ROUVA RAUNIO. No puhu, puhu, puhu jo! Muutoin teet minut ihan sairaaksi
tuolla tuskallisella käytökselläsi.
RAUNIO. Hyvä on. Minä puhun. Kuule sitte! Sola kävi vast'ikään täällä.
ROUVA RAUNIO. Sen tiedän. Entä sitte?
RAUNIO. Mutta sinä tiedät ehkä myöskin, mitä olen hänelle velkaa? Ja se
velkani on nyt välttämättä maksettava tällä viikolla.
ROUVA RAUNIO. Joutavia! Hänellä on kyllä aikaa odottaa. Hänen
yksinäinen elämänsä ei maksa paljoa ja siihen on hänellä varoja
kylliksi.
RAUNIO. Mutta hän tarvitsee rahansa ja minä lupasin...
ROUVA RAUNIO. Lupasit ne hänelle hankkia? Oivallista! Vaikka itse
olemme rahan tarpeessa.
RAUNIO. Eikä sillä hyvä. Huomenna on Yhdyspankista ottamani
vekselivelan viimeinen maksupäivä. Olisin sen kokonaan unhottanut,
ell'ei Sola olisi siitä käynyt muistuttamassa. Ja hän ei voi sitä enää
minun kanssani uudistaa.
ROUVA RAUNIO. Oivallista! Oivallista! Siinä sen nyt näet ystäväsi, joka
sinut ensi hädässä hylkää. Kukas sinun käski hänen kanssaan vekseliä
kirjoittamaan!
RAUNIO. Kuka käski? Kuka käski? Olet kai jo unhottanut, mitä varten
minun täytyi se vekseli ottaa? Varmaankin?
ROUVA RAUNIO. Luullakseni maksoit sillä vain omien velkojesi korkoja.
RAUNIO. Jotka velat tietysti myöskin itseni, oman huvini vuoksi olin
tehnyt, niinkö, niinkö, arvoisa rouva?
ROUVA RAUNIO (Väräjävällä äänellä). Sinä olet sydämmetön ihminen,
Georges. Taudit ovat Jumalan lähettämiä ja olenko minä siis syypää
siihen, että tautini ovat sinulle niin paljon maksaneet?
RAUNIO. Minä en puhu taudeista. Ne ovat kyllä Jumalan lähettämiä ja
useinpa vielä rangaistukseksi ihmiselle hänen oman kevytmielisyytensä
takia. Mutta minä puhun niistä veloista, jotka minun on täytynyt tehdä
sen, yli varojemme vietetyn, ylellisen elämän takia, joka sinun
mielestäsi on olut välttämätön ihmisten tähden, se on, sentähden,
ett'ei meidän, muka asemaamme nähden, ole sopinut elää huonommin kuin
muut ihmiset. Ja sinä muistat varmaan hyvin, minne ne rahat menivät,
paitse korkoihin — huomaa jo sekin, kun ei enää riitä palkasta
korkojenkaan maksamiseksi — ne rahat, sanon minä, jotka sain sillä
vekselillä, mikä nyt on huomenna maksettava.
ROUVA RAUNIO. Muistan, hyvin muistan, sillä siitä silkkileningistä,
jonka silloin sain, muistutat minulle joka sopivassa ja sopimattomassa
tilaisuudessa, samoin kuin Ellan plyyshipalttoostakin. Ne, niinkuin nyt
tuokin tuossa (osottaa flyygeliä) näkyvät olevan sinulle
unhottumattomina silmätikkuina.
RAUNIO. Kuinka voisin ne unhottaa, kun ne joka päivä herättävät minussa
niin katkeria tunteita, tiedä se, tuhat kertaa katkerampia kuin se ilo
olisi ollut suloinen, jos olisin voinut hankkia ne teille velkoja
tekemättä.
ROUVA RAUNIO. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä sinä tarkoitat.
RAUNIO. Sitä parempi. Sano siis minulle suoraan: ovatko kaikki nuo
esineet — monista muista puhumattakaan — niin ehdottoman
välttämättömät, että te ette olisi tulleet toimeen ilman niitä?
ROUVA RAUNIO. Kas niin! Siinä se on se vanha kysymys jälleen.
RAUNIO. Niin kyllä, se vanha kysymys, johon en sinulta saa koskaan
tyydyttävää vastausta.
ROUVA RAUNIO. Sinä unhotat jo oman asemasikin, Georges. Senkin tähden
jo pitäisi sinun pitää huolta perheesi arvosta ihmisten silmissä.
RAUNIO. Asemani? Paikka, joka antaa kuuden, kahdeksan tuhannen markan
vuotuisen palkan, ei ole mikään asema, se on vain pikkuvirkamiehen
paikka.
ROUVA RAUNIO. Mutta sinä asut pääkaupungissa, sinä elät ihmisten
seurassa, sinä et voi elää huonommin kuin muut.
RAUNIO. Huonommin kuin muut, joilla on varoja? Niinkö? Ja jos muut
elävät ylellisesti, niin pitääkö sinun samoin, vaikka varasi sitä eivät
sallisikaan?
ROUVA RAUNIO. Ennen pitäisi siis kieltäytyä kaikesta, — kaikesta
seurustelustakin ihmisten kanssa?
RAUNIO. Vaikka niinkin, jos me häpeämme elää ihmisten parissa varojemme
mukaan. Sillä meidän ei tule elää ihmisten tähden, vaan itsemme,
perheemme ja sen kautta maamme ja koko ihmiskunnan hyväksi.
ROUVA RAUNIO. Minä en sinun filosofiiasi käsitä, en voi enkä tahdo
käsittää, sillä sinä puolestasi unhotat aivan, mikä käy laatuun, mikä
ei. Ensiksikin on mahdotonta vetäytyä kokonaan kodin, niinsanoakseni,
luostarielämään, kun kerran ihmisten parissa elää ja tahtoo elää.
RAUNIO. Mahdotonta, tietysti, sen, joka ei osaa antaa arvoa kodille ja
sen oikealle merkitykselle. Ja toiseksi?
ROUVA RAUNIO. Ja toiseksi en minä, patruuna von Åkerhjelmin ainoa
tytär, ole semmoiseen elämään tottunut enkä voi siihen koskaan tottua.
Pitäisikö minun esimerkiksi olla ilman yhtä ainoatakin silkkileninkiä
ja tyttäreni iäti käydä doffelipalttoossa, kun nykyään jokainen
kyökkipiikakin silkissä kahisee ja plyyshipalttoossa mahtailee,
pitäisikö meidän sen tähden homehtua kodin nurkkaan ketäkään ihmistä
näkemättä? E-hei, sitä emme voi, niinkauan kuin sinä tahdot olla minun
mieheni ja tyttäreni isä.
RAUNIO. Se on huono puolustus, tuo sinun entinen kajahteleva
sukunimesi, vaikka sitä niin usein hyväksesi käytät. Sillä se
maailmankatsomus, joka on ainoa perintösi siltä nimeltä, oli juuri sen
raunion perustuksena, minkä tähden sinä jäit sinulle tulevaa,
aineellista perintöä vaille. Itsehän varsin hyvin tiedät, että kun
patruuna kuoli, niin tuli ilmi, että velat vain olivat hänen
rikkautensa ja että siis sinun tottumuksesi saivat surullisen lopun.
ROUVA RAUNIO. Se näkyy olevan sinulle yhä vielä kipeä kohta, sillä
samalla pettyivät sinun toiveesikin yhtä surullisesti.
RAUNIO. Lorua se on, Betty, että minä olisin rikasta perintöä toivonut.
Sillä minä en ollut sokea nähdäkseni, minne sellainen elämä vie.
Sitäpaitsi oli isäsi jo kuollut, kun sinut nain, sen muistanet myös.
ROUVA RAUNIO. Olit kai siis siinä sokea, kun minut kuitenkin nait,
köyhyydestäni huolimatta?
RAUNIO. Olin — siinä.
ROUVA RAUNIO. Rakastit siis minua kovin?
RAUNIO. Sitä en kiellä. Mutta minä rakastin sinua liian
pintapuolisesti, tämän sanan täydessä merkityksessä, sillä tunsin sinua
liian vähän.
ROUVA RAUNIO. Olin siis hyvin kaunis?
RAUNIO. Se tekee varmaan hyvää sinun naisen sydämmellesi, että vielä
myönnän sen.
ROUVA RAUNIO. Ja nuori?
RAUNIO. Nuori, kokematon ja hemmoittelemalla turmeltu lapsi! Olithan
ainoastaan seitsemäntoista vuoden vanha, kun naimisiin jouduit. Ja
tässä juuri olinkin sokea.
ROUVA RAUNIO. Minkä tähden minut sitte nait ja iäksi onnettomaksi teit?
Minkä tähden?
RAUNIO. Sen tähden, että rakkauteni juuri oli sokea! Sen tähden, että
sinun täytyi ottaa minut, vaikka et vielä tietänyt, mitä rakkaus
onkaan.
ROUVA RAUNIO. Täytyi?! Ha-ha-ha-ha!
RAUNIO. Niin. Sinä naurat nyt, mutta silloin ei ollut naurunpaikka, kun
isäsi kuoltua köyhäksi orvoksi jäit, äitisi kun jo ennen oli manalan
majoille mennyt.
ROUVA RAUNIO. Sinä siis pelastit minun, minun, nuoren ja kauniin,
vaikkakohta köyhänkin tytön?! Ha-ha-ha-ha!
RAUNIO. Ainakin olen nähnyt, ett'et sinä minua rakkaudesta ottanut, jos
ollenkaan tiedät mitä todellinen rakkaus onkaan.
ROUVA RAUNIO. Ja jospa niin olisikin, niin pitäisi minun muka olla
sinulle iäti kiitollinen siitä hyvästä, jonka minulle olet tehnyt?
Niinkö? Oi, te miehet, te miehet!
(* RAUNIO. Ei, ell'ei kiitollisuus tässä tapauksessa ole rakkautta.
ROUVA RAUNIO. Toiveesi pettyivät siis siinä, ett'et saanut kylliksi
vastarakkautta palkkioksi jalomielisyydestäsi? Mutta sanoithan itse,
että itse rakastit minua liian pintapuolisesti, kun minut nait.
RAUNIO. Vaan olenkos sitä näyttänyt avioliitossammekin? Luulenpa
päinvastoin, että olen ollut liian löyhä juuri rakkauteni takia.
ROUVA RAUNIO. Mitäs siis toivoit? Mitä minulta tahdoit? Missä sinun
suloiset toiveesi ovat niin katkerasti pettyneet? Saanko luvan kysyä.
RAUNIO. Sinä kyllä tiedät, mitä minä toivoin ja tahdoin. Minä toivoin,
että sinua ja vanhempiasi kohdannut onnettomuus olisi jo ehtinyt avata
sinun vielä viattomat silmäsi näkemään elämää sen vakavalta puolelta.
Minä tahdoin sen kautta kasvattaa sinusta itselleni oikean vaimon,
lapsillemme oikean äidin ja kodilleni oikean perheen emännän. Mutta
siinä minun toiveeni pettyivät, sillä sinä olit kerran jo taivutettu
väärään kasvamaan, sinuun oli, muun muassa, jo niin piintynyt sekin
huono luulo, että todella olitte rikkaita ja voitte elää rikkaitten
tavoin, että sinä — surullista kyllä — olet istuttanut jo sen
näkökannan tyttäreemmekin.
ROUVA RAUNIO. Mutta miksi tämä kaikki nyt vasta semmoisella vauhdilla
tulee ilmi, kun tyttäremme jo on saman iän saavuttanut, joka minulla
oli, kun minä naimisiin jouduin? Ja miksi et ole ennen tyttäresi
oikeasta kasvatuksesta huolta pitänyt?
RAUNIO. Siksi, että elämämme nyt vasta, ihan viimeisten vuosien
kuluessa, semmoisella vauhdilla on väärälle suunnalle lähtenyt. Siksi,
että pääkaupungin ylellinen elämä on tarttuvaista. Se on tavallaan
kulkutauti, influentsa.
ROUVA RAUNIO. Myönnät siis kuitenkin, että ennen oli elämämme parempi,
että minäkin ehkä olin parempi?
RAUNIO. Kyllä. Alussa — avioliittomme alussa ja ennenkuin tänne,
suureen kaupunkiin muutimme, — riitti meille pieni palkkani kuitenkin
joltisesti. Sillä ensiksikin tuotti vanhempiesi kuolema kuitenkin
vähäksi aikaa tyhjyyden ja puutteen tunteen elämääsi. Sitte antoivat
sille omankodin toimet ja nuoren äidin huolet myöskin vähän viehätystä
ja vetivät mielesi pois maailmasta. Ja vaikkapa sairaudet milt'ei joka
ainoa vuosi etsiskelivät perhettämme, niin riittivät varamme sittenkin,
tarvitsemattamme isoja velkoja tehdä, sillä Ellan kasvatukseen ei
silloin vielä paljoa tarvittu ja itsekin tyydyit vähempään: minuun ja
kotiimme. Mutta sitte sain nykyisen paikkani ja me muutimme Helsinkiin,
tuttavuuksiemme piiri laajeni ja pääkaupungin ylellinen elämä veti
meidätkin kurimukseensa. Ja sitte... sitte tuli taitteen aika. Sen
muistat kai hyvin?
(Rouva Raunio ei vastaa pitkään aikaan mitään,
hänen rintansa vain taajaan aaltoilee).
ROUVA RAUNIO. Onko sinulla vielä mitään sanomista?
RAUNIO. Olisi, paljonkin, vaan ne asiat herättävät minussa ehkä vielä
katkerampia muistoja kuin sinussa. *)
ROUVA RAUNIO. Mitäs siis nyt oikeastaan minulta tahdot?
RAUNIO. Tahdon vain tehdä sinulle vielä yhden kysymyksen.
ROUVA RAUNIO. Ja mikä se olisi?
RAUNIO. Sanopas minulle, Betty: olkoonpa, että nuo silkkileningit ja
plyyshipalttoot olisivat olleetkin välttämättömät, niinkuin sinä
sanoit, ihmisten tähden, — sentähden muka ett'ei teidän sovi olla
muita huonommat, huolimatta siitä, että meidän varamme ovat muiden
varoja huonommat; mutta miksi, sano minulle, oli tuo flyygeli niin
välttämätön, että meidän, vanhojen velkojemme lisäksi, vielä täytyi
tehdä muutaman tuhannen markan velka? Vastaahan!
ROUVA RAUNIO. Sinäpä näyt jo kadottavan sekä muistisi että
ymmärryksesi...
RAUNIO. Pelkään, että lopulta todella niin käykin.
ROUVA RAUNIO. Sillä olenhan sinulle jo monesti ennen sanonut ja itsekin
pitäisi sinun ymmärtää, että se oli välttämätön oman tyttäresi tähden,
oman tyttäresi kasvatuksen tähden. Ja sen pitäisi olla hyvinkin selvä.
RAUNIO. Mutta se ei ole selvä lainkaan, sillä neiti Moilanen...
ROUVA RAUNIO. Mutta minä välitän neiti Moilasen mielipiteestä viisi!
RAUNIO. Eiköpähän se siis ollutkin vain välttämätön — ihmisten tähden,
välttämätön sentähden, että hovineuvoksen rouva Lundillakin kannattaa
olla semmoinen flyygeli ja että itserakkaus ei sietänyt, että asessorin
rouva Raunion salonki näyttäisi ystävättären salia huonommalta — vai?
ROUVA RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Mikä tuhmuus, mikä ääretön tuhmuus! (* Millä
sinä sitte puolustat itseäsi? Sillä sinähän minun mieheni olet? Sinähän
sen maksat? Miksikäs sinä sen siis taloosi otit? Ihmistenkö tähden siis
myöskin?
RAUNIO. Niin juuri, ihmisten tähden. Aivan oikein, ihmisten tähden,
mutta vain hiukan toiselta kannalta katsoen. Sillä — paha kyllä —
ihmisten tähden, se on, häveten ihmisten tähden, häveten omaa arvoamme,
kunniaamme, nimeämme ihmisten tähden, jätämme julkisesti paljon
tekemättä, mikä kuitenkin totuuden ja hyveen voittoon pääsemisen
nimessä olisi tehtävä ja mistä varmaan meidän itsemme paljoa vähemmän
täytyisi kärsiä, ell'emme olisi jättäneet sitä tekemättä. Sen häpeän
tähden olen minäkin jättänyt paljon tekemättä, mikä jo aikoja sitte
olisi pitänyt tehdä, ja paljo on minun sen vuoksi kärsiäkin täytynyt.
Sinä tiedät hyvin, mitä minä tarkoitan. Ja olkoon tämä nyt vain sanottu
minun puolustuksekseni sen lisäksi, että paljon myöskin olen sietänyt
ja suvainnut, — paitse liian rakkauteni, — sinun sairautesi ja oman
rauhani, taloni rauhan tähden. Jos et nyt sanojani ymmärrä, niin tulet
kai ne kerran vielä ymmärtämään.
ROUVA RAUNIO. Varsin hyvin ymmärrän, vaan *) en viitsi sinun lorujasi
kuunnella. Surukseni näen vain yhä selvemmin, että tyttäremme
huolellinen kasvattaminen ei ole sinulle ollenkaan pääasia.
RAUNIO. Aivan oikein, jos huolellisuus on vain muutamain
salonkikappalten soittelemisessa kalliilla flyygelillä, kauniiden
pukujen käyttämisessä, ranskalaisten kohteliaisuuksien lausumisessa ja
kaikissa huveissa juoksemisessa, jotta pikemmin naimisiin pääsisi.
Semmoinen kasvatus ei ole minusta pääasia, — ei! Syvemmälle minä
katson, kulta Bettyseni. Ja oikeinpa sydäntäni kirvelee, kun ajattelen,
ett'ei Ellamme ole parempaa kasvatusta saanut. Mutta nyt on jo
myöhäistä asiaa korjata. Ja minun on syyni, että olen antanut pilata
hänen.
ROUVA RAUNIO. Toisin sanoin: minä olen pilannut hänen?
RAUNIO. Etupäässä sinä, sillä äidistä riippuu lasten siveellinen
kasvattaminen. Mutta syynä ovat siihen myöskin ihmiset; se on
tapahtunut myöskin ihmisten tähden, sillä muutamat ihmiset pitävät
semmoista kasvatusta sivistyneenä, hienona...
ROUVA RAUNIO. Sinun mielestäsi Ella ehkä olisi pitänyt panna
yhteiskouluun, jos semmoisia siihenaikaan olisi löytynyt.
RAUNIO. Vaikka niinkin, kunhan hän vain olisi saanut sellaisen
kasvatuksen, että hän kerran omin neuvoin voisi toimeen tulla,
tarvitsematta leivättömänä katuja juoksennella tahi ensimäisen,
parhaimman miehen kaulaan heittäytyä, joll'ei hän vanhemmiltaan mitään
perintöä saa. Ja leipää eivät hänelle muutamat salonkikappaleet tuota,
yhtä vähän kuin nuo ranskalaiset fraasitkaan. Ja neulaa ei hän osaa
käyttää eikä ruokaa laittaa. Mikäs hänelle neuvoksi tulee?
Lapsiraukkani! Lapsiraukkani!
ROUVA RAUNIO (Kauhistuen). Mutta Georges, mitäs sinä puhut? Lopeta jo,
Jumalan tähden!
RAUNIO. Ei, Betty, meidän pitää vihdoin viimein oppia katsomaan elämää
suoraan silmiin, sillä siihen on jo aika. — Minä tiedän hyvin, mitä
sinä ajattelet: Ella ei ole ruma, naimatarjoumuksia hän saapi kyllä ja
minä tiedän myöskin ketä te, sinä ja, niin kuin näkyy, Ellakin, tällä
haavaa ajattelette. Mutta, kultaseni, avioliitto ei ole vain siinä,
että nai tahi naimisiin joutuu, vaan sillä on sekä oikeutensa että
velvollisuutensa, niinkuin hyvin tiedät.
ROUVA RAUNIO. Ellammeko siis, mielestäsi, ei edes täyttäisi hyvään
avioliittoon tarvittavia vaatimuksia?
RAUNIO. Tuskin — rehellisen, kunnollisen aviomiehen vaatimuksia.
(* Mutta se on kuitenkin ainoa lohdutus — jos sitä voi lohdutuksena
pitää, — ett'ei hän ole ainoa, joka niitä ei täytä.
ROUVA RAUNIO (Yhä edelleen ikäänkuin peloissaan miettien Raunion
sanoja). Mutta missä suhteessa, Georges? Mitä sinä tarkoitat?
RAUNIO. Siinä suhteessa, että hänkin, juuri sinun kauttasi, on nurjaan
maailmankatsomukseen kasvatettu. Olen jo näyttänyt toteen missä kohdin,
mutta tahdon vieläkin ottaa yhden esimerkin.
ROUVA RAUNIO. No? Mutta valaisevan, selvän.
RAUNIO. Toivon niin. Kuinka moni eikö, esimerkiksi, teistä, nykyajan
rouvat, oman mukavuutensa tähden vain, uhraa avioliiton suurinta
tarkoitusta, ihmissuvun jatkamista, äidiksi tulemisen pyhää
velvollisuutta, monia muita mainitsemattakaan. Te muka pelkäätte, että
pienet varat eivät riitä kunnollisen kasvatuksen antamiseen isolle
lapsiparvelle ja sen vuoksi tyydytte yhteen lapseen tahi
lapsettomuuteenkin, mutta toiselta puolen eletään kyllä vaikka velaksi,
toisten varoilla, turmelevassa ylellisyydessä ja tyydyttämällä kaikki
mieliteot, jotka viimeiset Parisin muodit herättävät. Kuinka voisikaan
siis sellaisen katsantokannon liejuvalla pohjalla seisoa luja rakennus,
jossa ihmissukua kasvatetaan edistymiseen ja täydellisentymiseen. *)
ROUVA RAUNIO. Mutta minä en sittenkään ymmärrä, Georges, miksi minulle
nyt tuota kaikkea puhut?
RAUNIO. Miksikö? Siksi, että asianhaarat nyt ovat pakoittaneet meitä
tekemään tiliä elämästämme. Siksi, että meidän nyt täytyy laskea
elämämme eri sarekkeiden summat yhteen yhdeksi loppusummaksi, joka on
suoritettava, sillä muuta keinoa ei enää ole. Se on tavallaan viimeinen
tuomio, joka on lähestynyt.
ROUVA RAUNIO (Pelästyneesti). Herra Jumala, Georges! Mitä sinä puhut?
Minä en sinua ymmärrä. Oletko sinä täydessä järjessäsi?
RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Ihan täydessä, Betty. Rauhoitu!
ROUVA RAUNIO. Mutta mitä sinä tarkoitat? Puhu sitte selvään! Selitä!
(Hetken äänettömyys. Rouva Raunio on yhä pelästynyt
ja epäröi, puhuako vai olla vaiti).
RAUNIO (Tyynesti). Kuule, Betty, tunnethan likipitäen, niin sanoakseni,
"pysyväisten" velkojeni suuruuden?
ROUVA RAUNIO. Kyllä.
RAUNIO. No hyvä! Niitä on kaikkiaan noin kolmekymmentä tuhatta. Ja
"juoksevia" velkoja, niihin vekselit luettuina, on kahdeksan tuhatta.
Rahat ovat lopussa ja lähteet myöskin. Huomenna on kolmetuhatta markkaa
välttämättä maksettava ja sitäpaitsi elää pitää, joll'ei itsensä, niin
ihmisten tähden. Asia kai on selvä?
ROUVA RAUNIO. Mutta, Georges, miksi olet noin epätoivossasi? Ehkä on
apu lähempänä kuin luuletkaan?
RAUNIO. Mitä tarkoitat?
ROUVA RAUNIO. Ehkä voisi Lager...
RAUNIO. La...! (Katsoo vaimoonsa pitkään). Minä en ole häneltä koskaan
penniäkään lainannut enkä tahdo lainata.
ROUVA RAUNIO. Mutta mikset? Hänhän on isävainajani paraimman ystävän
poika ja mekin olimme lapsuuden tuttavia. Hän voi sinua auttaa ja
auttaisi varmaan mielelläänkin. Miksi et tahdo, Georges?
RAUNIO. Taaskin, miksi. Siksi, ett'en häntä rakasta, siksi ett'en voi
häntä kunnioittaa, tiedäthän sen.
ROUVA RAUNIO. Vaan minä en löydä mitään järkevää syytä siihen.
Päinvastoin on hän niin herttainen mies, sivistynyt ja hieno
käytökseltään.
RAUNIO. Niin, mutta useimmitenpa juuri piilee tuon herttaisuuden,
sivistyksen ja hienouden takana mitä kauhein törky. Puhdas paita verhoo
usein mitä likaisinta ruumista.
ROUVA RAUNIO. En käsitä sinua, Georges. Tähän saakka olet aina ollut
vaiti, kun on ollut puhe kamreeri Lagerista ja sen tähden olen luullut,
ett'et ainakaan mitään pahaa hänestä ajattele.
RAUNIO. Sillä en rakasta puhua pahaa kenestäkään. Mutta nyt minä näen,
että hän on vaarallinen henkilö, vaarallinen etenkin Ellan tähden.
(* ROUVA RAUNIO. Ethän toki tahtone väkisin naittaa ainoata tytärtäsi
tuolle lehtori Solalle, jota tyttö inhoaa, niinkuin itsekin olet
nähnyt.
RAUNIO. Ella on vielä liian nuori, että toden teolla jo voisi olla
naimisesta puhe. Mutta mieluummin jääköön hän naimattomaksi, kuin että
hänen ja perheemme maine tahrattaisiin. *)
ROUVA RAUNIO. Herranen aika! Miksi huonomaineiseksi mieheksi sitte
kamreeri Lager on näin yht'äkkiä muuttunut?
RAUNIO. Ei suinkaan yht'äkkiä. Olethan itse minulta kysynyt, onko totta
mitä hänestä puhutaan?
ROUVA RAUNIO. Pahat ihmiset puhuvat niin paljon, johon ei ole
luottamista. Ja olisiko hän sitte ainoa, joka korttia pelaa?
RAUNIO. Joka semmoista korttipeliä harjoittaa kuin hän, se ei ole ilman
muitakaan paheita.
ROUVA RAUNIO (Suuttuen). Mutta Georges! Nyt sinä tahraat lähimmäisesi
kunniallista nimeä. Onko sinulla perusteellista syytä puhua siten?
RAUNIO. Koska puhun, niin minulla varmaan on syytä puhua siten.
ROUVA RAUNIO. Hän siis juo? Hän siis on irstas?
RAUNIO. Ja kenties tekee hän semmoistakin, jota en minä etkä sinä
luulekaan. Ja semmoisen miehen tahtoisit sinä ainoan tyttäremme
puolisoksi!
ROUVA RAUNIO. Ei, Georges! Sitä minä en usko enkä voi millään muotoa
uskoa. Nyt sinä olet kade, nyt sinä olet häjy. Minä en tunne sinua enää
samaksi mieheksi. Sinua kentiesi ei miellytä, että häntä puolustan.
Kentiesi olet sinä... sinä olet kentiesi — mustasukkainen, Georges?
RAUNIO. Mus-ta-suk-kainen! Ha-ha-ha-ha! (Hetken äänettömyys; hän
kävelee miettivänä, kiireisin askelin, nurkasta nurkkaan). Ja häneltäkö
siis tahi hänen kauttansa pitäisi minun nyt koettaa saada rahaa? Sitoa
hänet siten meidän perheeseemme ja olla hänelle siitä iäti kiitollinen?
Ei! Ennen joutukoon minun, vekseliin piirtämäni, kunniallinen nimi
häpeään kuin sen teen.
ROUVA RAUNIO. Mutta mitäs ihmiset sinusta silloin ajattelisivat?
Joll'et tee sitä minun, joll'et lapsesi, joll'et itsesi, oman arvosi ja
kunniasi tähden, niin tee se edes — ihmisten tähden!
RAUNIO. Ihmisten tähden?! En, Betty, sitä en enää tee. Pitää kerrankin
oppia, ett'ei valehtele itsellensä, ett'ei petä itseänsä ja muita, vaan
sanoo suoraan totuuden ja toimii sen mukaan, tuntukoonpa se kuinka
katkeralta tahansa.
ROUVA RAUNIO. Ai'ot siis todellakin jättää vekselisi
protesteerattavaksi?
RAUNIO. Ai'on, sillä minun täytyy tehdä se. Ja tulkoon vihdoinkin tästä
surullisesta komediasta loppu! Käännettäköön kaikki salaisuudet nurin
ihmisten nähtäviksi ja tuomittaviksi!
ROUVA RAUNIO. Georges, mitä teetkään! Minkä äärettömän häpeän tuotat
sinä meille kaikille! Minä rukoilen sinua: koeta vielä viimeinen kerta!
Seuraa minun neuvoani!
RAUNIO. En, en voi sitä enää. Jos sen nytkin tekisin, niin alkaisi sama
elämä jälleen.
ROUVA RAUNIO (Ikäänkuin muistettuaan jotakin yht'äkkiä). Mutta
sanoithan, Georges, että vekselin olit ottanut yhdessä lehtori Solan
kanssa?
RAUNIO (Säpsähtäen). Niin, se on totta!
ROUVA RAUNIO. Tahtoisitko siis saattaa häpeään parhaimmankin ystäväsi,
joka sinua niin monasti on auttanut?
(Pitkä vaitiolo, Raunio kävelee kiireesti nurkasta nurkkaan).
RAUNIO (Seisahtuen). Sekin täytyy minun tehdä — totuuden nimessä. Ja
minä tiedän, että hän sen minulle kyllä anteeksi antaa.
ROUVA RAUNIO. No, hyvä! Joll'et sinä tahdo nöyrtyä ja kääntyä Lagerin
puoleen, et minun, et lapsemme, et ystäväsi etkä kaikkien meidän
kunniamme ja arvomme tähden, niin täytyy minun se tehdä. Minä siis
pyydän hänet pelastamaan meidät.
RAUNIO. Mutta sinä et saa tehdä sitä.
ROUVA RAUNIO. Minun täytyy tehdä se, maksoi mitä maksoi.
(Eteisen soittokello helähtää).
ROUVA RAUNIO. Kas siinä he ovatkin takaisin! (Juoksee ovea
aukaisemaan).
(Ella ja kamreeri Lager, jälkimäinen makeiskotelo kädessä,
astuvat eteiseen).
ELLA (Iloisesti hyppien ja näyttäen pilettiä). Mamma, mamma! Me saimme
looshin, me saimme looshin!
Esirippu.