RAUNIO. No, mutta johan siitä on ainakin kuukausi kulunut, kun se
painettiin.
SOLA. Vai jo siitä on niin kauan. Minusta näytti, että lu'in sen vasta
ihan hiljattain, niin tuoreessa muistissa on minulla sen kirjoituksen
ydin.
(* RAUNIO. Mutta kuulepas! Sanopas minulle, koska tulit sen
huomanneeksi ja lukeneeksi, eikös se tuntunut sinusta vähän niinkuin
epäkypsältä vielä? Nyt perästäpäin, kun itsekin sitä muistelen, niin
tuntuu minusta itsestänikin, että sen olisi vielä pitänyt jonkun aikaa
kypsyä pöytälaatikossani, novum imprimi in annum, kenties.
SOLA. Siitäpä juuri minäkin tahdoin sinua huomauttaa.
RAUNIO. Mutta tiedätkös, minä olen hirveän huono kriitikko, liian
laimea kriitikko, kun asia koskee omia kirjoituksiani, minä, suoraan
sanoen, en osaa arvostella itseäni. Aineita minulla kyllä ilmestyy ja
tuotapikaa on niiden käsittely valmis, mutta minä en osaa herätä sen
innostuksen päihtymyksestä, niin sanoakseni, jossa olen niitä
kirjoitellut. Muistaakseni on Byronkin sanonut, että kun hän jonkun
aineen löysi, niin heittäytyi hän sen käsittelemiseen, kuin jalopeura
saaliinsa kimppuun, vaan jos ei hän ensi hyökkäyksellä onnistunut, niin
ei hän onnistunut seuraavillakaan. Sama on minunkin laita alallani
tietysti vain olisi kovin naurettavaa, jos muussa suhteessa vertaisin
itseäni tuohon suureen Lordiin. — Ell'eivät minunkaan teokseni heti
lähde ahjosta valmiina ja viedä torille, vaan jäävät pöytälaatikkoon,
niin ei niistä takomallakaan parempaa kalua tule. Ja sitte alkavat ne
minua itseäni inhottaa ja minun täytyy hävittää ne. Ylipäänsäkin on
luontoni semmoinen, ett'en saa niitäkään rauhaa kuumeeltani, ennenkuin
aine on paperilla, mutta kun se siinä on, niin alkaa minua heti eltoa.
Eikös se ole kummallista.
SOLA. Todellakin; kummallista se on. Mutta yhtäkaikki *) koskettelit
siinä kirjoituksessasi hyvin kiitollista ainetta, jokapäiväistä
ainetta, joka sittenkin monelta jää huomaamatta. Muistaakseni
kehittelit siinä sitä ajatusta, että ihmiset elävät ja toimivat ja että
heidän usein täytyykin elää ja toimia — ihmisten tähden — aivan
vastoin omia vakaumuksiaan, aivan vastoin sitä, kuinka heidän sopisi ja
kuinka he voisivatkaan elää. Yhteydessä sen kanssa huomautit,
muistaakseni, myöskin sitä ylellisyyttä, loistoa, joka on sellaisen
elämän seurauksena, varattomissakin taloissa, joissa nykyään eletään
paljoa komeammin, kuin asianhaarat sallivatkaan. Eikö niin? Sehän se
oli asian ydin?
RAUNIO. Aivan oikein. Juuri sitä tahdoin sanotuksi. Olisikos sinulla
jotakin sitä vastoin muistutettavaa tahi siihen lisättävää?
SOLA. Muistutettavaa — ei, mutta lisätä tahtoisin siihen kyllä vähän
(* ja siinä merkityksessä juuri olikin kirjoituksesi, niinkuin itsekin
huomautit, hiukan epäkypsä. *)
RAUNIO. No, sepä on oleva hauska kuulla. Mitä siitä sinun mielestäsi
puuttui?
SOLA. (* Ett'et sinä ole tullut sitä huomanneeksi, se on aivan sinun
luonteesi omaista, kun muistaa sen, mitä vast'ikään itse kirjoitus-
tahi "luomis"-tavastasikin sanoit.
RAUNIO. No? Mitä se on?
SOLA. Toivon, ett'et pahastu, jos sanon ajatukseni suoraan.
RAUNIO. Enpä suinkaan. Päinvastoin olen sinulle siitä hyvin
kiitollinen.
SOLA. No, se on asian, niin sanoakseni, kriitillinen puoli, joka
kirjoituksestasi puuttuu. Sillä *) siinä olet kyllä paljastanut
epäkohdan, mutta et ole huomauttanut, että on myöskin välttämätöntä
tehdä jotakin epäkohdan poistamiseksi, asian parantamiseksi.
RAUNIO. Muistutuksesi on aivan oikea. Mutta sinä varmaankaan
et ole tullut ajatelleeksi, että on aivan mahdotonta keksiä ja neuvoa
jotakin yleistä keinoa, yleistä lääkettä, elämän eliksiiriä, niin
sanoakseni, joka auttaisi ja parantaisi kaikissa tapauksissa. Minun
mielestäni ovat nuo keinot aivan subjektiivista laatua, on käytettävä
eri keino jokaisessa eri tapauksessa, tapaukset ovat joka kerta
individualiseerattavat, niin sanoakseni. Eikö niin?
SOLA. Ei ollenkaan. Sitä en tarvitse tehdä.
RAUNIO. Vaan kuinka? Oletkos sinä keksinyt jonkun yleislääkkeen?
SOLA. Olen kyllä, jos siihen mitään keksijän neroa tarvitaankaan.
RAUNIO. No, jos lääkkeesi on hyvä, niin täytyy sinun ottaa sille
patentti. Annapas kuulua! Mikäs se olisi?
SOLA. Minun mielestäni, näetkös, ei tarvitse mitään muuta kuin
rohkeutta.
RAUNIO. Rohkeutta sylkemään ihmisiä vasten silmiä? Niinkö?
SOLA. Vaikka niinkin, jos hävyttömyys sitä vaatii.
RAUNIO. Sitäpä on vähä vaikea suositella toisille ennenkuin itse on
koettanut.
SOLA. (* Eikä ollenkaan. Päinvastoin on se lääke oivallista
diagnostisessa suhteessa. Sen kautta tulee usein selville, että ensin
olisi pitänyt antaa ihmisten sylkeä itseään vasten silmiä ennenkuin
menee heitä vasten silmiä sylkemään.
RAUNIO. Mitä?
SOLA. Niin juuri "mitä". Ensiksikin, näet, tarvitsee perinpohjaista
itsekritiikkiä ennenkuin laskee kuvituksensa sikiöitä ilmoille,
ihmisten syljeksittäviksi.