äkkiä?
Varmaankin lehtori Sola...? Mutta sinähän unhotat, missä kiitollisuuden
velassa me olemme...
RAUNIO. Juuri sen velan tahdon minä aluksi sillä lailla suorittaa.
ROUVA RAUNIO. Ihanhan sinä olet mieletön taaskin, Georges. Taaskin
tuo... tuo inhottava lehtori Sola...
RAUNIO. Vaiti! Ei sanaakaan Solasta!... Toinen se on, joka minun
kotirauhani, sielunrauhani häiritsijä on!... Hyvästi! Tästä pitää
kerrankin tulla loppu!
(Menee eteiseen ja pukeutuu ulos lähteäkseen).
ROUVA RAUNIO. Herra Jumala! Georges! Jumalan tähden, minne sinä menet,
minne sinä menet, sanohan edes?
RAUNIO (Valmiina lähtemään, naurahtaen). Ole huoleti!... Kamreeri
Lagerin luo minä en mene.
(Lähtee).
ELLA (Itkien). Mamma, mamma, mitä teemme nyt?
ROUVA RAUNIO. Rauhoitu, Ella! Älä itke! Pappa on käynyt niin
ärtyisäksi monien töittensä tähden, mutta kyllä hän leppyy jälleen.
ELLA. Ei, ei hän lepy. Minä en ole häntä koskaan nähnyt näin
vimmastuneena.
ROUVA RAUNIO. Minulla on kyllä keinoni, joilla saan hänet leppymään ja
— suostumaan kaikkeen.
ELLA. Se on varmaan hän, se on lehtori Sola, joka on papan semmoiseksi
tehnyt.
ROUVA RAUNIO. Hän eikä kukaan muu.
ELLA. Mutta mitä syytä hänellä siihen on? Olisiko hän kade ja...?
ROUVA RAUNIO. Kade ja kostonhimoinen. Kade sentähden, ett'et sinä
hänestä välitä. Ja kostaa tahtoo hän minullekin, siitä ett'en minäkään
voi häntä kärsiä.
ELLA. Tietysti. Vaan minne luulet, mamma, että pappa nyt meni?
ROUVA RAUNIO. Solan luo juuri, siitä olen ihan varma.
(* ELLA. Mutta olihan hän vast'ikään täällä.
ROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta juuri sentähden, sillä he kiivastuivat ja
erosivat varmaan vihamiehinä. Ja papallahan on sellainen luonto, että
hän suuttuu pian ja katuu kohta, kun huomaa olevansa väärässä. Ja
silloin pitää hänen saada heti sopia, muutoin on hän pahoilla mielin
koko ajan. *)
ELLA. Mutta tiedätkö mitä, mamma? Minä pahoin pelkään, että pappa ehkä
kieltää nyt viettämästä minun syntymäpäiväänikin.
ROUVA RAUNIO. Sitä hän ei voi tehdä. Se nyt on aivan mahdotonta,
kerrassaankin.
ELLA. Mutta miks'ei, jos hän on niin suuttunut kamreeriin?
ROUVA RAUNIO. Sinä unhotat, Ella, että minullakin on jotakin siihen
asiaan sanomista. Ja sitä paitse on se, niinkuin sanoin, kerrassaan
aivan mahdotonta.
ELLA. Kuinka niin, mamma? Minkä tähden?
ROUVA RAUNIO. No, jo sen tähden, että me joka vuosi olemme viettäneet
sinun syntymäpäivääsi tanssijaisilla. Ja miltä se näyttäisi, ell'emme
nytkin niin tekisi? Mitä ihmiset siitä sanoisivat? Ihmisten tähden jo
täytyy papan siihen suostua, muutoin tulevat kaikki tuttavamme jo
kutsumattakin sinua onnittelemaan.
(* ELLA. Ja minä kun olen jo pyytänyt kamreerin silloin meille.
ROUVA RAUNIO. Paitsi hänelle, olen minäkin jo monille muillekin
ilmoittanut, että meillä sinä iltana tanssitaan, niinkuin tavallisesti.
Siis jo senkin tähden ei pappa voi tehdä mitään sitä vastaan.
ELLA. Mutta jos pappa ei sittenkään tahdo kutsua kamreeria?
ROUVA RAUNIO. Mitä sinä nyt lörpöttelet, Ella?! Johan me olemme
kamreerin kutsuneet. Siis jo senkin tähden täytyy papankin hänet
kutsua, muita syitä mainitsematta. *)
ELLA. Mutta täytyy kai meidän kutsua lehtori Solakin silloin meille.
ROUVA RAUNIO. Sitä emme suinkaan tee, Jumala nähköön.
(* ELLA. Hän ehkä pilaisi koko tanssijaisemme kömpelöllä käytöksellään.
ROUVA RAUNIO. Niin, ja Jumala tiesi, mitä kaikkea hän vielä voisi
tehdä. Joisi päihinsä ja kaataisi kumoon sekä pöydät että ihmiset
karhuntanssillaan.
ELLA. Mutta eikös hän kuulu raittiusseuraan, mamma? Ja sitäpaitse
luulen, ett'ei hän tanssi ollenkaan.
ROUVA RAUNIO. Niinkö todellakin luulet? Kyllä hän sekä juo että muuta
tekee, kun vain tilaisuutta löytyy. Ja mitä noista kaikista seuroista,
ell'ei ihmisellä itsellään tarpeeksi karaktääriä ole. *)
ELLA. Siinä tapauksessa sitte emme kutsu neiti Moilastakaan, vai
kuinka?
ROUVA RAUNIO. Enpä tiedä. No, voimmehan hänet yhtä kaikki kutsua,
vaikka ei hän kuitenkaan tule.
ELLA. Miksi luulet, ett'ei hän tulisi?
ROUVA RAUNIO. No, sentähden, ett'ei Sola ole kutsuttu. Yleisestihän jo
puhutaan, että he ovat kihloissa.
(* ELLA. Uskotko sitä todellakin, mamma?
ROUVA RAUNIO. Miksi en sitä uskoisi. Ja tietystikään ei neiti Moilanen
silloin tule ilman sulhastansa. *)
ELLA. Mutta jos hän tulee, mamma?
ROUVA RAUNIO. No, entä sitte? Ainakin on hänellä enemmän elämän tapoja,
kuin hänen lehtorillaan.
ELLA. Mutta varmaankaan ei hänellä ole vaaleata baalileninkiä? Ja miltä
se näyttäisi, kun hän yksinkertaisessa villapuvussaan ja sileäksi
kammattuine hiuksineen olisi meidän joukossamme? Sehän olisi liiaksi
silmiinpistävä. Fi! Ca serait tout-à-fait mauvais genre!
ROUVA RAUNIO. Kutsua täytyy meidän hänet kuitenkin. Ja tietysti on
hänellä niin paljon älyä, ett'ei hän tule, ell'ei hänellä ole sopivata
pukua. Hän on kuitenkin kelpo tyttö, vaikka mielipiteiltään — kuinka
sitä sanoisin — liian vanhanaikuinen.
ELLA. Eli liian uudenaikainen. Molemmat mielipiteethän menevät
liiallisuuksiin. Les extremes se touchent.
(Eteisen kello helähtää. Ella säpsähtää ja hyppää
iloisesti trymoon eteen otsakiharoitaan korjaamaan).
ELLA (Peilin edessä puolikovaan). Se on hän, — kamreeri... Hän lupasi
tulla tänään.
(* ROUVA RAUNIO (Juoksee myöskin peilin luo ja laittelee myöskin
hiuksiaan seisoen Ellan takana). Mutta kuinka tulisi hän tähän aikaan?
Sanoiko hän varmaan? *) (Palvelusneitsyt juoksee oikealta salin läpi
eteisen ovea aukaisemaan). (* Ella mene jo, että minäkin saan nähdä...
(Ella juoksee oikealle olevan oven luo, Rouva Raunio pyörähtää ja
istuutuu lähellä olevaan nojatuoliin. *) Neitsyt aukaisee oven, joka ei
ole lukossa, ja neiti Moilanen astuu eteiseen).
NEITI MOILANEN (Eteisessä). Vai ei ovi ollutkaan lukossa?
ROUVA RAUNIO. Aa, neiti Moilanen! Quand on parle du soleil, on en voit
le rayon!
ELLA (Ensin hiukan pahastuneena). Sanosit, mamma, edes: Quand on parle
du loup, on en voit la queue, niin sopisi se paremmin neiti Moilaselle.
(Palvelusneitsyt menee takaisin oikealle).
NEITI MOILANEN (Sisääntultuaan ja tervehtien). Suokaa anteeksi, mutta
minä olen jo niin unhottanut huonon Ranskan kielen taitoni, ett'en
ymmärrä enää kaikkia sukkeluuksia.
(Istuutuu väsyneenä tuolille oven suuhun).
ROUVA RAUNIO. Olkaa huoleti, neiti, ranskaksi ei voi puhua pahaa
kenestäkään.
ELLA (Neiti Moilaselle). Tiedättekö, minä olin kokonaan unhottanut,
että meidän piti soittaa tänään. Ja sitä paitse olen minä niin hirveän
väsynyt juoksuistani kaupungilla, ett'en minä millään muotoa jaksa
ottaa musiikkituntiani. Suokaa sen tähden anteeksi, että minun täytyi
teitä turhaan vaivata.
NEITI MOILANEN (Katkerasti naurahtaen). Täytyy kai se suoda. Mutta
kyllä minä olisin ollut teille hyvin kiitollinen, jos olisitte
laittanut minulle tiedon siitä edeltäpäin. Minullakin on niin hirveän
paljon juoksuja, eikä ainoastaan tänään, vaan joka päivä.
ELLA (Hiukan närkästyen). Mutta mistä minä voin sen edeltäpäin tietää,
että minä näin väsyisin?! (Syrjään). Onpas hän oikein tuhma!
ROUVA RAUNIO. Tietysti, neiti Moilanen, luetaan tämä tunti mukaan. —
Vai on teilläkin niin paljon juoksuja? No, kyllä sen arvaa, mitä
juoksuja teillä tätä nykyä on.
NEITI MOILANEN. Musiikkituntini vain, ei muuta mitään.
ELLA (Viekkaasti halaten neiti Moilasta). Niin, niin, te ette vain
tahdo ilmaista salaisuuttanne, vaikka sen jo koko kaupunki tietää.
NEITI MOILANEN. Mutta eikös se ole niin, neiti Ella, että usein
tietävät muut ihmiset paljoa enemmän, kuin me itse voimme aavistaakaan.
ROUVA RAUNIO. A propos, neiti, voitteko neuvoa meille jonkun hyvän
tanssien soittajan Ellan syntymäpäiväksi, tulevana tiistaina? Meillä
olikin juuri tanssijaisista puhe, kun te tulitte.
ELLA. Mamma, kyllä minun täytyy mennä hiukan levähtämään; minä olen
niin kovin väsyksissäni, ett'en jaksa enää olla jalkeillakaan.
ROUVA RAUNIO. Mene, kultaseni, ja pane makuusuojan ovi kiinni, ett'emme
häiritse sinua puheillamme.
ELLA. Hyvästi, neiti Moilanen! Siis jälleen sunnuntaina, kello yksi.
NEITI MOILANEN. Hyvä on. Hyvästi, neiti Ella. Minä lähden myöskin
kohta.
(Ella menee oikealle).
ROUVA RAUNIO. Älkää kiiruhtako niin! Istukaahan toki ja jutelkaa vähä
minunkin kanssani!
NEITI MOILANEN. Kiitos. Te tarvitsette siis tanssien soittajaa? Eikös
se ollut hyvä, joka teillä viime kerralla soitteli?
ROUVA RAUNIO. Ei. Ei hän soittanut ollenkaan hyvin. Hän soitti niin
rumia tanssikappaleita ja sitte ei hänen tahtinsakaan ollut aivan
moitteeton.
NEITI MOILANEN. Mutta konttoristi Ellenbogen? Häntähän hyvin usein
käytetään tanssijaisissa soittamassa...
ROUVA RAUNIO. No, soittaako hän hyvin?
NEITI MOILANEN. Kyllä häneen kaikki ovat olleet tyytyväisiä, mutta...
ROUVA RAUNIO. Mutta mitä? Onko hänellä mitä pahoja tapoja, vai?
NEITI MOILANEN. Ei, tiettävästi, mutta hänen sanotaan olevan hyvin
kallis.
ROUVA RAUNIO. Se ei tee mitään. Niin kallis ei hän saata olla, ett'emme
me jaksaisi sitä maksaa. Pääasia on vain, että hän soittaa hyvin.
NEITI MOILANEN. Toivottavasti tulette tekin olemaan häneen tyytyväiset.
ROUVA RAUNIO. No, hyvä. Mutta etteköhän te, neiti, tahtoisi olla niin
hyvä, että toimittaisitte hänet meille tiistai-illaksi. Me olisimme
teille tuhansin kerroin kiitolliset. Tietysti olette te itsekin niin
hyvä ja tulette silloin meille tanssimaan.
NEITI MOILANEN. Kiitoksia paljo kutsuista. Mielelläni täytän minä
teidän pyyntönne, mutta ensiksikin minä en voi luvata varmaan, että
herra Ellenbogen silloin joutaa tulemaan, että... että hän on vapaa
sinä iltana.
ROUVA RAUNIO. No, senhän me saamme teiltä kuulla sunnuntaina, kun
tulette Ellalle tuntia antamaan. Siksi kai ehditte asiasta kuulustella,
vai?
NEITI MOILANEN. Kyllä, toivon sen, mutta... mutta toiseksi tahtoisin
sitä ennen tietää, mitä asessori siihen sanoo, se on, eikö hänellä ole
mitään sitä vastaan, että herra Ellenbogen...
ROUVA RAUNIO. Mutta, neiti Moilanen, minua kummastuttaa, kuinka te
voitte semmoista edes ajatella, saatikka siitä minulle puhua...
NEITI MOILANEN. Ei, ei, arvoisa rouva; ymmärtäkäähän minua toki oikein.
Minä tarkoitan, että tunteekohan asessori herra Ellenbogenin...
ROUVA RAUNIO. Vaatimukset? Niin. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä te
tarkoitatte. Mutta jos minä kerran niin tahdon, niin ei minun
miehellänikään voi olla mitään sitä vastaan, sen te tiedätte myöskin
varsin hyvin. Herra Ellenbogenin vaatimuksista sitä paitse on
naurettava edes mainitakaan.
(Hän on näiden sanojensa aikana noussut ylös paikaltaan).
NEITI MOILANEN (Nousee myös ylös). Kuinka tahdotte, rouva. Siitä minä
kyllä mielelläni tiedustelen; enkä minä tahtonut teitä millään lailla
pahoittaa sillä, että minä otin puheeksi tuon rahallisen puolen asiata.
Päinvastoin.
(Aikoo lähteä).
ROUVA RAUNIO. No, joko te lähdette? Hyvästi, neiti Moilanen. Kiitän
teitä jo edeltäkäsin vaivastanne.
NEITI MOILANEN (Pukeutuessaan eteisessä). Ei kestä. Kyllä minä kysyn
herra Ellenbogenilta, olkaa varma siitä.
ROUVA RAUNIO. Kuinka hirveän kuuma täällä on! Hyvästi, neiti Moilanen!
(Neiti Moilanen menee. Rouva Raunio puhuu hänelle portaille). Täytyy
jättää tambuurin ovi vähäksi aikaa auki, jotta tulisi raittiimpaa ilmaa
huoneisiin, kun ei meillä akkunuksia ole. Eikö totta, kuinka tuhmasti
ennen aikaan rakennettiin, kun ei akkunuksia tehty, joita edes voisi
talvisaikaan avata?! Hyvästi!
(Jättää eteisen ulko-oven auki ja palaa saliin; yksin
ja järjestellen sohvapöydällä olevia kirjoja).
Hän alkaa käydä liian röyhkeäksi, tuo neiti Moilanen. Mutta siitä pitää
tehdä loppu. Tulevan kuun alusta minä hankin Ellalle uuden
musiikinopettajattaren.
(Hän menee trymoon eteen, katselee peiliin ja laittelekse,
ottaa sitte taskustaan pienen pyöreän peilin ja pienen kamman,
kääntyy puoleksi selin trymoosen päin, katselee pieneen peiliin
niin, että näkee trymoossa selkänsä kuvastavan ja kampaa sekä
niska- että otsakiharoitansa, hyräillen ja kokettimaisesti
itsekseen hymyillen. Hänen sitä tehdessään, ilmestyy eteisen
avonaiselle ovelle kamreeri Lager, korkea hattu päässä. Rouva
Raunio ei häntä aluksi huomaa, mutta yht'äkkiä, pientä peiliä
käännellessään, näkee hän siinä Lagerin kuvan, säikähtyy,
huudahtaa heikosti ja vaipuu istumaan trymoon lähellä olevalle
tuolille).
LAGER (Juoksee saliin, kiertää kätensä rouva Raunion vyötäisten ympäri
ja suutelee häntä). Herran tähden! Mikä teidän on?
ROUVA RAUNIO. Ei mikään, ei mikään!... Ovi kiinni!... Ja riisukaa
palttoonne!...
LAGER (Heittää palttoonsa ja hattunsa eteiseen, vetää ulko-oven kiinni
ja palaa jälleen saliin). Mutta mikä teidän on? Puhukaahan!
Pelästyittekö minua?
ROUVA RAUNIO. Pelästyin. En... en teitä,... vaan teidän kuvaanne...
peilissä...
LAGER. Pyydän sydämmestäni anteeksi varomattomuuteni!
ROUVA RAUNIO. Ei se ollut teidän, vaan minun varomattomuuteni. Mutta
se, minkä teitte, oli varomattomasti. Ovihan oli auki.
LAGER. Olkaa huoleti. Sitä ei kukaan nähnyt.
ROUVA RAUNIO. Oletteko varma siitä?
LAGER. Kun tulin, ei portailla ollut ketään.
ROUVA RAUNIO. Kiittäkää Jumalaa siitä! (Menee istumaan sohvaan. Lager
istuutuu nojatuoliin aivan lähelle häntä). Toiste ette saa sitä tehdä,
muistakaa se!
LAGER. Ilman teidän luvattanne, tietysti.
ROUVA RAUNIO. Vaiti! Ei sanaakaan enää siihen suuntaan! Seinätkin ovat
tätä nykyä salapoliiseja.
(Alkaa hämärtää. Sali käy vähitellen yhä pimeämmäksi).
LAGER. Ettekö siis minua odottanutkaan?
ROUVA RAUNIO. En vielä. Ella sanoi teidän tulevan vasta iltasella.
LAGER. Siis ette myöskään saanut kirjettä, jonka lamppupuodin miehen
mukana laitoin?
ROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta Ella tuli sen perästä kotia.
LAGER. Ja on nyt kotona?
ROUVA RAUNIO. On.
LAGER. Vaikka pyysin saada tavata teitä kahden kesken. Kutsukaa hänet
sitte tänne!
ROUVA RAUNIO. Hän nukkuu varmaan. Hän meni levähtämään.
LAGER. Mutta miehenne on poissa, sen näin.
ROUVA RAUNIO. Tietysti, koska nyt kuitenkin sallin teidän olla täällä.
LAGER. No?
ROUVA RAUNIO. Hän epäilee. Sola kävi täällä. He puhelivat jostakin
hyvin kiivaasti, suuttuivat ja erosivat. Ella tuli ja kertoi papalleen,
että te olitte häntä muka kosineet. Georges vihastui siitä kovin ja
lähti ulos, — varmaankin Solan luo. Jotakin on tekeillä. Pitää olla
varoillaan.
LAGER. Joutavia pelkäätte. Mitä voisi hän tehdä?
ROUVA RAUNIO. Jumala tiesi! Mutta nyt vain teidän ei olisi pitänyt
tulla tänne.
LAGER. Nyt juuri täytyi minun tulla teille.
ROUVA RAUNIO. Kuinka niin?
LAGER. Matkustan kohta vähäksi aikaa pois.
ROUVA RAUNIO. Ja minne? Näin yht'äkkiä.
LAGER. En tiedä vielä itsekään.
ROUVA RAUNIO. Kuinka se on mahdollista?
LAGER. Niin on. Ehkä lähden sinne, jonne lähetetään.
ROUVA RAUNIO. Te olette häjy. Siis virka-asioiden tähden, vai?
LAGER. Niin juuri, — virka-asioiden tähden. Ja sen vuoksi tulin nyt
teille jäähyväisille.
(Eteisen ulko-ovi narahtaa hiukan).
ROUVA RAUNIO (Hypähtää ylös istualtaan). Sht! Kuulitteko? Oli aivan
kuin joku olisi ovea au'aissut.
(Kuuntelee).
LAGER (Rauhallisesti). En, en kuullut. Omatuntonne on vielä liian
herkkä.
ROUVA RAUNIO (Istuutuu taas). Mitä te puhutte?! — Vai te siis
lähdette? Ettekö tule Ellan syntymäpäivillekään?
LAGER. En voi. Lähden jo sitä ennen.
ROUVA RAUNIO. Tyttö parka! Hänellä ei tule silloin olemaan paljon iloa.
LAGER. Laskette leikkiä!
ROUVA RAUNIO. En. Todellakin; hän rakastaa teitä kovin.
LAGER. Enemmän kuin te?
ROUVA RAUNIO. Hävytön! Te olette hänen ensimäinen, todellinen
rakkautensa.
LAGER. Oi, se haihtuu kyllä pian naurettavana harhakuvana. Ikuinen
rakkaus on jo kauan sitte kukistettu epäjumala, johon ei kukaan enää
usko. Ja minua varsinkaan ei kukaan voi kauan rakastaa.
ROUVA RAUNIO. Olettepa te tänään sentimenttaali. Sen kai hämärä tekee.
Sytyttäkää sitte lamppu!
LAGER. Ei, ei, ei, jos suvaitsette. Vai olen sentimenttaali?
Todellakin? Mutta tiedättekö miksi?
ROUVA RAUNIO. No?
LAGER (Vetää tuolinsa aivan lähelle rouva Rauniota). Siksi, — siksi,
että minun nyt täytyi tulla teidän luo jäähyväisille.
ROUVA RAUNIO. Loruja! Te ette tullut minun, vaan Ellan tähden.
LAGER. Mutta teidän luoksenne.
ROUVA RAUNIO. Ette siis häntä rakastakaan?
LAGER. Kaikesta sydämmestäni rakastan hänessä teidän kuvaanne, mutta...
ROUVA RAUNIO. Imartelija! Mutta...?
LAGER. ... mutta minä olen vielä liian rehellinen pettääkseni viatonta
sydäntä.
ROUVA RAUNIO. Vaan ette liian rehellinen pettääksenne minun miestäni?
LAGER. Oi, nuo liian rehelliset miehet ovat ikäänkuin varten vasten
luodut petettäviksi. Eikö niin? Sehän on teidän oma ajatuksenne, vai?
(Taaskin narahtaa eteisen ulko-ovi).
ROUVA RAUNIO (Hypähtää jälleen pelästyneenä istualtaan). Kuulitteko?
Taas.
LAGER (Katsahtaa kerran taaksensa). Kyllä. Kuulin. Vaan miksi te
pelkäätte? Onko se mikään rikos, että istutte ja puhelette kanssani?
ROUVA RAUNIO (Istuu jälleen). Ei. Vaan kuitenkin oikein kuulen, kuinka
sydämmeni sykkii. Tahtoisin ainakin kutsua Ellan tänne.
LAOER. Äitinsä turvaksi! Ha-ha! Ja tehän loukkaatte sillä minua,
ett'ette uskalla istua minun seurassani, ikäänkuin minä mikä
pahantekijä olisin.
ROUVA RAUNIO. Pahantekijäkö? Ei, ei...
LAGER. Mutta todellakin! Ehkä olenkin pahantekijä? Mistä sen tietää?
Pahehan käypi aina sukkajalassa, niinkuin sanotaan.
ROUVA RAUNIO. Hyi! Miksi puhutte niin kamalasti?
LAGER. Pelkäättekö te?
ROUVA RAUNIO. Pelkään.
LAGER. No, sitte en uskallakaan puhua teille mitään.
ROUVA RAUNIO. Mitä niin?
LAGER. Tahdoin tunnustaa teille jotakin, — kertoa teille pikku
uutisen, aivan uutukaisen uutisen, jota ei kukaan vielä tiedä.
ROUVA RAUNIO. Kertokaa sitte ja pian!
LAGER. En tohdi, koska te pelkäätte. Ja seinätkinhän ovat tätänykyä
salapoliiseja, — sanoitte te itse.
ROUVA RAUNIO. Jumala! Mitä te tarkoitatte?
LAGER. Saatte kuulla sen kohta; ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna.
ROUVA RAUNIO. Te näytätte niin salaperäisen hirveältä!
LAGER. Kuin rosvo tahi varas, niinkö? Mitäs jos minä todella olisinkin
varas...?
ROUVA RAUNIO. Herran tähden, lopettakaa jo!
LAGER. Ei, ei, kuulkaahan! Älkää joutavia peljätkö! Sanokaahan: jos
minä todellakin olisin varas ja minun pitäisi paeta Amerikkaan, niin
rakastaisitteko minua niin paljon, että lähtisitte minun kanssani?
ROUVA RAUNIO. Lopettakaa, minä rukoilen; lopettakaa jo arvoituksenne.
LAGER (Naurahtaa hiljaa ja kuivasti). Ha-ha-ha-ha! Hyvä on! Minä
lopetan. Rauhoittukaa!
(Äänettömyyttä).
ROUVA RAUNIO. Puhukaa ennemmin jotakin muuta ja selvään, että minä
ymmärrän.
LAGER. Minähän aloin puhua muuta, vaan te itse kielsitte puhumasta
siihen suuntaan.
ROUVA RAUNIO. Te olette niin kummallinen tänään. Oletteko oikein...
oletteko te...?
LAGER. Olenko oikein selvä, tarkoitatte? Kyllä. Tänään en ole vielä
paljoa juonut.
ROUVA RAUNIO. Ei, ei... Olette varmaan pelannut ja paljon hävittänyt?
LAGER. Joutavia! Ei se minua huoleta, vaan se, ett'ette minua kylliksi
rakasta ja että minun täytyy jättää teidät...
ROUVA RAUNIO. Te saatatte minut epätoivoon!...
LAGER. Todellako, — jos lähden? (Lankee polvilleen rouva Raunion eteen
ja suutelee häntä innokkaasti). No, sallikaa minun sitte suudella teitä
viimeisen kerran!
(Eteisen ulko-ovi narahtaa jälleen).
ROUVA RAUNIO. Ylös! Nouskaa ylös! (Hypähtää seisoalleen). Kuulitteko?
Kuulitteko nyt, — kolmannen kerran?! (Huutaa eteiseen päin). Kuka
siellä? Kuka siellä? (Eteisestä ei kuulu mitään vastausta. Lagerille:)
Sytyttäkää lamppu, pian! Tässä on tulitikut.
(Lager on noussut verkalleen ylös. Kun hän raapaisee valkean
ja sytyttää lampun, näkyy eteisen ulko-ovi olevan auki ja
eteisessä seisoo asessori Raunio).
ROUVA RAUNIO. Kas! Sinäkö se olet, Georges? Mistä sinä tulet?
RAUNIO (Salin ovelta). Maan alta kai! Kalma käy myöskin aina
sukkajalassa, eikö niin kamreeri Lager?
(Lager, joka on saanut lampun sytytetyksi, aikoo peittää
sen punaisella varjostimella).
RAUNIO (Astuu saliin sohvapöydän luo). Ei, ei! Älkää peittäkö lamppua!
"Valoa, enemmän valoa!" Tiedättekö, kenen viimeiset sanat ne olivat? Ja
minä tarvitsen myöskin enemmän valoa, nähdäkseni teidät, "kauniit
otukset!" (Katsoo pitkään, vuoron perään vaimoonsa ja Lageriin.
Vaimolleen:) Vai niin, arvoisa rouva? Tepä ette taitanut aavistakaan,
että seinät todellakin ovat tätä nykyä salapoliiseja?!
ROUVA RAUNIO. Jumalan tähden, Georges! Mikä sinun on? Mitä ai'ot tehdä?
RAUNIO. Mitäkö ai'on tehdä?
(Ottaa palttoonsa povitaskusta, johon puettuna hän on saliin
tullut, revolverin, jonka ojentaa keskivälille vaimoaan ja
Lageria).
ROUVA RAUNIO (Kirkaisten). Herra Jumala! Georges! Tuonko nyt kävit
ostamassa?
(Oikealta juoksee sisään Ella, makuusta punaisena ja hiukset
epäjärjestyksessä, ja seisattuu kauhistuneena salin ovelle).
RAUNIO. Juuri tämän. No, kumpi teistä nyt on todella enemmän
pahantekijä? (Ojentaa revolverin Lageria kohtaan). Ehkä te? Puolustakaa
itseänne, jos voitte!
LAGER (Vetäytyy eteiseen päin). Oikeudessa ai'on minä puolustaa
itseäni.
RAUNIO. Minun kädessäni on nyt oikeus. (Kun Lager on ehtinyt eteisen
ovelle) Vai tahdotteko lähteä yhdessä Amerikkaan? Minun vallassani on
kuitenkin lähettää teidät molemmat suoraa tietää — helvettiin!
ELLA (Juoksee ja tarttuu isänsä käteen, jossa revolveri on).
ROUVA RAUNIO (Huudahtaa ja kaatuu pyörtyneenä lattialle).
LAGER (Sieppaa päällysvaatteensa ja pujahtaa ulos).
RAUNIO (Katsoen rouvaansa). Ha-ha-ha-ha! Eipäs nyt, arvoisa rouva, hän
juossut auttamaan.
ELLA (Juoksee äitinsä luo ja lankee polvilleen hänen viereensä).
RAUNIO. Tyttö parka! Tyttö parka! Vai oli tuo sinun ensimäinen,
todellinen rakkautesi! Ja tuo on sinun äitisi!... No, älä itke, Ella!
Nyt meillä on syytä viettää tulevana tiistaina sinun syntymäpäivääsi!
Vaan ensin Solan luo!
(Pistää revolverin palttoonsa povitaskuun ja menee
eteisen kautta ulos, paiskaten ulko-oven kiinni).
Esirippu.