(Sama sali, kuin edellisissäkin näytöksissä, mutta juhlallisesti
valaistuna. Kaikki on järjestetty tanssijaisia varten. Oikealla on
flyygeli sysätty asessorin työhuoneen oven ja oikeanpuolisessa seinässä
olevan oven väliseen nurkkaan. Sohvapöytä on viety pois, mutta sohva
on, vasemmalla, paikoillaan ja tuolit ovat rivitetyt pitkin seiniä.
Eteisessä palaa kattolamppu, naulakko ja tuolit siellä ovat täynnä
päällysvaatteita. Asessorin työhuoneen ovi on auki ja huoneesta näkyy
pelipöytä, jonka ääressä istuu neljä herraa korttia pelaamassa. Pari
herraa seisoo tuolien takana katselemassa muiden peliä. Salissa
tanssitaan franseesia. Ensimäisenä parina, oikealla, tanssii Ella erään
pitkän, mustaverisen ylioppilaan kanssa, joka johtaa tanssia, puhelee
innokkaasti Ellan kanssa, kiertelee vähä väliä viiksiään ja laittelee
pänsneetään. Vasemmalla, näiden vastaparina, tanssii rouva Raunio erään
keski-ikäisen, kaljupäisen herran kanssa, joka näyttää häntä hyvin
naurattavan. Viimeisessä parissa, eteisen oven luona, näkyy neiti
Moilanen, joka kuten muut vanhemmat naiset, on tummaan leninkiin
puettu. Muuten ovat kaikki nuoret naiset puetut vaaleisiin vaatteisiin,
herrat kaikki hännystakkeihin ja valkoisiin kaulahuiveihin. Konttoristi
Ellenbogen [tätä osaa voi myös näytellä nainen, lauseita hiukan
muuttamalla] soittaa flyygeliä. Ovissa seisoo katselijoita, niiden
joukossa asessori Raunio huoneensa ovella).
ROUVA RAUNIO (Tanssin loputtua). Pyydän, että kaikki kavaljeerit
tekevät niin hyvin ja saattavat daaminsa ruokasaliin syömään pientä
illallista à la fourchette. (Rouva Raunio kavaljerineen menee oikealle
ja heitä seuraavat vähitellen muutkin parit. Neiti Moilanen vain
istuutuu sohvaan).
RAUNIO (Kehoitellen vieraita). Ja ne naiset ja herrat, joilla ei paria
ole, tehkööt niin hyvin ja etsikööt itselleen kumppanin! Pyydän
nöyrimmästi, arvoisat vieraat, olkaa niin hyvät, käykää syömään.
(Huomattuaan neiti Moilasen). No, ja te, hyvä morsian! Luuletteko te
elävänne pelkästä rakkaudesta, kun nyt kihloissa olette? Tehkää niin
hyvin, tekin!
NEITI MOILANEN. Kiitoksia, herra asessori! Kyllä minä kerkiän.
RAUNIO. Ette suinkaan nyt enää Solaa odota, vai? Miks'ei hän sitte
tullut?!
NEITI MOILANEN. Se minua todellakin kummastuttaa. Hän niin varmaan
lupasi.
RAUNIO. Sitte on hänelle joku aivan odottamaton este sattunut.
NEITI MOILANEN. En tiedä. En käsitä.
RAUNIO. No, ei olla huolissamme! Ehkä hän vielä syömään tuleekin. Ja
teitä noutamaan ja saattamaan.
NEITI MOILANEN. Sitähän olen vähän vielä toivonut.
RAUNIO. Niin! Toivokaamme! Tulkaa nyt! Mennään me sillä aikaa hiukan
haukkaamaan! Minä tässä muuten unhotin kaikki kohteliaan isännän
velvollisuudetkin.
(Menee oikealle neiti Moilasen kanssa. Raunion työhuoneesta
tulevat samassa ne neljä herraa, jotka ovat pelanneet korttia;
kaksi heistä menee oikealle, kaksi seisattuu saliin väittelemään).
1:NEN HERRA. Minä en ymmärrä, kuinka sinä voit sillä lailla pelata?!
Minullahan oli (taivuttaa sormea joka korttia luetellessaan) ässä,
kuningas, sotamies ja viisi hakkua. Me olisimme huoleti voineet määrätä
pienen slammin.
2:NEN HERRA. Miks'et määrännyt? Ilmoitinhan minä, minkälaiset hertat
minulla oli..
1:NEN HERRA. Miks'et määrännyt?! Miksi?! Tietysti olisi sinun pitänyt
näyttää myöskin, että sinulla oli pataa. Mutta sinä vain "pass, pass,
pass!"
2:NEN HERRA. Sitä en millään lailla voinut, sillä Lindström sanoi jo
kolme pataa ja minun patani olivat sitä paitsi liian huonot: rouva vain
ja kolme pientä.
1:NEN HERRA. Kuningashan sulla taisi olla eikä rouva.
2:NEN HERRA. Eikä ollut! Rouva se oli, muistanhan minä sen.
Ristisotamies minulla vielä oli, eikä muita mitään.
1:NEN HERRA. Huonot sinulla, pyhä veli, oli kortit, mutta huonosti sinä
pelasitkin. Sinun kanssasi pelatessa voi yhtenä iltana hävittää koko
omaisuutensa ja sitte ei auta muu, kuin pistää pillit pussiin ja
luistaa Amerikkaan Rosenbergin, Lagerin ja muiden velikultien seuraan.
2:NEN HERRA. No, no! Mutta uskotko todellakin, että Lagerkin on sinne
mennyt?
1:NEN HERRA. Minnekäs hän olisi mennyt, jos hän tahtoi vankeutta
välttää?
2:NEN HERRA. Kuinkas suuri vailinki hänen hoitamassaan kassassa oli?
1:NEN HERRA. Kukapa sen vielä oikein tietää? Toiset sanovat sen olleen
sata seitsemänkymmentä viisi tuhatta, toiset yli kahden sadan tuhannen.
2:NEN HERRA. Mahdotonta on käsittää, kuinka hän niin lyhyessä ajassa on
voinut hävittää niin paljon.
1:NEN HERRA. Miks'ei?! Uhkapelissä menee pian miljoonakin.
2:NEN HERRA. Mutta eikös hän pari vuotta sitte perinyt satatuhatta
markkaa?
1:NEN HERRA. Hy-hyi! Ne hajosivat jo, ennenkuin hänen taskuunsa
joutuivat, kuin tuhka tuuleen, — entisiin velkoihin.
2:NEN HERRA. Olipa hyvä, ett'ei sillä miehellä ainakaan perhettä ja
lapsia ollut.
1:NEN HERRA. Kukapa sen tietää, vaikka lapsia olisi ollutkin, sillä
kyllä se semmoista elämää vietti.
2:NEN HERRA. Todellako? Sitä en ole kuitenkaan kuullut.
1:NEN HERRA. Mitäpä sinä olisit kaikkia kuullut, kun et moneen vuoteen
ole Helsingissä käynyt?
2:NEN HERRA. Niin. Kylläpä tästä Helsingistä on tullutkin koko
pääkaupunki joka suhteessa! Ei se ole kevytmielisessä elämässäkään enää
huonompi Parisiakaan.
1:NEN HERRA. Missäpä maailmassa sitä ei olisi pahaa, jos on hyvääkin.
2:NEN HERRA. Niinpä se on, niinpä se on!
(Ella ja ylioppilas tulevat oikealta. Molemmilla on
käsissä lautaset, joissa on ruokaa).
ELLA. Mutta, hyvät herrat, ettekö te tahdo syödä pientä voileipää?
Tehkää niin hyvin, käykää ruokasaliin!
1:NEN ja 2:NEN HERRA. Kiitos, kiitos!
(Menevät oikealle. Ella menee ja istuutuu sohvaan. Ylioppilas
seisoo hänen edessään, syöden ja puhellen).
YLIOPPILAS. Joku syy siihen epäilemättä on.
ELLA. Sanoinhan minä, ett'ei ole.
YLIOPPILAS. Muutoin minä en voi sitä ymmärtää. Alussa te olitte niin
iloinen ja hilpeä, ja sitte yht'äkkiä...
ELLA. Mitä niin?
YLIOPPILAS. Te kokonaan muutuitte.
ELLA. Ihminen ei voi aina olla yhtäläinen.
YLIOPPILAS. Se on totta. Mutta sanoisittehan edes suoraan, pahoitinko
minä teitä jollakin. Jos sen tietämättäni olen tehnyt, niin pyydän
sydämmestäni tuhansin kerroin anteeksi! (Polvistuu Ellan eteen).
Näettehän, polvillani pyydän teiltä anteeksi.
ELLA. Nouskaa ylös! Minä en rakasta panettelua. Minä en rakasta, kun
toisia ihmisiä panettelee.
YLIOPPILAS. Hyvänen aika, neiti Raunio! Oliko se siis todellakin
siitä?! Mutta eihän se ole panettelua. Muiden sanojahan minä kerroin,
relata refero, niinkuin Roomalaiset sanoivat.
ELLA. Mutta se ei ole totta, se ei ole totta. Joll'en minä sitä ihan
varmaan tietäisi, en sitä niin varmaan väittäisikään.
YLIOPPILAS. Kuinkas sen asian sitte voisi muutoin selittää, että hän
aivan yht'äkkiä katosi ja lähti Amerikkaan. En minä ainakaan sitä
ymmärrä.
ELLA. Kukas sen on sanonut, että hän niin yht'äkkiä katosi ja seuraako
siitä sitte, että hän on Amerikkaan lähtenyt?
YLIOPPILAS. Mutta, arvoisa neiti, älkää minuun suuttuko: niin ihmiset
kertovat.
ELLA. Vähänkös ihmiset kertovat?! Minä tiedän varmaan, ett'ei niin ole
laita. Keskiviikkona kävi hän meillä ja kertoi mammalle, että hänen
täytyi lähteä vähäksi aikaa matkalle.
YLIOPPILAS. Vai kertoi hän todellakin niin? Varmaan oli hänellä jo
silloin se aikomus mielessä, vaikka hän vasta lauantaista on
kadoksissa.
ELLA. Perjantaina hän jo lähti, sen tiedän myöskin varmaan.
YLIOPPILAS. Kentiesi, kentiesi, sitä vastaan en väitä. Mutta lauantaina
ei hän, kuulemma, ollut enää virastossaan. Ja silloin tulikin vaillinki
ilmi.
ELLA. Sitä en usko. Se on mitä hävyttömintä panettelua!
YLIOPPILAS. Sallikaa minun ottaa teidän lautasenne neiti!
ELLA. Kiitos, kyllä minä vien sen itse.
(Menee oikealle sukkelin askelin ja pahastuneena. Ovessa
syrjäytyy hänen edestään konttoristi Ellenbogen, joka
tulee saliin).
ELLENBOGEN (Katsottuaan ensin pitkään Ellan jälkeen). Ohoh! Mitäs neiti
niin äkäisesti tiehensä tepsutteli?
YLIOPPILAS (Kohottaen hartioitaan). En, Jumal'aut, ymmärrä. Puhuin
hänelle vain siitä, josta kaikki ihmiset puhuvat — kamreeri Lagerista.
ELLENBOGEN. Ja siitä hän tietysti suuttui!
YLIOPPILAS. Kuinka niin, tietysti?
ELLENBOGEN. Hyvänen aika? Ettekö te tiedä, että...?
(Kuiskaa jotakin ylioppilaan korvaan, sillä samalla tulee
oikealta saliin muutamia vieraita, pyyhkien suutaan ja
vetäen hansikkaita käsiinsä).
YLIOPPILAS. Mitä sanotte?! Onko se mahdollista?
ELLENBOGEN. Ihan varmaan! Siitähän kaikki ihmiset puhuvat.
YLIOPPILAS. En ole kuullut mitään. Enkä tahtoisi uskoakaan.
ELLENBOGEN. Mutta siinähän teille on todiste, koska hän niin pahastui.
Hirveän varomattomasti se oli teidän puoleltanne.
YLIOPPILAS (Levitellen käsiään). Mistä minä sen tiesin?! Enhän minä
voinut sitä tietää, kun hiljan vasta kaupunkiin saavuin.
(Oikealta tulee taaskin muutamia vieraita ja rouva Raunio).
ROUVA RAUNIO. Herra Ellenbogen! Ehkä te olette niin hyvä ja soitatte
meille vielä jonkun kauniin valssin, vaikka Faustvalssin. Se on minusta
sittenkin kaikkein paras, niin köykäinen, niin ilmainen, että se saapi
raskaimmatkin jalat höyheninä liitämään.
ELLENBOGEN. Heti paikalla, armollinen rouva!
(Menee soittamaan. Ylioppilas menee oikealle lautasineen
ja tulee sitte, soiton alettua, ja vie Ellan tanssimaan,
puhellen innokkaasti hänen kanssaan tanssinkin aikana).
ROUVA RAUNIO (Muutamille vanhemmille vieraille, jotka ennen soiton
alettua ovat tulleet hyvästi jättämään). No, joko te nyt niin
kiiruhdatte? Hyvästi, hyvästi! Olisitte edes olleet viimeisen valssin
ajan. Hyvästi, hyvästi! Älkää unhottako meitä! Käykäähän nyt joskus
kutsumattakin!
(Kun soitto on alkanut, tulevat kaikki oikealta vähitellen
saliin. Osa lähtee vielä tanssinkin aikana pois. Sillä välin,
ensimäisten vieraiden lähtiessä, on Sola tullut eteiseen,
sitte saliin, tervehtinyt rouva Rauniota, vaihtanut hänen
kanssaan muutaman sanan, löytänyt neiti Moilasen istumasta
tuolilla, oikealla, näyttämön etualalla ja ruvennut hänen
kanssaan vakavana puhelemaan. Tanssi alkaa loppua ja vieraat
lähtevät vähitellen kaikki, Rouva Raunion ja Ellan heitä
salin perällä hyvästellessä. Ellenbogen soittelee hiljakseen
jotakin vienoa kappaletta. Tällöin on)
RAUNIO (Huomannut Solan ja menee häntä tervehtimään ja puhuttelemaan).
Kas, tulithan sinä sittenkin! Niinkö paljon puuhaa jo kihlattunakin,
ett'et illallisellekaan kerinnyt?
SOLA. Niin, näköjään.
RAUNIO. Ehkä sieltä kuitenkin vielä olisi jotakin sinullekin suuhun
löytynyt.
SOLA. Kiitos! En minä nyt välitä.
RAUNIO. Siis vain morsianta hakemaan? (Kädestä pidellen). No,
toivotan oikein sydämmestäni onnea. Tiedätkös, minä kovin ihastuin, kun
avasin Uuden Suomettaren ja näin tuon ilmoituksen: "Kihloissa: Anna
Moilanen—Antti Sola." Ne tuntuivat niin vankoilta, niin tukevilta, nuo
kelpo nimet.
SOLA. Eihän se taitanut enää mikään yllätys olla, vai?
RAUNIO. Eipä. Sen myönnän.
NEITI MOILANEN. Emme me olisi vielä nytkään kihlaustamme julaisseet,
ellei siitäkin olisi alettu kaupungilla puhua. Ihmisten tähden täytyi
se tehdä, pahennusta välttääksemme.
RAUNIO. Sen paheen alle sitä usein täytyy pakostakin alistua. — Mutta
kylläpä minä jo sielussani näen, mikä ihanteellinen teidän tuleva
kotinne on oleva. Ai, ai! Eikö totta, Neiti Moilanen? Kuinka ihanata
siellä tulee olemaan?!
NEITI MOILANEN. En ole, hyvä asessori, vielä niin kauas ajatellut.
RAUNIO. No, no, no! Kyllä se tiedetään, mitä te, naiset, ajattelette.
"Vesille venosen mieli..." he-he-he-he! Ja sitte nuo pienet
kiharatukkaiset, — niistä tulee ainakin (lyö Solaa olkapäälle) meidän
suomalaisen Solan kelpo lapsia, eikä tuollaisia ranskalaisen Zolan
naturalistisia... he-he-he-he!
NEITI MOILANEN (Vetäytyy nauraen, hämillään, taemmalle).
SOLA. Sinäpä, Yrjö, saatat morsiameni ihan hämille. Olet muuten aivan
erityisen iloisella ja vallattomalla tuulella tänään.
RAUNIO. No, onhan minulla vähän syytäkin siihen.
SOLA. Kun olet tuosta kotivitsauksestasi iäksi päässyt, niinkö?
RAUNIO. He-he-he-he! Tuntuihan se kuitenkin, ikäänkuin olisi hiukan
huojennettu kuormaa hartioiltani. Ja olihan siinä syytä sekä
iloitsemiseen että tämän päivän viettämiseen. Mutta tähänpä viimeiseen
ei olisi taaskaan kyetty ilman sinun apuasi, pyhä veli, sinä kun nytkin
päästit minut pulasta, kun tuli tuon flyygelin oston tähden otetun
vekselin maksupäivä ihan yhteen aikaan.
SOLA. Saattaahan tuo olla niin. Mutta tiedätkös mitä, ystäväiseni?
(Katsoo vakavasti ja ankarasti Rauniota silmiin).
RAUNIO. No? Mikä on?
SOLA (Hetken vaitiolon jälkeen). Minä en ole tahtonut ennen häiritä
sinun iloasi, jos sekään todellinen on, mutta... mutta tiedätkös mitä?
Minä näen, että sinä et ole ollenkaan sellainen rehellinen ystävä,
joksi sinua vielä tähän saakka olen uskonut...
RAUNIO. Mutta mitä tarkoitat, Antti?
SOLA. Ja, suoraan sanoen, sydämmestäni kadun, että sinua taaskin autoin
tuolla vekselillä, sillä sinä et enää ystävän apua rahtusenkaan verran
ansaitse.
RAUNIO. Jumal'avita, Antti, minä en sinua ymmärrä.
SOLA. Ha-ha! Sinä olet valehtelija, petturi!
RAUNIO. Joko olet sinä tahi minä hullu!
SOLA. Hullu olet, jos minua hulluksi luulet. Mutta vastaapas sinä
minulle, jos sinussa enää kelpo ihmisen järkeä jälellä on: miksi
valehtelit sinä minulle silloin, että sinun rouvasi muka lainasi ne
rahat silloin lapsuuden ystävältään kamreeri Lagerilta?
RAUNIO. Mitä? Ettäkö minä sen valehtelin?!
SOLA. Niin, valehtelit, petit minun. Sillä sinun omakätisesti
allekirjoittama velkakirjasi on tavattu Lagerin kassakaapista hänen
jälkeensä jättämien papereittensa joukossa. Ja nyt on siis sinun nimesi
julkisesti liitetty mitä törkeimpään kruununvarkauteen. Eikä sillä
hyvä: sinä olet tahrannut minunkin, vanhan ystäväsi, nimen sen kautta,
että olen sen piirtänyt yhteen vekseliin, sinun häpeällisen nimesi
rinnalle.
RAUNIO (Nostaa mielettömän vaistomaisesti molemmat kätensä päätään
kohti, aivan kuin etsien jotakin salaista ajatusta, jota hän ei tahdo
saada selville). Velkakirja?!... Velkakirja?!... Ja minun... minun
nimeni... minun nimeni... minun?
SOLA. Ha-ha! Sinä näyttelet vain viattoman lapsen osaa! Mutta tiedä:
huomenna jo maksan minä vekselimme ja sitte... sitte emme koskaan enää
näe toisiamme.
(Hän katselee vielä kotvan aikaa Rauniota, joka seisoo yhdellä
paikkaa, kuin mieletön, voimatta sanoa sanaakaan, ja menee sitte
neiti Moilasen luo. He ottavat hyvästi rouva Rauniolta ja Ellalta,
pukeutuvat ja menevät pois. Sillä välin kuin he pukeutuvat, menee
konttoristi Ellenbogen, joka nyt on lopettanut soittamisen,
jättämään Rauniolle hyvästi. Tämä antaa Ellenbogenille kättä,
aivan kuin ei häntä huomaisikaan. Ellenbogen poistuu, kummastellen
katsoen Raunioon, joka sitte menee ja istuutuu sohvaan, pää käsien
välissä ja kyynärpäät polviin nojaten).
ELLA (Kun neiti Moilanen ja Sola pukeutuvat). Tietysti, neiti Moilanen,
en minä huomenna jaksa musiikkituntia ottaa, mutta ylihuomenna tahi
minä muuna päivänä tahansa, jos vain teille sopii. Tahikka ehkä vasta
sunnuntaina, vai kuinka?
NEITI MOILANEN. Kyllä ei minun sopisi ennenkuin sunnuntaina, neiti
Ella.
ELLA. Hyvä on, hyvä on! Sitä parempikin.
NEITI MOILANEN ja LEHTORI SOLA. Hyvästi! Kiitoksia paljo.
(Menevät).
ROUVA RAUNIO ja ELLA. Hyvästi! Hyvästi!
(Samassa tulee konttoristi Ellenbogen ottamaan hyvästi
rouva Rauniolta ja Ellalta).
ROUVA RAUNIO (Antaessaan Ellenbogenille kirjekuoreen suljetun rahan).
Kiitoksia paljon, herra Ellenbogen, teidän oivallisesta soitostanne! Ja
mitä kauniita tanssikappaleita te soitatte! Ne ovat aivan erityisiä
laatuaan eivätkä ollenkaan noita banaalia kappaleita, joita joka
paikassa kuulee kilkutettavan.
ELLENBOGEN. On varsin hauskaa kuulla, että olette tyytyväinen, rouva.
ROUVA RAUNIO. Ja mikä erinomaisen hyvä tahti teillä on!
ELLA. Minä ihmettelen, mamma, kuinka herra Ellenbogen on jaksanut niin
kauan soittaa ja melkein taukoamatta. Mehän aloimme jo kello yhdeksältä
ja nyt on kello jo jo varmaan kolme.
ELLENBOGEN. Tottumus, tottumus sen tekee. Mutta sitä paitsi ei tämä
vielä ole verraten ollenkaan kauan. Välistä sitä saa soittaa vielä
kauemmin. Hyvästi! Nöyrin palvelijanne!
(Menee. Rouva Raunio ja Ella kumartavat hänelle. Miina, joka
vieraiden lähtiessä koko ajan on ollut heidän päälleen
vaatteita auttamassa, panee eteisen ulko-oven lukkoon ja
menee salin läpi oikealle. Ella menee myös oikealle).
ROUVA RAUNIO (Tullen saliin ja huomaten Raunion istuvan sohvassa).
Tuossako sinä istut, Georges? Sitäpä minä ajattelinkin, että oletpa
sinä epäkohtelias, kun et tule parhaimpia vieraitasikaan saattamaan.
Vai olet niin väsyksissä, ett'et enää seisoakaan jaksa!? Luulisipa,
että sinä kyllä olet valvomiseen tottunut. Ja silloin, kun ei tarvita,
voit kyllä istua huoneessasi kirjoittelemassa vaikka aamuun asti.
RAUNIO (Kohottaen päätään). Olet kai pahoillasi, ett'ei kamreeri Lager
ole pidoissamme ollut?
ROUVA RAUNIO. Minä olen kyllä nähnyt, että sinä sitä vastoin olet koko
illan sentähden riemuinnut.
(Aikoo mennä oikealle).
RAUNIO (Nousten seisoalleen). Betty!
ROUVA RAUNIO (Seisattuen). Mitä?
RAUNIO (Menee ja asettuu rouvansa ja oven väliin). Minulla on sinulle
vähän puhumista.
ROUVA RAUNIO. Mutta minulla ei ole sinun kanssasi mitään puhumista.
(Aikoo taaskin mennä).
RAUNIO. Ei paikaltakaan!
ROUVA RAUNIO. Onko sulla nytkin revolveri taskussasi?
RAUNIO. Ehkä. Siis jo aavistat, mitä minulla on sinulle puhumista? Hä?
Vastaa! Vastaa! Aavistatko sen?
ROUVA RAUNIO. Mieletön!
RAUNIO. Sinä varmaan et ole ainoa, joka minua hulluna pidät.
ROUVA RAUNIO. Mitä siis tahdot? Päästä! Päästä minut! Ja rauhoitu,
Georges!
RAUNIO. Mitäkö tahdon? Tahtoisin nyt kysyä vain, etkö sinäkin haluaisi
matkustaa — Amerikkaan?
ROUVA RAUNIO. Herra Jumala! Sinä olet todellakin hullu!
RAUNIO. En vielä, mutta ehkä kohta tulenkin hulluksi.
ROUVA RAUNIO. Päästä, Jumalan tähden, päästä minut, Georges! Minua
peloittaa olla kahden kesken sinun kanssasi.
RAUNIO. Kyllä, kohta; mutta sanohan minulle ensin: olethan jo kuullut,
että hän on karannut?
ROUVA RAUNIO. En mitään ole kuullut.
RAUNIO. Ja olethan myöskin kuullut, että hän on kruunun varoja
varastanut?
ROUVA RAUNIO. S'ei ole totta.
RAUNIO. Siis olet kuullut sen?!
ROUVA RAUNIO. Mutta se on törkeä vale!
RAUNIO. Tiedät sen asian siis paremmin kuin kaikki muut.
ROUVA RAUNIO. Hän ei ole karannut! Hän ei ole mitään varastanut! Se on
vale!
RAUNIO. Mutta minä näytän sinulle toteen, että se ei ole valetta.
ROUVA RAUNIO. Minä tiedän, että hän on matkustanut vain virkamatkalle,
virka-asioiden tähden.
RAUNIO. Ha-ha! No, mutta sanopas sitte minulle, koska näyt kaikki hänen
asiansa niin tarkkaan tietävän: (tuijottaa rouvansa silmiin; harvaan)
kukas sen velkakirjan on allekirjoittanut, joka hänen tyhjästä
kassakaapistaan on löydetty?
ROUVA RAUNIO (Tahtomattaan). Mikä?... Mitä? — (Tyynesti). Mistä minä
hänen velkakirjojaan tiedän.
RAUNIO. Ha-ha-ha! Vaan ainakaan en minä ole sitä velkakirjaa
allekirjoittanut, vaikka siinä sanotaan olevan minun omakätisesti
kirjoittama nimeni. Sen kai sallit minun parhaiten tietää? (Pitkä
vaitiolo, jonka aikana Raunio vain tuijottaa vaimoonsa). Mitäs sinulla
on siihen sanottavaa, hä? Kukas sen on tehnyt?
ROUVA RAUNIO (Rohkeasti kohottaen päätään). Et suinkaan sinä uskalla
minua siitä epäillä?
RAUNIO. Et suinkaan sinä uskalla ketäkään muuta siitä syyttää? Kukas
sen sitte olisi tehnyt?
ROUVA RAUNIO. Sen on hän tehnyt.
RAUNIO. Lagerko, vai?
ROUVA RAUNIO. Hän juuri, — kostaaksensa sinun kehnon tekosi.
RAUNIO. Minun kehnon tekoni?! Sen varmaan, ett'en häntä silloin
kuoliaaksi ampunut, niinkö? Se oli todellakin kehno teko, sen myönnän.
ROUVA RAUNIO. Miks'et häntä sitte silloin ampunut?
RAUNIO. Ihmisten tähden. Sillä en tahtonut, että sekään sinun
tuottamasi häpeä joutuisi ihmisten pureskeltavaksi, vaan ennen kuolisi
kotini seinien sisään, lepäisi ikuisena muistokivenä muutoinkin jo
raskaalla sydämmelläni.
ROUVA RAUNIO. Ja luulit siten maksaneesi kiitollisuuden velkasi? Sinä
näet, että olet huono velan maksaja.
RAUNIO. Luuletko todellakin, että minä uskon tätä sinun viimeistä
kavaluuttasi? E-hei. Nyt vihdoinkin tunnen minä sinut niin hyvin, että
tiedän, että hän kuitenkin siinä oli sinua parempi.
ROUVA RAUNIO. Siis todellakin uskallat epäillä, että minä...?
RAUNIO. Sinä juuri olet minun nimeni väärentänyt! Sinä eikä kukaan muu!
ROUVA RAUNIO. Mitä todisteita sinulla on, että minä sen olisin tehnyt.
RAUNIO. Sinun entinen elämäsi on minulle kyllin riittävä todiste, että
sinä olet kyennyt tuottamaan minulle tämänkin mitä törkeimmän, julkisen
häpeän.
ROUVA RAUNIO. Ilman todisteita ei sitä kukan ihminen usko.
RAUNIO. Vai luulet siis, että rikoksesi nyt on iäksi haudattu, kun hän
on karannut...?
ROUVA RAUNIO. Sitä rikosta en ole tehnyt.
RAUNIO. Ei! Se on liian konstikas, tuo tepponen, sekoittaakseen selvän
asian. Itse väärentämällä minun nimeni, — ja siihen ei hänellä syytä
ollut, — hän ei olisi sinulle rahoja antanut ja koska minä en ole sitä
nimeä siihen kirjoittanut, niin ei kukaan muu ole voinut sitä tehdä
kuin sinä. Minut sinä siis petit silloin ja nyt tahdot pettää hänetkin,
joka sinua silloin auttoi, nyt, kun hän on sinun silmistäsi poissa.
Perkele sinä olet, vaan et nainen.
ROUVA RAUNIO (Säpsähtää ja luo kopean katseen mieheensä). Hyvä! Olkoon
niin! Mutta minkä tähden luulet, että sen olen tehnyt, minkä tähden?
RAUNIO (Kummastuen). No?
ROUVA RAUNIO (Kavalasti, kuiskaten). Ihmisten tähden!
RAUNIO. Ihmisten tähden?! Ihmistenkö tähden muka vapisit, kun kaikki
omaisuutemme oli velkojille luovutettava, mutta samojen ihmisten tähden
et pelännyt tuollaiseen rikokseen ryhtyä? Ihmistenkö tähden? Ei!
ROUVA RAUNIO (Voittoisasti). Ihmisten tähdenhän sinäkin minut nait,
tahdoit elämäni surulla kuolettaa. Vaan minä en tahtonut kuolla, minä
en tahtonut kuolla, minä tahdoin nauttia elämän ilosta, — ihmisten
tähden, koska kerran olin elämän saanut.
RAUNIO (Ikäänkuin itsekseen). Ihmisten tähden! Ihmisten tähden! Oi,
kuinka elämä on valetta täynnä, — ihmisten tähden! — (Kovaan). Niin,
sinä olet oikeassa. Ja kun sinut olin kihlannut, tarpeeksi sinua
tuntematta, ja pettyneenä rakkauden unesta heräsin, niin häpesin
kihlauksemme purkaa, — ihmisten tähden. Ja sitte naimisissa ollessani,
kun näin, ett'et sinä ollut luotu vaimokseni, et tyttäremme äidiksi
etkä perheen emännäksi, niin en silloinkaan kyennyt avioliittoamme
purkamaan, — ihmisten tähden. Ja vaikka sinä, ainoastaan kolme vuotta
naimisissa oltuamme ja vaikka jo itse äiti olit, kevytmielisesti
tahrasit vuoteemme aviorikoksella...
ROUVA RAUNIO. Georges! Georges!
RAUNIO. ... jonka rikoksen sinä, jaksamatta yksin silloin vielä aran
omantuntosi kuormaa kantaa, minulle eräänä iltana tunnustit...
ROUVA RAUNIO. Georges! Sinä olet luvannut... Sinä annoit sen anteeksi.
RAUNIO. ... Niin, minä annoin senkin anteeksi, — ihmisten tähden. Ja
paljon, paljon muuta!... Ja tämä kaikki on ollut kova kärsimys,
kärsimys Golgathalla, ristinhirsipuussa, sillä minä tiedän, että juuri
sen vuoksi, että olen kärsinyt, nuo samat ihmiset ovat minua pitäneet
ja vieläkin pitävät kehnona, velttona riepuna. Vaan nyt en minä enää
hetkeäkään jaksa näytellä tätä surullista komediaa "ihmisten tähden."
Sillä nyt sinä olet tahrannut minun nimeni ja maineeni, perheeni ja
ystäväni nimen ja maineen, kaikkien meidän kunniamme ja arvomme mitä
häpeällisimmällä lo'alla. Sinä olet pettänyt minut, tyttäresi, minun
parhaimman ystäväni, vieläpä oman rakastajasikin, — julkisen
valtio-varkaan. Perkele sinä olet, vaan et nainen.
(Menee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni).
ROUVA RAUNIO. Georges! Mitä ai'ot tehdä?! Mitä ai'ot tehdä?! (Juoksee
ovelle, joka vie oikealle, ja huutaa:) Ella! Ella! Miina! Kaikki!
Joutukaa! Juoskaa!
(Ella ja Miina juoksevat saliin. Rouva Raunio juoksee Raunion
huoneen ovelle, jonka hän survaisee auki. Samassa kuuluu kaksi
revolverin laukausta ja Raunio kaatuu huoneessaan lattialle.
Kaikki huudahtavat. Rouva Raunio lankee pyörryksiin).
Esirippu.